Miten voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää...

Matt Haig on kyllä taitava kertoja! Ei kauankaan, kun ihastelin hänen Keskiyön kirjasto teostaan, ja nyt jo on vuorossa ylistystä Kuinka aika pysäytetään kirjalle.

Tästä tykkäsin vielä enemmän. Aivan oivallinen ja koukuttava juonen kuljetus. 

Tarinassa poikkeukselliset, ikääntymättömät ihmiset, seikkailevat, tai paremminkin elävät arkea, eri vuosisatojen maisemissa. 

Ihailen aina tuota kykyä rinnastaa eri aikakausien tapahtumia nykyhetkeen ja kertoa maiden ja kaupunkien vaiheista historian saatossa. Miten mikäkin paikka on muuttunut, miten ihmiset elivät, mitkä ammatit olivat voimissaan ja kuinka tuo perusta on kasvattanut harteilleen nykyhetken. 

Mainio kirja, josta voi seurata historian tapahtumia samalla, kun päähenkilö muistelee elämänsä eri vaiheita 400 vuoden ajalta ja etsii tytärtään, jonka on kuullut kantavan samaa poikkeuksellista ominaisuutta. 

Jännitystä tarinaan tuo Albatrossikerho, jonka ideana on muka jäljittää näitä poikkeusyksilöitä saattaakseen nämä turvaan normaaleiden ihmisten, eli päiväkorentojen, juonilta ja vainolta.

Tarinan tuoksinassa ja aikakausien sokkeloissa voi tulla päätelmään, että ihminen ei juuri viisastu, vaan historia tavallaan tulee toistaneeksi itseään vuosisadasta toiseen. 

Epäluulot, vaino, ryhmästä pois sulkeminen, sosiaalinen luokittelu, nuo kaikki säilyvät, kohteet saattavat kyllä vaihdella. Enää ei polteta noitarovioita, mutta hanakasti kyllä hyökätään toisin ajattelevien kimppuun. Lynkkausmenetelmät vaan ovat erilaiset. 

Oivaltava on myös päähenkilön rohkeus ja kypsyminen jutun loppua kohti. Ymmärrys, että kuitenkin on elettävänä vain nykyhetki vaikka eläisi miten kauan hyvänsä. Mennyt on muistoa, tulevasta ei tiedä, ja vaikka pelkäisi mitä, tulee huominen joka tapauksessa. 

Kevättä kohti siis rohkeasti, tulee se kuitenkin, käyköön mitä käy. 

(korjattu: Albatrossikerho, ei pelikaani.)

Junassa luettua - Kirja niihin hetkiin, kun siltä ei tunnu

"Siitä on lähdettävä,

että tähän on tultu" 

Aamuin ja illoin junassa matkatessa luen Saku Tuomisen kirjaa Kaikki on hyvin riippumatta siitä miten kaikki on. 

Aivan mainio, avartava ja ajattelua haastava teos. Kirjan mietinnät johdattavat ajatukseen; mitäpä saavuttaisimme, jos emme pistäisikään hanttiin ja aina vastustaisi, vaan hyväksyisimme tapahtuneen ja pyrkisimme haluttuun muutokseen lempeämmin keinoin. Miten kävisi, jos emme lisäisi tahtia ja puristaisi viimeisiäkin pisaroita, vaan ottaisimme aikaa, löysäisimme vähän ja kuuntelisimme... 

Jo tapahtunutta ei takaisin saa, ja muuttaa voi vain omaa suhtautumistaan, olipa asia kuinka vakava, väärin, epäoikeudenmukainen tai surullinen. Muutokseen voi sitten pyrkiä oman toiminnan kautta, fiksummin keinoin. 

Monia mielenkiintoisia ajatuspolkuja seuraillen, Platonia, Senecaa, Marcus Aureliusta ja Dalai Lamaa sekä montaa muuta suurta ajattelijaa sivuten mietitään myönteisempiä arjessa kestämisen tapoja. 

Uusia sisäisen puheen käytänteitä sivuilta voi oppia myös. Samaten kirja haastaa lähimmäisen kohtaamiseen ymmärtäen ja kehottaa omaksumaan myötätuntoisen asenteen kaikessa kanssakäymisessä.

Sivuilla käydään läpi tarinan ja faktan rakenteita. Esille nousee, että useat faktaksi mieltämämme asiat ovatkin tarinoita, joita pidämme faktoina moninaisista syistä. On myös mahdollista muuttaa itselleen kertomaansa tarinaa ja mielen maisemia sen myötä. 

"Että kaikkein tärkeintä on nähdä hyvä ja vahvistaa sitä." 

Syvällinen opetus, jonka poimin kirjasta mukaani: Kaikki helpottaa, jos opimme nauttimaan siitä, mitä meillä jo on.

Kirjasta kirjaan - ihana Carl Larsson

Kävi kuten uumoilin, yksi kirja johti toiseen, tai tässä tapauksessa kahteen.

Ville Vallgrenin ABC kirja johti minut tutustumaan lähemmin ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin teoksiin ja elämään.

Pariisin ajoistaan ihanasti tarinoiva Ville V. kertoo kirjassaan rempseistä taiteilijailloista Montmartella, "tois puol jokkee", eli Seinen vasemmalla rannalla, River Gauche'n puolella kaupunkia. 

Siellä Vallgrenin seurassa kokoontuivat mm. Albert Edelfelt, August Strindberg, Karl Fazer, Gunnar Berndtson sekä Carl, eli tuttavallisesti, Calle Larsson.

 

Pariisista Ville lähti vaimonsa Antoinetten kanssa vierailemaan eteläisen Ranskan pikkukylään Greziin Callen luo. Siellä Larsson oli kohdannut Karin Bergöön, tulevan vaimonsa, ja ylisti kovin seudun kauneutta ja inspiroivaa ilmapiiriä ja houkutteli tulemaan pois koleasta Pariisista. 

Näin minäkin lämmön kaipuussani olen tarttunut houkutukseen ja tutustunut lähemmin Larssonin taiteeseen ja elämän vaiheisiin Grezissä ja Ruotsin Sundbornissa.

Lähinnä Ruotsin aikoihin keskittyvä kirja Muistoja, kuvia sisältää runsaasti sitaatteja Larssonin useista kuvateoksista, joissa hän kertoo ja kuvittaa perheensä elämää lämpimällä tavalla. Minulle hänen ahkera kertoilunsa, kuvakirjojen julkaisu ja kotoisa tyyli vertautuu nykyajan blogeihin ja erilaisiin kuvapalveluihin. Näitä hän olisi saattanut aikanaan käyttää kekseliäästi, ennakkoluuloton ja taitava viestijä kun oli. 

