lauantai 12. lokakuuta 2019

Muistojen kätköistä putkahti Fletscher Moss

Niin montaa mieltä kun nykyisestä digiajasta ja -mediasta voi ollakin, on siinä paljon myös iloa ja virkistystä tuovia asioita.

Vaikkapa tämä kuvamuistojen pyrähtely kännykän ruudulle. Mainio Manchesterin matka melkein kymmenen vuoden takaa piirtyy muistojen kätköistä mieleen syksyn kuulaina päivinä.

Kuvassa minulle "palveluna" luotu kollaasi, jossa kiteytyy reissun tunnelmat, kaupungin ja kasvitieteellisen värit ja auringon lämmittämät syyspäivät. Tykkäsin, vaikka olenkin osanen siinä rattaassa jolla suuria tuottoja luodaan. 

torstai 10. lokakuuta 2019

Luovuus ja kuolema - Kahden kirjan välissä

Kuten joku saattaa muistaa, on minulla tavallisesti luettavana ns. junakirja ja kotikirja. Niin on nytkin ollut.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta

Junakirjaksi valikoitui Timo Kiurun Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta. Se on kokonsa puolesta sopiva sujautettavaksi laukkuun ja osoittautui myös sutjakkaasti luettavaksi. Ammensin sen sivuilta näköaloja eri kulttuurien tavoista tehdä luovaa työtä, jakaa ajatuksia ja ideoita. Myös rohkeuteen luottaa omaan ilmaisuun ja näkemykseen, sai monia kannustavia kehotuksia.

Positiivinen lukukokemus, jätti mukavan tunnelman, vaikka aina jouduinkin hyppäämään junasta, ja kirjasta, kesken lukemisen saavuttuani asemalle.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Kotikirja oli aivan toista maata. Tähän Meiju Niskalan kirjaan törmäsin Helsinki Design Weekillä Erottajan palatsin näyttelyssä. Kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille jäi sieltä hankkimatta, mutta mielen pohjalle se porautui ja valikoitui pikaiselle lukulistalle.

Sivuilta saikin sitten sukeltaa moniin pyörteisiin. Hyvin rohkeasti ja peittelemättä Niskala kuvaa äitinsä sairastumista muistisairauteen, katoamista kielen ja kommunikaation ulottumattomiin ja menehtymistä kymmenen vuotta kestäneen asteittaisen hiutumisen, haalistumisen ja kuihtumisen myötä.  Kaiken aikaa rinnalla, päällä ja lomassa, kulkee kertojan oma tunnemaailma äidin sairauden edetessä ja etenkin kuoleman jälkeisissä tunnemyrskyissä. Syitä ja seurauksia, hoitoa ja diagnoosia, läsnä ja poissaoloa, voimia ja voimattomuutta sekä ennen kaikkea suurta rakkautta on kirja tulvillaan. Ja luojalle kiitos, on lopussa vihdoin valoa tunnelin päässä.

Hyvin monta vaikuttavaa kirjaa olen lukenut äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, menetyksen haikeudesta ja  lausumatta jääneistä sanoista. Ne kumpuavat tarpeesta kirjoittaa itsensä jaloilleen surun keskeltä ja, jotta estäisi toista katoamasta, tekisi näkyväksi.

Tämä kirja on parhaimmasta päästä, vuotavan avoin. Antoi katsoa haavasta sisään, sielun syvyyteen saakka ja samalla jotenkin siunasi oman runokirjani, joka syntyi samoista tarpeista ja jota olin jo alkanut arastella.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Valkkaria ja meren herkkuja lokakuisessa sadesäässä

Pitkään oli puhuttu, ja kerran jo meinattu päästäkin maistelemaan meren herkkuja Meripaviljonkiin oikein kunnolla. Nyt, edellisen kerran vahingosta viisastuneena, varasin pöydän.

Kun töistä lähtiessä sade roiski täydellä latingilla lokakuun taivaalta ja tuuli käänteli sateenvarjoa nurin tämän tästä, oli olotila saapuessamme Säästöpankin rantaan jo hyvin merellinen. Ravintola oli silloin vielä aikalailla autio ja tuntui hassulta koko pöytävaraus, mutta istumaan päästyämme alkoi porukkaa valua räntäsateen seasta sisään tasaisena virtana.

Sen kummemmin ei menuja olisi tarvittu, mutta katseltiin kuitenkin. Äyriäisplatter oli päätetty jo aikaisin kevättalvella testata ja sitä määrätietoisesti myös pyysimme. Lisäksi tilasimme paprikasoossissa gratinoituja ostereita lämpimäksi alkupalaksi, ja hyvä niin.

