Vaka vanha Väinämöinen linnan muusana

No olipa kyllä näkemisen väärti linnan sali. Ei sitä katuja kävellessään nykyihminen osaa kuvitella, millaisia hienouksia vanhat rakennukset sisällään piilottelevat.

Kun Lokal Helsinki ilmoitti pop up joulukaupan olevan auki tavan kuolevaisille Kansallissalissa, osoitteessa Aleksanterinkatu 44, kävi innostukseni ylimmillä kierroksilla. 

Kaverin sain mukaan houkutelluksi, ja koska etäisyydet ja korona otettiin myymälässä huolellisesti ja tarkasti huomioon kävijämääriä säädellen, uskalsimme mennä. 

Ihana paikka, ja mainiot, käsin tehdyt lähituotteet ja keramiikat toki myös. Tuli ostoksiakin tehtyä, mutta enempi aikaa meni kauniin tilan ihasteluun. 

Väinämöisenlinna on niin keskeinen rakennus Helsingissä, että sitä on sivunnut ja kiertänyt lenkkeillään jo vuosikymmenien ajan. Oli aikakin jo kurkistaa sisälle! 

Tuo 1901 valmistunut rakennus on jyhkeä, kansallisromantiikan järkäle. Sen suunnittelivat Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, nimekäs kokoonpano, joiden käden jälki näkyy myös kansallismuseossa. 

Pojolavakuutukselle valmistunut konttuuri on ilo silmälle. Talo kokonaisuudessaan on peruskorjattu liiketiloiksi 2018 ja Kansallissali on saanut pitää "lähes alkuperäisen" asunsa. 

 

Rinnakkaiselämiä Keskiyön kirjastossa

No olipa mielenkiintoisesti sepitetty tarina! Matt Haigin Keskiyön kirjaston luki ahmimalla. 

Kirjan päähenkilö, masennukseen ja tyhjyyteen ajautunut Nora vaeltaa kertomuksessa erilaisten mahdollisten elämänpolkujensa ja valintojensa viidakossa. 

Uusi matka saa aina alkunsa kirjastosta ja myös päätyy takaisin sinne. Viisas kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa Noraa valitsemaan seuraavan hypoteettisen, kirjan muodossa ilmenevän, elämänkulun ja kannustaa löytämään sellaisen elämän, jota voi jäädä onnellisena jatkamaan. Mielenkiintoisia Noran polut ovatkin! 

Tarina sai miettimään omia mahdollisia elämän polkuja. 

Mitä jos olisinkin päässyt Sodankylän matkailuopistoon ja valmistunut sieltä. Missä olisin nyt? Olisinko jäänyt pohjoisiin maisemiin? Pyörittäisinkö nyt arktista majataloa, olisinko oppinut jo hiihtämään ja nauttimaan talvesta? 

Entä jos olisinkin opiskeluissani päässyt ja päätynyt optikoksi. Miten olisi polkuni kehittynyt? Missä olisin nyt?

Tai jos olisinkin jatkanut laulamista ja onnistunut saamaan siitä leipäpuun, olisinko operettidiiva, kuten joskus pikkutyttönä haaveilin. 

Mieleen avautuu monta mahdollista sepitelmää siitä mitä voisi olla,  mutta aivan kuten kirjassa, on lopputulema kuitenkin se, että kaikkea ei voi hallita. Ei voi tietää olisiko onnellisempi vaikka olisikin kuuluisa tai rikas. Ei voi tietää miten toisenlainen polku mutkittelisi. 

Vaikka elämä voisi olla tyystin erilainen, ehkä onnellisempikin, tai tasapainoisempi, on aina silti asioita joita ei voi kontrolloida ja asioita, jotka eivät menisi oman mielen mukaan. 

Paras on siis elää tätä olemassa olevaa ja koettaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. 

Topeliuksen ja Waltarin Karjalohjaa katselemassa

Lähiseutulomasten sarja sai jatkoa, kun pistäydyimme syyspäivien viettoon Karjalohjalle. 

Yöpaikaksi osui Lohjan kylpylän rantatalo ja sen järvelle antava maisemahuone. Rauhallinen ja siisti suihkulla ja hyvillä, napakoilla sängyllä varustettu tuo olikin. Ikkunoiden edustalla terassi ja näkymä lupauksen mukainen, Lohjanjärven marraskuinen ranta. 

Onni osui kohdallemme sikäli, että saimme ulkoilla poutasäässä. Kävelimme ihanan Puujärven rantahiekkaa ja sen tuntumasta lähtevän kuntoradan kumpuilevat reitistöt. Löysimme myös suloisen mummonmökkikylän punaisine taloineen. 

Kirkasvetisen Puujärven rannalla on myös kirjailija Mika Waltari viettänyt joitakin lapsuutensa kesiä Perheentupa-nimisessä paikassa, yhdessä serkkujensa kanssa, kymmenpäisessä katraassa, jossa, kertoman mukaan, on Mika ollut se mietteliäs ja omilleen vetäytyvämpi luonne. 

Kylpylän tuntumasta lähtevä Alatie johdatti puolestaan Pappilan mäelle, mistä löytyi värikäs maalaisidylli, joka nyt myöhäissyksyllä uinui jo talvilevolla. 

Nykyisissä peltomaisemissa sijaitsee myös tuo Kukkaisniemi-niminen kaunis talo, jossa Topeliuksen kerrotaan viimeistelleen Maamme-kirjan. Topeliuksen aikaan Lohjanjärven rannat loiskivat toki paljon korkeammalla ja nykyisen Alatien voi hyvin kuvitellakin rantatieksi. Pellot muodostuivat jonkin verran myöhemmin, kun järven pintaa laskettiin voimakkaasti 1800-luvun lopussa viljelymaan lisäämiseksi.

Karjalohja on ottanut etenkin Topeliuksen täysillä omakseen ja sen vaakunassakin on Koivu ja tähti, Topeliuksen sadun innoittamana. Kylpylän rannassa puolestaan on kesäravintola nimeltä Adalminan helmi. Mukavaa nimistön käyttöä, joka sai ainakin minut kiinnostumaan alueen historiasta ja tarinoista. 

Tähän loppuun vielä tärkeä ajatus Maamme-kirjan lehdiltä:

”Muistakaamme, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä.” Zacris Topelius.