Larssonin nimen ja käden jäljen tunnistin entuudestaan iloisten ja värikkäitten postikorttien, Topeliuksen Välskärin kertomusten ja joidenkin satukirjojen kuvituksista. Nuo kuvat - ja kirjat - palautuivatkin mieleeni kirjoista kuvia selatessa.

Leppoisasti sujuvat päivät paukkupakkasista plussakelin tuomiin loskaisiin tunnelmiin, mm. monista matkoista ja matkalaisista kertoviin kirjoihin hautautuneena. 

Vuosi vaihtuu pysähtyneissä tunnelmissa

Vuosi vaihtuu, ja toivottavasti parempaa on tulossa. Tavallisesti tässä vaiheessa on suunnitelmissa reissu lämpimään, mutta nyt ei tiedossa ole mitään, eikä tee mieli mitään edes suuremmin haaveilla.

Tämän kummallisen vuoden päätteeksi osui luettavakseni Ville-Juhani Sutisen Sivupolkuja. Kirja nousi esiin Sutisen toisesta kirjasta Kadotettu sukupolvi, jonka luin aikaisemmin.

Kummallisen pysähtyneen ajan viihteeksi kirja on mainio. Nyt, kun minnekään ei pääse, on viihdyttävää lukea maailman metropoleista ja tuntemattomista pikkukaupungeista. 

Kirjassa seurataan kuuluisien kirjailijoiden jalanjälkiä heidän syntymäkaupungeissaan tai paikoissa, jotka ovat siivittäneet heitä kirjoitustyössä. Sivuilla voi päästä kurkistamaan Dostojevskin Pietariin, Strindbergin Tukholmaan, Bruno Schulzin Drohobytsiin Länsi-Ukrainassa ja Tsehovin Taganrogiin, joka sijaitsee Asovanmeren rannalla Venäjällä. 

Nykyisellä Googleaikakaudella elämystä voi syventää tutustumalla kaupunkien karttaan ja kuviin. Mainioita reissuja, joita onneksi on vielä edessä. 

Pääsen pian Berliiniin Alfred Döblinin mukana, ja täytyy todeta, että häntä en kirjailijana tunne lainkaan. Taas taitaa käydä niin, että yksi kirja johtaa toiseen. 

Jos käy niin, että matkat edelleenkin ovat haaveita vaan, niin kirjoissa on lohtua ja korviketta. 

Parempaa uutta vuotta kaikille! 

Rinnakkaiselämiä Keskiyön kirjastossa

No olipa mielenkiintoisesti sepitetty tarina! Matt Haigin Keskiyön kirjaston luki ahmimalla. 

Kirjan päähenkilö, masennukseen ja tyhjyyteen ajautunut Nora vaeltaa kertomuksessa erilaisten mahdollisten elämänpolkujensa ja valintojensa viidakossa. 

Uusi matka saa aina alkunsa kirjastosta ja myös päätyy takaisin sinne. Viisas kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa Noraa valitsemaan seuraavan hypoteettisen, kirjan muodossa ilmenevän, elämänkulun ja kannustaa löytämään sellaisen elämän, jota voi jäädä onnellisena jatkamaan. Mielenkiintoisia Noran polut ovatkin! 

Tarina sai miettimään omia mahdollisia elämän polkuja. 

Mitä jos olisinkin päässyt Sodankylän matkailuopistoon ja valmistunut sieltä. Missä olisin nyt? Olisinko jäänyt pohjoisiin maisemiin? Pyörittäisinkö nyt arktista majataloa, olisinko oppinut jo hiihtämään ja nauttimaan talvesta? 

Entä jos olisinkin opiskeluissani päässyt ja päätynyt optikoksi. Miten olisi polkuni kehittynyt? Missä olisin nyt?

Tai jos olisinkin jatkanut laulamista ja onnistunut saamaan siitä leipäpuun, olisinko operettidiiva, kuten joskus pikkutyttönä haaveilin. 

Mieleen avautuu monta mahdollista sepitelmää siitä mitä voisi olla,  mutta aivan kuten kirjassa, on lopputulema kuitenkin se, että kaikkea ei voi hallita. Ei voi tietää olisiko onnellisempi vaikka olisikin kuuluisa tai rikas. Ei voi tietää miten toisenlainen polku mutkittelisi. 

Vaikka elämä voisi olla tyystin erilainen, ehkä onnellisempikin, tai tasapainoisempi, on aina silti asioita joita ei voi kontrolloida ja asioita, jotka eivät menisi oman mielen mukaan. 

Paras on siis elää tätä olemassa olevaa ja koettaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. 

Kirja, joka sai miettimään

Eero Huovisen kirja Äitiä ikävä nosti pintaan monenlaisia mietteitä. Kirja kertoo varhain pois nukkuneen äidin kaipuusta. Lapsen tuntemuksista, kun äiti vain katoaa elämästä ja muistotkin ajan mittaan haalistuvat. "Kun ei muistella, ei myöskään muisteta," toteaa kirjoittaja ja pohtii syitä lukittuneiden tunteiden taustalla, ja ainaista äidin kaipuutaan, tyhjää paikkaa sydänalassa. 

Kirjan sivuilta avautuu myös lämminhenkinen kuvaus Helsingin kaduilta 1950 luvun tunnelmissa. On leppoisaa lukea ajasta, johon ei enää ole paluuta. Tyttö- ja poikakouluista, vanhan ajan seurusteluista ja vapaa-ajan viettotavoista etiketteineen. Ajasta, jolloin omat vanhempani elivät nuoruuttaan. 

Ihanaa on myös ajatella, että kirja on kirjoitettu Roomassa, kauniin Villa Lanten kirjailijakellarissa. Siellä päivät kirjoittaen ja illalla rouvan kanssa kulttuurista ja nähtävyyksistä nauttien. Rooma myös siksi, että sen kaduilla Eeron äiti ja isä nuorena parina viettivät iloisia hetkiä, kirjan kansikuvakin siitä todistaa. 

Kauniisti kirjoitettu, sydämellinen kirja, jonka lukemisesta on helppo nauttia. Minulle, siionin virsien myötä kasvaneelle, tarinassa on paljon tuttuakin. Kuvaavaa on myös lapsen hämmennys, kun äidin sanotaan nukkuvan, toisaalta olevan haudassa ja toisaalta menneen taivaaseen. Missä äiti siis on? 

Kirjassa on paljon psykologista pohdiskelua. Isän työhön pakenemisen ymmärrystä nyt vanhana, 75-vuotiaan kokemuksella ajateltuna. 