Tarjoiluvati oli upea. Kampasimpukat ihania, veivät kielen mennessään ja lämpimät osterit maukkaita. Pieniä söpöisiä simpukoita ja sinisimpikoita maisteltiin, savustettuja ja naturelleja katkarapuja syötiin innolla. Sitten ne tuoreet osterit, suolaisia luikeroita, kamalia, ei ollenkaan sellaisia kuin aikaisemmin olimme maistelleet, vai oliko aika lie kullannut muistot...
Hummerin saksien kanssa saatiin askarrella tovi, ennen kuin homma alkoi luistaa. Roippeita lensi pitkin pöytää.

Maukasta ainakin oli, monella tapaa, ja viini, Gruner Veltraminer, tarjoilijan suositus, sopi todella hyvin läpi koko aterian.
Jälkkärinä olut sabaionea ja palsternakkajäätelöä minulla, ja tyttärellä suklaakakkua rosmariinisiirapilla, hyviä molemmat. 

Mukava makumatka, hauskat muistot. Meripaviljonki on viihtyisä ja kauniilla paikalla sekä kätevästi saavutettavissa. Uskaltakaa kokeilla, neuvoja saa, jos arastuttaa tarttua rapua saksesta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Urajärven kartanon Sofia Lovisa

Kyllä tuli mieleen karmiva Kotiopettajattaren romaanin tarina, kun vierailimme Urajärven kartanon opastetulla kierroksella.

Sysmän Rantalan kartanosta 15-vuotiaana kaksi kertaa vanhemmalle Axel von Heidemanille naitettu Sofia Lovisa (1815 - 1850) eli lyhyen avioelämänsä lähes kokonaan "hoidoissa" ja kartanon sivurakennuksen yläkertaan teljettynä.

Axel ja Sofia Lovisa von Heideman saivat kaksi poikaa, joista toinen, Carl Henrik kuoli jo varhain, 9-vuotiaana (v. 1847) ja toinen, Adolf Frans (s. 1833) lähti merille nuorena palaten kotimaahan Sysmän Rantalan isännäksi. Sofia Lovisa horjui mielen terveydeltään ja päätyi hoidettavaksi Lapinlahden sairaalaan, josta palasi entistä huonompana kotiin ja joutui piharakennukseen "syytingille", sillä Axel heilasteli talousmamselli Fredrikan kanssa, jonka kanssa myös avioitui, saatuaan eron henkisesti heikosta puolisostaan.

Axel ja Fredrikan onnistuivat olemaan onnellisia arviossaan, saivat lapsia, mutta Sofia Lovisa putosi portaista niskoilleen alas ja kuoli 34-vuotiaana. Onneksi, sanon minä. Ties kuinka pitkäksi olisikaan vankeus muuten muodostunut.

Valitettavasti Sofia Lovisan tarina on muuntunut kartanon valkoisen kummituksen legendaksi aikojen kuluessa.

Axelin ja Fredrikan lapset Hugo ja Lily asustivat kartanossa, pysyivät naimattomina, vaalivat ja kartuttivat kotimuseota ja lopulta lahjoittivat perintöomaisuutensa koko kansan ihasteltavaksi.











https://muinaismuistosaatio.fi/

lauantai 28. syyskuuta 2019

Erottajan palatsi

Kyllä minä taiteitakin katselin, mutta enimmäkseen ihailin huoneita, kattoja ja käytäviä.










perjantai 27. syyskuuta 2019

Aino ja Kirsi

Syyskuu on kulunut historian siivillä. Olen uppoutunut lukemaan kirjat Kirsi Kunnaksesta ja Aino Sibeliuksesta. Mainiot teokset, jotka käsittelevät laajasti henkilöidensä elämää ja elinympäristön vaiheita. Hyvin lyhyen ajan kuluessa on Suomi muotoutunut, yhteiskunta kehittynyt, kaupungeista ja kulttuurista puhumattakaan.

Kirsi Kunnaksen runojen, lorujen ja Tiitiäisen parissa kasvaneena oli mukavaa päästä kurkistamaan tarinoiden taakse. Mielenkiintoista oli lukea henkilöhistoriaa josta en mitään tiennyt aiemmin. Kirjan sivuilta saa myös aimo annoksen tietoa Suomen kulttuurielämän vaiheista Kirsin syntymävuodesta 1924 lähes tähän päivään saakka. Sivuilta löytyy myös paljon runoja ja niitä taustoittavia kertomuksia.
Jos olisin lukenut Aino Sibeliuksen, s. 1871, elämästä ensin, olisi historia sujuvasti jatkunut ja ehkä leikannut jossain vaiheessa, elihän Aino vuoteen 1969 saakka, 98 vuotiaaksi saakka.

Ja sitä en muistanutkaan, että Jean asui myös Keravan Vanhassa pappilassa ennen kuin perheelle löytyi asunto Keravan Mattilasta, jossa koko porukalla asuivat, Aino, Eeva, Ruth ja Janne, kolmisen vuotta. Mattilan aikaan syntyi (ja kuoli) myös pikku-Kirsi.

Kovin erilaista on elämän meno ollut myös asumisten osalta. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että asunnot oli tapana sanoa irti keväisin, jolloin etsittiin kesäasunto ja syksyisin taas etsittiin uusi kaupunkiasunto talveksi. Näin toimi vielä Kirsinkin perhe alkuvuosina.

Mainiot ja mukaansa tempaavat kirjat historian janoisille.

lauantai 10. elokuuta 2019

Makkaraperunakesä koskelta koskelle

On kesän maku jäänyt huuliin...

Mainion monipuolinen lomareissu ja kesäkin ovat melkein jääneet jo taa ja päivien rytmi vaihtunut työn myötä arkiseksi.

Lomaan ja kesään mahtui kylmää ja kuumaa, kuivaa ja sadetta, vaaroja, metsiä ja järviä, mutta etenkin kuohuvia koskia.

Alkukesänä työpaikalla nautitut hellepäivät vaihtuivat ensimmäisen lomaviikon raikkaisiin ja suorastaan kylmiin tuuliin. Sateitakin saatiin, mutta etenkin kalsaa, kymmenen asteen tuntumassa viihtyvää keliä. Kuhmon kiva näytti meille viileimmät lukemat, aamulla kuusi astetta ja päivällä kymmenen. Hytisytti, mutta Hankaranta esitteli mitä ihanimman auringonlaskun.


Teimme autoreissun idän ihmeitä katsellen. Rymysimme koskelta koskelle Ruunaan retkeilyalueella. Neitkoski, Siikakoski ja Haapavitja jäivät mieleen, ja sillat sekä laavut - ja havainto, että metsät ovat vessoja täynnä, kun taas parkkipaikoilla niitä ei enää lainkaan ole.

Ilomantsissa poikettiin Katri Valan elämän työtä vaalivassa koulumuseossa, Hermannin viinimyymälässä ja Möhkössä Mantaa tervehtimässä sekä etsiskelemässä kaunista järven rantaa väärästä suunnasta. Näkemättä se jäi.

Makkaroita oli pakattu jo kotoa auton jääkaappiin kaksin voimin. Sitten vielä Kajaanin torilla innostuimme Kivikylän myyntivaunun herkkukassista ja ostimme lisää. No, makkaraperunat ovat kyllä kätevät kokata ja maukkaat maistella... Tuoksuaan ei ole paha verrattuna esim. moneen juustoon...

Lentuankoski oli mainio nähtävyys ja rauhallinen yöparkki.








Mökkipaikka Sotkamon ja Vuokatin rajamaastossa otti meidät vastaan lämpenevässä säässä. Päivät muuttuivat viikon aikana poutaisiksi ja kierrettyä tuli monet lenkit: Eino Leino ja Piimä Hessu...
Sateessa kastuttiinkin, mutta saunassa oli mukava lämmitellä ja jäseniä vetreyttää lenkkien jälkeen ja takassa paistella makkaraa...
Vuokatin viini oli kiinni eikä sinne päästy.
Hiukan hiekat Sotkamon keskustassa ovat ihanat! Huovishuone mielenkiintoinen.

Liikunnallisen patikkaviikon jälkeen vaihtui laji. Ajelimme hellesäässä järveltä järvelle. Nurmeksessa pidimme ranta- ja Bomba-päivää. Lastukoskea ihailtiin ja Pisankoski todettiin vaienneeksi. 

Varkauden Honkakoski oli mainio uinti- ja yöpymispaikka. Mikkelinpuisto esitteli kauniita pihaideoita ja Kenkäverossa oli kova kuhina.