Mieleen nousi tietenkin myös oma äitisuhde ja oma äitiys. Miten olen onnistunut, olenko ymmärtänyt ja osannut toimia äitinä oikein. Tai osaako kukaan. Jo psykologian tunneilta tuttua on äiti-lapsi suhteen tärkeys ja isän tärkeä rooli ulkomaailman edustajana, ensimmäisenä tuon suhteen haastajana ja maailmaan koulijana. 

Entäpä nykyinen elämä, erilaiset perheroolit ja sukupuolien kaventuneet erot? Siinäpä miettimistä äitiyden kannalta ja muutenkin.

Pikku-Eerolle jäi äitiä ikävä. Kirjaa kirjoittaessaan Eero kuitenkin pääsi vanhojen kirjeiden ja kirjoitusten avulla edes jollakin tavalla hänen olemustaan lähemmäs ja muistista nousi kauan sitten unohdettuja asioita. Lauhkean lempeä kirja, joka vei ainakin minut mietteiden maailmaan. 

Päivät kuin Piri Reis'n hovissa

Erinomaisen viihdyttäväksi kuuntelukirjaksi on osoittautunut Mika Waltarin klassikko Mikael Hakim, jonka parissa olen viihtynyt jo monta aamun ja illan junamatkaa.

Tätä yli 900 sivuista mammuttia olen käsissäni pidellyt useasti kirjastossa ja kirjakaupassa. Muistaakseni olen vuosikymmeniä sitten koettanut kirjaa lukeakin, mutta sortunut jo alkutaipaleella.

Nytkin tuntui aluksi vaikealle päästä juttuun mukaan Waltarin laajasanaiseen jaaritteluun tottumattomana. Jonkin ajan kuluttua kertomus alkoi kuitenkin imeä uumeniinsa ja värikäs tarinallinen historian kuvaus viihdyttää.

Tikahtua meinasin, kun pääsin siihen vaiheeseen, jossa Mikael ja Antti saapuvat Osmanien valtakuntaan Ahmet Muhiddin Pirin vieraaksi.

Kuvaus valtakunnassa vallitsevasta järjestyksestä oli aivan kuin nykyinen työelämä; Piri Reis on mitä ihastuttavin manageroinnin mestari. Hovin pikkuruiset asiat ovat tarkasti säädellyt, suuremmat odottelevat vielä vuoroaan. 

Ja jos Waltari tarinoisi juttujaan tänä päivänä, tulisi hän naiskuvauksensa johdosta boikotoiduksi ellei vallan lynkatuksi, niin tyhjäpäiseksi hän kuvailee tarinan sankarittaren Giulian, vaikka tämän hahmossa joskus viisas viekkaus häivähtääkin. Giulian huomio kiinnittyy pääasiassa jalokivin koristettuihin tohveleihin ja kirjailtuihin kaftaaneihin. 

Monet 1500-luvun hallitsijat ja tutkimusmatkailijat saavat äänen tarinan juonteissa. Basaarien kujat ja koreat palatsit välähtelevät silmiin kuin pilvistä lipuen. Onneksi päivät ovat jo kirkastuneet joten näen ja älyän hypätä pois junasta oikealla asemalla. 

Shiwu Qinggong: Ajatuksia vuorilta

Niinpä vaan osui taas käteeni ihana kirja. Tai oikeammin, osuin kirjaan verkkosivujen viidakossa, varasin oitis kirjastostani ja noudin luettavakseni.

Kaivoin lammen kuuta varten

Tuon kirjan nimen osuessa silmiini, ei mitään muuta tarvittu, kun tiesin pitäväni siitä. Bonuksena on kirjan kaunis kansitaide. 

Vuonna 1312 kiinalainen munkki Shiwu kyllästyi maailmaan ja muutti Punapilvivuorille kauas virkamiehistä ja melskeisistä hallintokäytävistä. 

Ajatella, jo silloin. Eipä ole mitään uutta auringon alla. Jokaisessa ajassa lienee oma sekavuutensa, jota tekee mieli paeta tiheikön keskelle. 

Siwu runoilee päivittäisistä askareista, vuoriston luonnosta, kasveista, vuoden kierrosta ja selviytymisestä. Vanhenemisen pohdintaa on monessa säkeessä, ja paljon voi oppia luonnosta kerättävistä syötävistä kasveista. 

Savikkakeittoa, männyn siitepölykakkusia, sinisateen silmuja... 

Teksteissä soi kiireettömyyden ylistys, vähään tyytymisen suoma ilo ja mielen tyhjentymisen keveys. 

"Ei huolen häivää mielessä koko vuonna, iloja riittää joka päivälle majassani. Aterian ja teekannullisen jälkeen istun kivellä lammen ääressä ja lasken kaloja." 

Sukulaissielu satojen vuosien takaa. 

Mainio kirjalöytö - Reissussa: Eeva Saarto

Kiitos kotikirjaston eteisestä löytyvän kirjojenvaihtohyllykön, olen saanut nauttia Eeva ja Jukka Saarton  mainioista matkamuistoista Eevan kirjoittamien kertomusten muodossa.

Reissussa, on opus, johon on kerätty juttuja matkoilta vuosina 2001 ja 2002. Retket ulottuvat Tukholmasta Lontooseen, Agadirista Dubliniin ja moneen paikkaan siltä väliltä. Onpa kotimaan automatkojakin ja vierailu Mäntyharjun Salmelassa. 

Virkistävä ja ihana kirja. Eeva Saarto on taitava kirjoittaja ja melkoinen tietopankki kulttuurin ja historian saralla. Jokaisen reissutarinan lomassa oppii myös maan historiaa ja nähtävyyksien taustoja. 

On valtavan hienoa, että pariskunta on painanut tarinat kansien väliin ihmisten nautittavaksi. Olen nauttinut matkoista! 

Kirjoja on useita, ja googlaamalla sain selville, että antikvariaateista niitä voi ostaa. Kirjastoissa ei näytä olevan ainuttakaan, mikä on harmi. 

Kiitoksia Eeva, jos viesti sinut tavoittaa. Jukan kuolemaa v. 2017 koskevan uutisen löysin Forssan lehdestä netin pyöräytyksellä. 

Näin aika kulkee, muistot kuitenkin jäävät. 

Luovuus ja kuolema - Kahden kirjan välissä

Kuten joku saattaa muistaa, on minulla tavallisesti luettavana ns. junakirja ja kotikirja. Niin on nytkin ollut.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta

Junakirjaksi valikoitui Timo Kiurun Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta. Se on kokonsa puolesta sopiva sujautettavaksi laukkuun ja osoittautui myös sutjakkaasti luettavaksi. Ammensin sen sivuilta näköaloja eri kulttuurien tavoista tehdä luovaa työtä, jakaa ajatuksia ja ideoita. Myös rohkeuteen luottaa omaan ilmaisuun ja näkemykseen, sai monia kannustavia kehotuksia.