Lahdessa uimme ja katselimme Vesijärvellä viilettävää venearmadaa, suppailijoita ja vesiskoottereita ja purjeliitäjiä ja ihailimme matkan ehkä kauneinta auringonlaskua. Mukava reissu ja mainiot muistot.

Ja kunnon takinkääntäjän tavoin saattaisinkin nyt ajatella asuvani joskus Sotkamon keskustassa, niin viihtyisää siellä oli.

PS. Änättikoski jäi mainitsematta 

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Taiteen inspiroima heinäkuu


Taiteen ja ruoan triumfisaattoinen heinäkuu sai alkunsa Peter Maylen kirjan 'My twenty-five years in Provence' maininnasta.

Sen innostamana luin Alice B. Toklasin keittokirjan, tai pikemminkin taidehistorian  lyhyen oppimäärän ranskalaisten taidemaalarien ja kuvanveistäjien uran alkuvuosista iloisessa Pariisissa ennen sotavuosien myllerrystä.
Pääsin osaksi Gertrude Steinin taidekotia, sen maalausten peittäminen seinien ja sokkeloisten huoneiden ketjua, jossa monikielinen keskustelu porisi, savukkeet tuprusivat ja viiniä nautittiin.

Reseptiikkaakin kirjassa on. Toki se ei oikein tähän päivään enää tunnu sopivan laardeineen ja kermoineen. Sen sijaan selväksi kävi, että hyvää ruokaa valmistettiin Ranskan hovin keittotaidon mestareita kunnioittaen sekä innostusta muiden maiden keittiöistä oppien.


Värikäs kerronta Gertrude Steinin kirjailijan uran alkumittelöistä ja omintakeisesta kirjoitustyylistä johtivat seuraavan kirjan pariin. Steinin kirjoittama 'Alice B. Toklasin omaelämänkerta ' onkin sitten vielä syvemmälle taidemaailmaan sukeltava teos. Se tutustuttaa mm. Pablo Picassoon, Henri Matisseen, Gustav Apollinaireen, sekä Rousseaun ja Cocteaun luomisvimmaan. Maalailee kuvaa Ranskan maaseudusta ennen sotia, niiden aikana sekä jälkeen. Pyrähtelee Italiassa Fiesolessa ja Firenzessä, Lontoossa ja Mallorcalla kuvaillen sen ajan varakasta, kosmopoliittia elämää.

Ihanasti kirjat kuvaavat "kaiken alkua", eli aikaa jolloin taiteen suuret nimet sinnittelivät vähissä varoissa päivästä toiseen vielä tuntemattomuudessa. Näiden amerikkalaisten ikäneitojen salongeista sai alkunsa monen mesenaatin ja galleristin uraa uurtava tie myöhemmin suuruuksiin nousseitten lahjakkuuksien tien tasoittajana, varmasti omaa hyvinvointia unohtamatta.

Ja kuin sokerina pohjalla, katsoin Peggy Guggenheimin sinne tänne viuhtovasta ja hyvin mielenkiintoisesta elämästä kertovan dokumentin. Kuvissa vilahti myös Gertrude Stein, johon Peggyn saavutuksia taiteen ja taiteilijoiden tunnetuksi tekemisessä verrattiin.

Quelle joie Europeenne!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Salainen puutarha


Kurtturuusun ylistystä

Jaaha, minulla on nyt kai salainen puutarha, sillä täällä kasvaa se hirviöruusu, jota kurtuksi kutsutaan.

Tuo vierailta mailta saapunut kauhistus valtaa moottoriteiden välit, Hangon hiekkarannat ja monet pientareet ja puistot. Toki istutettuna ja harkittuna myös monin paikoin. Sillä ei ole muuta niin sinnikästä ja kestävää.

Minulla on hirviöön romanttinen suhde. Se kasvoi tontilla jo ennen meitä. Minä sitä hoivasin ja siirtelin sokkelin perustusten alta suojaan ja sain aikaiseksi ensimmäisen kukkapenkin karulle rakennustyömaalle joka muuten oli pelkkää jakavaa maata, eli kiviröykkiötä sekä savipeltoa.

Kurtturuusu kukoisti, kasvoi korkeutta ja ilahdutti rehevällä vihreydellään ja tuoksuvilla kukillaan vuodesta toiseen.
Tuli muita kukkia, ja meni. Toiset viihtyivät muutaman kesänkin, mutta ruusu ei ole koskaan pettänyt ja jättänyt. Se tuo pihaan myös kimalaiset, mehiläiset ja perhoset.