Positiivinen lukukokemus, jätti mukavan tunnelman, vaikka aina jouduinkin hyppäämään junasta, ja kirjasta, kesken lukemisen saavuttuani asemalle.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Kotikirja oli aivan toista maata. Tähän Meiju Niskalan kirjaan törmäsin Helsinki Design Weekillä Erottajan palatsin näyttelyssä. Kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille jäi sieltä hankkimatta, mutta mielen pohjalle se porautui ja valikoitui pikaiselle lukulistalle.

Sivuilta saikin sitten sukeltaa moniin pyörteisiin. Hyvin rohkeasti ja peittelemättä Niskala kuvaa äitinsä sairastumista muistisairauteen, katoamista kielen ja kommunikaation ulottumattomiin ja menehtymistä kymmenen vuotta kestäneen asteittaisen hiutumisen, haalistumisen ja kuihtumisen myötä.  Kaiken aikaa rinnalla, päällä ja lomassa, kulkee kertojan oma tunnemaailma äidin sairauden edetessä ja etenkin kuoleman jälkeisissä tunnemyrskyissä. Syitä ja seurauksia, hoitoa ja diagnoosia, läsnä ja poissaoloa, voimia ja voimattomuutta sekä ennen kaikkea suurta rakkautta on kirja tulvillaan. Ja luojalle kiitos, on lopussa vihdoin valoa tunnelin päässä.

Hyvin monta vaikuttavaa kirjaa olen lukenut äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, menetyksen haikeudesta ja  lausumatta jääneistä sanoista. Ne kumpuavat tarpeesta kirjoittaa itsensä jaloilleen surun keskeltä ja, jotta estäisi toista katoamasta, tekisi näkyväksi.

Tämä kirja on parhaimmasta päästä, vuotavan avoin. Antoi katsoa haavasta sisään, sielun syvyyteen saakka ja samalla jotenkin siunasi oman runokirjani, joka syntyi samoista tarpeista ja jota olin jo alkanut arastella.

Aino ja Kirsi

Syyskuu on kulunut historian siivillä. Olen uppoutunut lukemaan kirjat Kirsi Kunnaksesta ja Aino Sibeliuksesta. Mainiot teokset, jotka käsittelevät laajasti henkilöidensä elämää ja elinympäristön vaiheita. Hyvin lyhyen ajan kuluessa on Suomi muotoutunut, yhteiskunta kehittynyt, kaupungeista ja kulttuurista puhumattakaan.

Kirsi Kunnaksen runojen, lorujen ja Tiitiäisen parissa kasvaneena oli mukavaa päästä kurkistamaan tarinoiden taakse. Mielenkiintoista oli lukea henkilöhistoriaa josta en mitään tiennyt aiemmin. Kirjan sivuilta saa myös aimo annoksen tietoa Suomen kulttuurielämän vaiheista Kirsin syntymävuodesta 1924 lähes tähän päivään saakka. Sivuilta löytyy myös paljon runoja ja niitä taustoittavia kertomuksia.

Jos olisin lukenut Aino Sibeliuksen, s. 1871, elämästä ensin, olisi historia sujuvasti jatkunut ja ehkä leikannut jossain vaiheessa, elihän Aino vuoteen 1969 saakka, 98 vuotiaaksi saakka.

Ja sitä en muistanutkaan, että Jean asui myös Keravan Vanhassa pappilassa ennen kuin perheelle löytyi asunto Keravan Mattilasta, jossa koko porukalla asuivat, Aino, Eeva, Ruth ja Janne, kolmisen vuotta. Mattilan aikaan syntyi (ja kuoli) myös pikku-Kirsi.

Kovin erilaista on elämän meno ollut myös asumisten osalta. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että asunnot oli tapana sanoa irti keväisin, jolloin etsittiin kesäasunto ja syksyisin taas etsittiin uusi kaupunkiasunto talveksi. Näin toimi vielä Kirsinkin perhe alkuvuosina.

Mainiot ja mukaansa tempaavat kirjat historian janoisille.

Taiteen inspiroima heinäkuu

Taiteen ja ruoan triumfisaattoinen heinäkuu sai alkunsa Peter Maylen kirjan 'My twenty-five years in Provence' maininnasta.

Sen innostamana luin Alice B. Toklasin keittokirjan, tai pikemminkin taidehistorian  lyhyen oppimäärän ranskalaisten taidemaalarien ja kuvanveistäjien uran alkuvuosista iloisessa Pariisissa ennen sotavuosien myllerrystä.

Pääsin osaksi Gertrude Steinin taidekotia, sen maalausten peittäminen seinien ja sokkeloisten huoneiden ketjua, jossa monikielinen keskustelu porisi, savukkeet tuprusivat ja viiniä nautittiin.

Reseptiikkaakin kirjassa on. Toki se ei oikein tähän päivään enää tunnu sopivan laardeineen ja kermoineen. Sen sijaan selväksi kävi, että hyvää ruokaa valmistettiin Ranskan hovin keittotaidon mestareita kunnioittaen sekä innostusta muiden maiden keittiöistä oppien.

Värikäs kerronta Gertrude Steinin kirjailijan uran alkumittelöistä ja omintakeisesta kirjoitustyylistä johtivat seuraavan kirjan pariin. Steinin kirjoittama 'Alice B. Toklasin omaelämänkerta ' onkin sitten vielä syvemmälle taidemaailmaan sukeltava teos. Se tutustuttaa mm. Pablo Picassoon, Henri Matisseen, Gustav Apollinaireen, sekä Rousseaun ja Cocteaun luomisvimmaan. Maalailee kuvaa Ranskan maaseudusta ennen sotia, niiden aikana sekä jälkeen. Pyrähtelee Italiassa Fiesolessa ja Firenzessä, Lontoossa ja Mallorcalla kuvaillen sen ajan varakasta, kosmopoliittia elämää.

Ihanasti kirjat kuvaavat "kaiken alkua", eli aikaa jolloin taiteen suuret nimet sinnittelivät vähissä varoissa päivästä toiseen vielä tuntemattomuudessa. Näiden amerikkalaisten ikäneitojen salongeista sai alkunsa monen mesenaatin ja galleristin uraa uurtava tie myöhemmin suuruuksiin nousseitten lahjakkuuksien tien tasoittajana, varmasti omaa hyvinvointia unohtamatta.

Ja kuin sokerina pohjalla, katsoin Peggy Guggenheimin sinne tänne viuhtovasta ja hyvin mielenkiintoisesta elämästä kertovan dokumentin. Kuvissa vilahti myös Gertrude Stein, johon Peggyn saavutuksia taiteen ja taiteilijoiden tunnetuksi tekemisessä verrattiin.