Nyt on 'keisarilta' käsky käynyt, että kaikkien kurtturuusujen on lähdettävä kolmen vuoden sisällä hengiltä pantavaksi. Minä aion tutkailla tilannetta taka-alalta. Kunhan Helsingin kaupunki on viimeisenkin kurtun hävittänyt aamupolkuni varrelta, saatan minäkin harkita... mutta kipeää se tekee. Kuten kaikki luopuminen.

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Yötöntä yötä ja juhannushellettä


Tuskin olen ehtinyt tajuta kevään menneen ohi ja kesän alkaneen, ja nyt ollaan jo juhannuksessa.

Kaunis ja tilastollisesti ennätyksellisen lämmin juhannusaatto on tullut iltaan, ja taivaan rannassa häämöttää kaunis persikan värinen auringonlasku. Meilläkin mittari nousi 27 asteeseen.

Allakan mukaan aurinko laskee 22.52, mutta värit vielä hehkuvat. Auringon nousuun, 3.51 on vielä jokunen tunti.
Päivisin pihassa pikkulinnut kylpevät, manterit uivat ja sepelkyyhkyt tepastelevat lammikolla. Nyt on kuitenkin jo hiljaista. Avoimesta ikkunasta kuuluu koiran haukuntaa.

Huomiselle lupailtiin jo viileämpää säätä, päästään ehkä vain 23 asteeseen. Sen tuntee, sillä nyt puolen yön aikaan voi jo tuulettaa ja aistia viileämmän ilman soljumisen sisään lämmenneisiin huoneisiin.

Rusakko mennä viulisti juuri nurmikon poikki. Säikähdin sen vilahdusta silmänurkassa. Nyt kämpän viilennyttyä voi jo mennä nukkumaan ja herätä aamulla keskikesän juhlapäivään.

Leppoisaa juhannusta! 

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Helatorstai oli toivoa täynnä


Pitkä viikonloppu ennusti A-autoreissun mahdollisuutta. Pitkään suunnittelussa ollut retki Serlachius museoihin Mänttä-Vilppulaan onnistui viimeinkin.

Monena kesänä olemme sitä suunnitelleet ja keskustelleet, mutta aina on jotain (kotka... :) tullut väliin. Nyt pidettiin suunnitelmasta kiinni, eikä annettu Katariinan kuiskutuksille myöten.

Matkan aloitimme Heinolan rannoista ja Harjupaviljongin vohveleista nauttien. Sitten jatkoimme kohti Vilppulan koskea. 

Hieno paikka! Vesi virtasi vuolaana, Koivuniemen uimaranta oli kaunis ja koskella saattoi bongata haahkoja, haapanoita ja tiiroja, ehkä telkkäkin vilahti.
Tutustumisen arvoinen oli myös Mäntän vuori näkötorneineen. Vuoren majaan olin suunnitellut ruokailua, mutta se jäi vielä odottamaan myöhempää aikaa.


Museokierroksen aloitimme Gustafista. Mahtava rakennus!


Jo tuo entinen Serlachiuksen pääkonttori oli näkemisen arvoinen omaleimaisen Jung&Jungin suunnitteleman arkkitehtuurin ansiosta. Vaan kyllä nautimme myös Olli ja Bucklan Ehrströmin taidetta esitelleestä näyttelystä, joka ulottui kahteen yläkerrokseen. G. A. Serlachiuksen elämää ja tehtaan historiaa sekä pääkonttorin rakennusvaiheita käsittelevä näyttely oli myös mielenkiintoinen.


Ruokapaikaksi valikoitui Göstassa sijaitseva ravintola, jonka taidemenu houkutti. Saimme alkupaloksi virkistävän katkarapukoktailin Juhl rieslingin säestyksellä ja jatkoimme Pinot grisin kera haukimoussella ja karitsan kareella, jota täydensi Cote du Rhonen pehmeä punaviini. Jälkiruokana koivujäätelö ja sorbetti unkarilaisen Sauskan maustamana. Suosittelen.


Sitten mentiin Göstan näyttelyyn...



Mainio reissu huipentui Valkeakosken cruising tapahtumaan ja Sääksmäelle Voipaalan idylliseen pihapiiriin, jota miehittivät valkolakkia juhlivat seurueet.


Vanajaveden rannalla levättiin, huilautettiin jalkoja ja kuunneltiin tuulta ja sadetta, josta sunnuntaiaamuna ei enää ollut jälkeäkään.

Museoiden tarinoihin kannattaa tutustua osoitteessa tarinasoitin.fi/serlachius