Quelle joie Europeenne!

Puutarhafilosofiaa - Toinen luonto

Voi miten mainio puutarhakirja!

Michael Pollanin kirja yhdistää kaksi ihanuutta, filosofoinnin ja puutarhan. Toinen luonto, puutarhurin oppivuodet on teos joka hykerryttää ja pistää miettimään. Mikä on luonnollista, mikä ihmisen aikaansaannosta. Tarvitseeko luonto ihmistä... Ainakin se on selvää, että ihminen tarvitsee luontoa, mutta onko sitä? Jos on, niin missä ja minkälaista.

Minä pihapuutarhurina saatan juuri tänä keväänä samaistua ideaaliin vaalia luonnon monimuotoisuutta ja eläinten oikeuksia vain huomatakseni pian, että kyllä rusakkopaisti maistuisikin hyvältä.

Tänä keväänä näet on ensimmäistä kertaa käynyt niin, että kauniit tulppaanini on syöty. Jo olen niistä saanut liki kaksikymmentä vuotta nauttia, mutta silti. Mikä ihme sai jänön haukkaaman niitä nyt?

Pollanin kuvaus myyrien karkotussodasta käy mielessä. Samoin mietin mitä pitäisi tuumata peuraperheestä, joka majailee lähimetsässä...

Mielenkiintoista on lukea myös amerikkalaisesta puutarhakulttuurista. Mitä milloinkin on ihannoitu, mitä viljelty ja miten. Kirjassa on monenlaista pohdintaa kasvien jalostuksesta geenimuunteluun ja terveelliseen sekä vastuulliseen viljelyyn.

Ei tästä kirjasta pihasuunnittelun apuja saa, mutta mainion lukunautinnon ja korvien väliä avartavan kokemuksen kyllä.

Kirja: Sadetta ja siunauksia Walesissa

Pitkästä aikaa kirja, josta tekee mieli kertoa muillekin! 

Teen aamuisin matkaa Liisa Seppäsen seurassa Walesin kumpuilevissa maisemissa. Hän kertoo kirjassaan vaelluksestaan walesilaisten pyhimysten jäljillä. Koko patikka juontaa juurensa monien vuosien taa, jolloin Liisalta oli kyselty hänen omaa "lempipyhimystä". Ja kun hän ei hetimiten osannut tuohon vastata, oli joku maininnut, että David tietenkin. Tämä oli sitten alkusysäyksenä syvempään kiinnostukseen Walesia ja sen monia pyhimyksiä kohtaan.

Olen lukenut joitakin pyhiinvaelluskirjoja, mm. mainion Tätinä taipaleella (Liisa Jäppinen, Pirkko Vekkeli) ja Tiistaisiskot (Monica Peetz), joista kumpikin sijoittuu Espanjan Santiago de Compostelaan. Wales ei kuitenkaan vielä koskaan ole tullut eteen pyhiinvaelluskohteena, joten tartuin tähän kirjaan kovasti kiinnostuneena.

Liisa Seppäsen patikkaan liittyy aikatauluseikoista johtuen myös junamatkoja halki kumpuilevien niittyjen. Pääosin mennään jalkaisin rantoja kierrellen ja niittyjen halki sateessa samoillen. Mahtuupa mukaan mutkikkaitakin matkoja erinnäisillä syrjäseutujen bussilinjoilla ja jännittäviä aikataulullisia kommelluksia. 

Herttainen kirja, joka kuten arvata saattaa, vie lukijan pyhimyshistorioiden syyvyyksiin satojen, jopa reilusti yli tuhannen vuoden taakse. 

Seppänen on teologi ja tietokirjailija, hän on perehtynyt tarkkaan reittinsä historiaan, sen varrella vaikuttaneisiin kirkonmiehiin ja hengellisiin vaikuttajanaisiin. Sivuilta voi lukea runsaan kattauksen kelttien tavoista ja vaiheista, uskosta ja uskomuksista sekä siitä, miten kirjoittaja näkee sen edelleen  vaikuttavan konkreettisesti walesilaisissa ihmisissä. 

Kirjaa lukee mielellään tässä sateisen harmaassa marraskuun säässä. Samaistua voi Walesin lähes jatkuvaan sateeseen, ja ilahtua voi yhtälailla yllätyksenä ilmestyvän sinisen taivaan pilkahduksesta, ja kuvitella auringon säteet kosteudesta kiiltävällä nurmella, jossa lammaskatraat karitsoineen ruohoa syövät. 

Elävästi etenevä teksti luo silmien eteen kuvia lämminhenkisistä syrjäkylien ihmisistä, jotka ilahtuvat voidessaan auttaa muukalaista, joka on saapunut pitkän matkan takaa ja on kiinnostunut heidän kyliensä tapahtumista ja heille rakkaista pyhimyksistä. Kovin rikkaalta ja elävältä tuntuu walesilainen seurakuntayhteys. Kirkoissa pidetään laulutuokioita säännöllisesti ja ihmiset niihin kokoontuvat osallistumaan yhteisöllisyyttä ruokkien. Yhteistä aikaa saatetaan mennä jatkamaan erilaisten keskustelujen tiimoilta läheiseen pubiin ja juttuun otetaan mielellään mukaan kaukaa tullut muukalainenkin. 

Usko, kirkkohistoria ja seurakunta ovat tässä kirjassa vahvasti läsnä. Kirjoittajan omakohtaiset pohdinnat ja vertailut meikäläiseen seurakuntakulttuuriin ovat ajatuksia herättäviä. Kirja herättelee myös pohtimaan omaa suhdetta seurakuntaan. 

Mieli lepää vehreiden, kiviaidoilla rajattujen peltomaisemien keskellä ja silmien edessä pauhaa Walesin jyrkkiin rantatöyräisiin paiskautuva meri. Pyhimysten Iltudin ja Davidin hengessä oppii näkemään päivittäisiä mahdollisuuksia tehdä pieniä tekoja. Pienistä teoista, hymyistä, oven avauksista, suunnan näyttämisestä, rattaiden junaan nostamisesta ja monista muista, koostuu arki, jonka soisi olevan kaikille vähän mukavampi. 

Jäivät mieleen myös monet naispyhimykset, jotka ovat tallentuneet historian lehdille paljolti juuri yhteisönsä lempeinä auttajina. Non, Davidin yksinhuoltajaäiti, omistautunut Melangell, Winifred parantavine lähteineen vaikuttavat edelleen kylien elämässä. Lisäksi tuli tarve etsiä käsiin R.S. Thomasin runoja. Mistä, sitä en vielä tiedä, ei niitä oikein googlaamallakaan tavoita.

Aamut Islannissa, illat Marokkoa ja Algeriaa kierrellen

Kaksi viihdyttävää kirjaa eri puolilta maailman kamaraa.

Aamujunassa olen lueskellut Satu Rämön kirjaa Islantilainen voittaa aina. Sepä on sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa jutustelevasti tempaava kertomus Islannin satuisasta luonnosta, kansantarinoista sekä kansakunnan voittajaluonteesta, jolla tuntuu selittyvän jylhässä ympäristössä elämisen sinnikkyys ja vaikkapa viimeaikainen jalkapallomestaruuskin.

Rämö on jo vuosikymmenen verran asunut Islannissa avioiduttuaan, asetuttuaan ja tultuaan osaksi islantilaista suurperhettä, joka paikkapaikoin kirjan tarinassa tuntuu kattavan koko kansakunnan.

Monenlaista sukurakasta elämän menoa käy ilmi kuvauksen tuoksinassa, jossa vilkahtelee suuria perhejuhlia ja sukukokouksia. Yhtä köyttä vetävä kansa voittaa esteet ja pääsee ylitse kriiseistä. Osaapa vielä hyödyntää luonnonmullistuksetkin matkailubisneksen eduksi.

Hauskan sarkastisesti Satu kirjoittaa myös islantilaisten yltiöoptimistisesta suhtautumisesta elämään ja suunnittelemattomasta riskinotosta, joka johtaa milloin yksilöä, milloin koko kansakuntaa kummallisiin tilanteisiin. Erityisesti jäi mieleen juttu siitä, kuinka huikean noususuhdanteen aikana raha virtasi ja pankkeihin rekryttiin sijoitusneuvojia kalapaateista saakka. Toivottavasti työhön opastusta ehdittiin antaa kuitenkin.

Kourallinen hunajaa

Oliivitarhoista Marokon aavikoille ja Algerian palmulehtoihin vie puolestaan Annie Hawesin kirja A Handful of Honey. Mahtavan lahjakkaasti kirjoitettu, polveileva kuvaus Annien ja ystäviensä Gérardin ja Guyn värikkäästä reppumatkasta Pohjois-Afrikan historiallisiin kaupunkeihin ja keitaisiin. Olen nauttinut jokaisesta sivusta. Annie aloittaa tarinansa kertomalla nuoruutensa kommelluksista ja rohkeista irtiotoista Portugalin maaperälle. Siellä vanha Salazarin hirmuvalta nappaa kiinni irtolaisuudesta ja agitoinnista epäillyn nuoren tytön ja Annie pelastuu pulasta myöhemmin marokkolaispoikien seuraan, matkatessaan karkotettuna Ranskan maaperällä.

Lämpimät muistot noista ajoista innostavat Annien lähtemään miesten mukaan reissulle Ranskan vanhaan siirtomaahan Algeriaan, jossa Guy haluaa löytää omat juurensa; isänsä vanhan kotitalon ja postitoimiston, jossa tämä oli töissä ennen suurta hallinnon uusjakoa, jossa Algerian ranskalaiset joukolla pakenivat kansannousun tieltä.

Hawes osaa tarinan kerronnan ja mielenkiinnon ylläpitämisen taidon. Värikkäät kohtaamiset niin marokkolaisten kuin algerialaistenkin kanssa, ihmisten auttavaisuus, nerokas ongelmien ratkaisutaito ja jutustelut leiritulien ääressä, ovat tämän kirjan parasta antia. Monet kulttuurilliset erot saavat selityksen ja aina vain selvemmäksi tulee, että samanlaisia ihmisiä me olemme kaikki, riippumatta vallassa olevasta hallitusmuodosta, uskonnon sävystä ja varallisuuden määrästä.

Luontokuvaukset ja keskustelut värikkäissä huoneissa,  epätavallisessa roolituksessa - Annie on arabien joukossa kohtelultaan kuten "arvostettu mies"- avaavat etenkin naiselle näkymän muslimikulttuuriin ennen kokemattomalla tavalla.

Siinä sivussa Annie tulee ajattelemattaan myös loukanneeksi sopivaisuussääntöjä, unohtuessaan kohtaamaan naiset naisena: puhutellessaan ja katsellessaan sekä tuppautuessaan samaan pöytään. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen jo pelkästään kulttuurillisista syistä. Toivottavasti suomennetaan myös pian.

Jos tietäisit kuolevasi...

Tämän paradoksaalisen teeman ympärillä liikkuu Paul Kalanithin "Henkäys on ilmaa vain" (When Breath Becomes Air) joka herätti ajattelemaan hetkessä elämisen merkitystä.

Kirja on kaunis, mutkaton, seesteinen ja surullinenkin elämänkerta lahjakkaan, sinnikkään, perusteellisen ja periksi antamattoman miehen lyhyeksi jääneestä elämästä.
Paul kertoo koruttomasti ja lämpimästi elämänsä vaiheista. Kiinnostuksestaan kirjallisuuteen, opinnoistaan sen parissa, oman polkunsa etsimisestä ja toiveesta löytää elämälle suurempi  tarkoitus, jossa voisi parhaalla tavalla auttaa kanssaihmisiä.

Monipolvisten opintojensa kautta multitalentti mies päätyy lääketieteen pariin ja erikoistuu lopulta neurokirurgiaan tavoitteenaan osata, paitsi auttaa sairastunutta, myös tukea sairastuneen potilaan omaisia ja oppia selkeästi ja empaattisesti kertomaan diagnoosista ja sen haasteista, mahdollisuuksia kuitenkaan unohtamatta.

Alkaa pitkä opintopolku kohti neurokirurgin pätevyyttä. Tämän lisäksi miehen haaveissa elää myös toive neurotieteiden tutkimustyöstä, ammattiyhdistelmästä, johon vain harva on yltänyt.
Kesken erikoistumisjakson 36-vuoden ikäisen Paulin terveys romahtaa ja hän saa tietää sairastavansa laajalle levinnyttä keuhkosyöpää, aika tavallista, mutta hänen ikäluokassaan harvoin esiintyvää aggressiivista tautimuotoa.

Saman tien alkaa voimia vievä ja elämän täysin muuttava hoitojakso. Päässä pyörivät ajatukset selkeäksi suunnitellun elämän täydellisestä muuttumisesta. Epätietoisuus jäljellä olevista elinvuosista, kariutuvat toiveet perheen lisäyksestä, unelmien työn karkaamisesta ulottumattomiin. Pikaisten valintojen tekemisen pakosta, tärkeitten asioitten jonoon panemisesta.

Jos tietäisit kuolevasi, mitä tekisit?

Paul tietää kuolevansa, mutta ei tiedä kuinka pian. Hoitavan lääkärinsä kanssa hän pui asioiden tärkeysjärjestystä ja tivaa jäljellä olevan ajan ennustetta. Pohtii haaveittensa ammattia, mahdollisuutta vielä ehtiä virallisesti valmistua neurokirurgiksi, sen tärkeyttä, halua kirjoittaa, toivetta tutkimustyöstä.
"Jos elän vuoden, jätän kirurgian ja kirjoitan kirjan, jos elän kymmenen vuotta, erikoistun ja panostan tutkimustyöhön..."

Hän sinnittelee, suunnittelee ja tekee päätöksiä. Ennen rankkoja lääkityksiä ja kemoterapiaa on turvattava mahdollisuudet lisääntymiseen. Hän keskustelee vaimonsa Lucyn kanssa lapsen  hankinnasta. Miten Lucy ajattelee, jäähän hän yksin lapsen kanssa. Mitä hän itse tahtoo, onko raskaampaa kuolla pois näkemättä lapsen kasvavan. Kuinka kauan elämää on? Yhdessä he päätyvät perheen hankintaan. Paul saa myös lääkäriltään kannustusta ja luvan palata kirurgin töihin. Hän keskittyy leikkaamaan potilaita ja jättää paperityöt assistenteille.  Valmistumisen ja pätevöitymisen esteeksi kuitenkin nousee juuri hallinnollisen näytön ja paperityön puuttuminen, joten hän ryhtyy vielä siihenkin hommaan.

Perheeseen syntyy tyttö, joka tuo iloa Paulin ja Lucyn elämän viimeisiin yhteisiin hetkiin, joita on vähemmän kuin toivottiin olevankaan. Paul ehtii vielä valmistua neurokirurgiksi, mutta ei enää kykene valmistujaisjuhlaan vaan joutuu kemoterapian haittavaikutusten vuoksi sairaalaan. Viimeiset hetket hän viettää perheensä, vaimonsa ja pikkutyttären seurassa, kunnes hengityslaite irrotetaan.
Kaikesta huolimatta lohdullinen kirja. Kaunis elämä, josta ei myöskään arkisia ongelmia tai epäonnistumisia puuttunut.

Teos antoi paljon ajateltavaa ja ravisteli palikoita paikoilleen. Ehkä tulevana maanantaina edes hetkisen verran muistan olla onnellinen alkavasta työviikosta ja osaan nauttia talvimaisemista. Etten suotta jouduttaisi tietäni kohti kuolemaa toivomalla: olisipa pian jo kevät tai edes perjantai.

Kirja piti myös arvostelussa antamansa lupauksen: Tätä kirjaa et unohda sen kerran luettuasi.

Firenze, Venetsia ja Istanbul - Dan Brownin matkassa

Vaikkei Inferno ehkä varsin matkakirja olekaan, niin taidekirja se ainakin on.

Tyttäreltä lainaan saatu ja lukukehotuksin varustettu tiiliskivi sai lojua kuukauden päivät lukunurkassa, ennen kuin se päätyi syliini.

Kirjasta juteltaessa olin luvannut ottaa sen junakirjakseni. Siihen tyttönen hymähti, ettei taida ihan olla paras valinta siihen tarkoitukseen, kirja näet painaa kilon jos toisenkin.

En minä sitä juuri lehteillyt enkä tutkaillut, mietinpä vaan, että täytyy kai tuota yrittää lukea, kun puhettakin oli, kunnes vihdoin toimeen tartuin.

Menoahan se sitten oli. Monta sivua meni hotkimalla ja Firenzen kujilla kulkiessa. Lukuintoa lisäsi vielä hiljakkoin tehty Italian reissu, jolla todella itse rymysin Bobolin puitossa ja Pittin palatsin pihoilla, Grottassa ja Michenangelon veistosten  juurella. Mukavaa oli kuva kuvalta edetä paikkojen välillä ja muistella omia reittejä, joita pitkin kuljimme lähes kaikki samat nähtävyydet koluten.

Alkuperäinen kirjan kanssa viivyttelyni johtui siitä, että en tykännyt Da Vinci koodista lainkaan. Se oli suurinta puppua mielestäni ja elokuvakin pelkkää rahastusta.

Infernossa tilanne on toinen ja vaikka ehkä vielä enemmän haiskahtaa rahastukselta tämän kirjan ylöspano kaikkine taidekuvineen ja matkailumainoksineen, täytyy myöntää että viihdyttävää luettavaa se on. - Ainakin Firenzen kävijälle ja innoittuneelle fanille.

Eikä kirjan tarinakaan ihan mahdoton ole. Valitettavasti päin vastoin. Nykyistä menoa tutkaillessa voi hyvin kuvitella, ettei ole kaukana se aika kun joku nyrjähtänyt tieteilijä saa päähänsä harventaa ihmiskuntaa vaarallisen viruksen avittamana.

Venetsian kanaaleilla olisin viihtynyt pitempäänkin, kun kerran tarinan käänteiden myötä sinne jouduin. Sieltä on myös paljon mukavia muistoja. Istanbul sen sijaan on minulta vielä käymättä. Hagia Sofian vetiset kellarit jäivät kaivelemaan mielikuvitusta.

Kipakkaa soppaa kirjan muodossa

Hupsista, niihän sitä on tultu jo syyskuuhun. 

Kesä meni nopeasti ja työhön paluun jälkeen illat huiskivat sellaista vauhtia, ettei koneen ääreen ole tohtinut pysähtyä. Mutta nyt osui käsiin sellainen "junakirja", että jokunen sana on ihan pakko mainita.

Jyrki Vainosen Naulankantakeitto on monellakin tapaa kutkuttava lukuelämys. Siitä lupauksen antaa jo kirjan takakannen sarvekas kuvausteksti:

"Uutispuurosta riimihärkään ja rukiisista ranteista suusta päässeisiin sammakoihin - tämä vaatimaton kirjanen sisältää erään kulinaristin mietteitä siitä, miten estää muun muassa poliitisia broilerita, mätämunia ja maakrapuja olemasta taakaksi maalleen.

Kirja nautitaan vanhan suolan kera. Ei herkkävatsaisille."

Kirja osui käteeni Keravan kirjaston juna-asemalle jalkautuneesta aamuteltasta. Samalla kun sain palautettua valmiiksi luetun, osui silmiini tämä houkutteleva keittokirja - tai niin minä siis ensihätään luulin.

Pikaisella päätöksellä sen mukaan tempasin ja junassa lukemaan aloin. Voi herttinen mitä riemukasta tekstiä! Toinen toistaa hytkyttävämpiä reseptejä on kirja pullollaan, vai mitä voi sanoa esim. Monessa liemessä kypsytettyä poliittista broileria ja kyykytettyjä köyhiä ritareita -reseptistä. Toisena kattauksena vaikkapa Uunissa haudutettu lampaan viulu ja patarumpu riisipedillä.

Kannattaa tutustua itse, tässä en ryhdy enempiä kuvailemaan, en kykenisi muuhun kuin kopiointiin kuitenkaan. Aikaisemmin en Vainosen kirjoihin ole törmännyt, mutta nyt täytyy lainata malliksi muitakin. Syksyn tummeneviin iltoihin sopivat oikein hyvin surrealistiset tarinat. Ne tuovat korvien väliin uusia ulottuvuuksia ja silmissä vilisevät tuhannet kuvajaiset.

Unelmointia Italiasta

Juhani Ahon kirja Minkä mitäkin Italista on ollut seuranani tässä muutamia päiviä, kun samalla olen kuumeisesti lehteillyt toscanaoppaan sivuja. Selväksi on tullut, että tutustumisalue on rajattava tiukasti, mutta säävarauksella, jotta kykenee näkemään sen mitä haaveilee.

Ahon reissu Italiaan käy junalla Itävällan suunnalta. Alppien yli ja läpi sujauttaen. Matkustusvuosi on 1893, jolloin ei toden totta massaturismista ole tietoakaan, mutta kanssamatkustajia on toki silloinkin jo ollut. Vaikka kirjan reissukuvaukset käsittelevät laajimmin Roomaa ja sen ympäristöä, jonne me tällä erää emme aio piipahdella, on kirjassa kuitenkin myös sivuja Firenzestä ja sen ihanuudesta laulavine lintuineen ja luonnonkauniine kukkuloineen.

Kovin kauniilla ja ylistävillä sanoilla Aho kuvailee Angelo da Fiesolen Firenzen Pyhän Markuksen luostariin maalaamia seinäfreskoja ja vertaa taiteilijan kykyjä Rafaeliin ja 'Mikael Angeloon'. Myös jonkin matkaa Firenzestä sijaitsevan Fiesolen maisemia Aho lämmöllä kuvailee.

Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenseen päin... ja mikä näköala...! Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien vuorenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka hienosti hiottu on tuo helmi!

Fiesole onkin yksi niistä kohteista joissa toivon pääseväni käymään. Kovin on kirjassa oleva kuva Fiesolen rinteestä autionlainen. Luulenpa, että meitä odottelee aivan toisenlainen näkymä, sillä jos oikein muistan edelliseltä kerralta, oli koko Firenzen tienoo tiuhaan rakennettua kattomerta. Edelliseltä reissulta tosin mieleen jäi lähinnä rankkasateiden ryöppy ja kotiin saapunut sakkolappu luvattomasta ajelusta "autorisattien" alueella.

Mukavaa ja romanttista on ollut Ahon matkassa kuljeskellä Rooman kaduilla, loppumattomien taideaarteiden ja antiikin raunioiden reunamilla, Firenzen sypressikukkuloilla ja kukkaisniittyjen helmoissa sekä Genovan hautausmailla.

Caprin, eli Kaaprin, saarellekin on Aho matkoillaan rantautunut. Hauska ajatella, että Axel Muthe on myös siellä samoilla Anacaprin korkeilla poluilla samoihin aikoihin kulkenut. Vaikka aikalaisia ovatkin, ei Aho mainitse Munthesta mitään, eikä kirjasta löydy viittauksia Munthen huvilan rakentamisesta tai muista antiikin tutkimukseen ja kaivauksiin liittyvistä hankkeista. Sääli, olisin niin mielelläni istuttanut nämä kaksi saman pöydän ääreen keskustelemaan lintujen suojelusta ja siitä, kuinka hävyttömästi italialaiset patoihinsa näitä laulun lirkuttajia houkuttavat. Yhtenäiset ajatukset löytyvät kummankin herran tuotannosta luonnon ja lintujen suojelun osalta. Varmasti myös ihastus antiikkiin ja sen tarustoihin olisi virittänyt monta mielenkiintoista keskustelua.

Me emme tälläkään erää Caprille tai Napoliin ennätä. Ne jäävät vielä haaveiksi vain, mutta Assisin ja Cortonan saatan nyt nähdä ja optiona on aina Riminille saakka ulottuva seikkailu.

Eräs elämäntarina - Kuninkaan Anna

Kiitos ystävälle, joka kiikutti tämän kirjan luettavakseni. Voi olla, ettei se olisi koskaan osunut silmiini. Uutuuslistoilla sitä ei näy, kun julkaisusta on jo vuosia, ja nimen perusteella se ei ehkä olisi tarttunut mukaani ellen olisi sitä jostain syystä takemmin tutkiskellut.

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergilta aikaisemmin teokset Jää sekä Kalaharin hiekkaa. Jää vei sydämeni juuriaan myöten ja nyt lukemani Kuninkaan Anna nousi mielessäni ehkä sen ylitse. Tämä on niitä kirjoja joita haluaisin omaan hyllyyni hankkia ja jälkipolville muistoksi antaa.

Tarina on koruton, Kökarilaisen Annan kasvutarina. Pieni Anna varttuu saaristolaismökissä, joka Kuninkaana tunnetaan. Nimensä tölli on aikanaann saanut kun se on seudun pikkuruisin, suuren Norrgårdin tilan mailta lohkaistulle alalle rakennettu, mutta siinä asuvat ihmiset ovat persoonallisuuksia, arvostettuja ja osaavia. Annan isä on näyttävä mies, sujuvasanainen, kaikkien kunnoittama ja töllinsä nimeä ylpeästi kantava perheen pää. Annan elämän keskipiste, kun äidin helmoissa pyörii myös pikkuveli ja tyttövauva. Sitten isä kuolee, Annan elämä mullistuu ja hän jää pohjattomaan tyhjyyteen.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna. Mielestäni toisen osan ruotsinkielinen nimi Ingens Anna, kuvaa paremmin tarinan kulkua, mutta miksei, kyllä Kökar suuren osansa Annan aikuisvuosista ottaa. Näin pohdiskelevaa, tasapainoista ja korutonta arjen kuvausta en ole lukenut pitkään aikaan. Näiltä sivuilta löytyy paljolti se, miten itse elämästä ajattelen, avioliitosta, perheestä ja kuolemastakin. Kirja nousee kärkisijoille haempa sitten filosofista pohdiskelua tai hengellistä opastusta, olematta mikään oppikappale tai parannusopas. Kirjan loputtua mielen valtasi seesteisyys ja rauha.