lauantai 27. kesäkuuta 2015

Melkein englantilaiset puutarhat

Sataa,sataa ropisee... on ollut tätä kesää kuvaava veisu, ja tänäänkin taas - sataa.

Vaan eipä tuota auta pihapuutarhurin kovasti valitella, kaikki kasvaa ja rehottaa. Vain hyötytarhan puolella on köyhää, sammal kasvaa nopeammin kuin porkkana ja salaatin uusi kylvö saavuttaa pian keväällä kylvetyn, märän maan pinnassa kytisevän kasvun.
Kukkia on, niitä ei kalseus ole haitannut, ainahan aurinkokin sentää on vilahdellut, niin kuin juuri nyt. Nyt on taas niin valoisan kaunista kun vesipisarat kimmeltävät nurmikon pinnassa ja kukkasten lehdillä. Vehreää ja kirvatonta. Nyt on todellakin nähty myös tällä pihalla se ihme, että kirvat ovat hyvin harvalukuiset, samoin kuin muut öttiäiset, jotka tapaavat nuppujani nakertaa. Tosin niin ovat myös perhoset ja leppäketut muutaman havainnon varassa.

Juhannusruusu saa kukkia ehjin, täydellisin kukkapalloin ja suviruusun nuput pikkuhiljaa vilauttavat pinkkiä sisustaan ehjinä ja maistamattomina.

Leuto talvi ja runsas vesi ovat tuoneet ilokseni myös ihastuttavan kauniin kellokuusaman kukinnan. Nyt se on juuri sellainen, kuin Muhevaisen kuvastoissa luvattiin...




Pikkuhiljaa alkavat myös ostokurjenpolvien kukat avautua, metsäkurjenpolvien pääkukinta meni jo.

Uusimpina tulokkaana penkissä loistavat nyt punapäivänkakkaran räiskyvän väriset kehät.
Vielä avautuu myös joitakin unikoita sinne tänne, mutta niidenkin aika alkaa jo olla lopuillaan. Sade on taas kerran niitä piessyt pitkin nurmikkoa, mutta vuosien saatossa runsastunut määrä jättää jo joitakin ihasteltavaksi.
Pionissa on neljä nuppua, pieniä ovat verrattuna niihin, joita sain nähdä Kumpulan puutarhassa. No minulla nämä ovat vasta ensimmäistä kesää ja paikkakin on varjoisan puoleinen. Liekö maakaan tarpeeksi ytyisää, en tiedä, kovin olen yrittänyt lannoitella.

Niin, että kaikenkaikkiaan kaunista ja mukavaa on. Aina sitä englantilaisia puutarhoja tulee seurattua ja ihailtua, samalla tasan tarkkaan tietäen, että sanonnan mukaan puutarhojen saarivaltiossa sataa aina.





sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kesäpäivät tulivat sittenkin

Ikkunan takana sade pirskauttelee pisaroita pöydälle ja pihalammikko on ikkunasta katselun kannalta parhaimmillaan. Vesi läpsähtelee lammen pintaan ja nostaa ylös uuden pisaran, ääntä ei tänne saakka kuulu, mutta näkymä on runollinen.

Sataa mukavasti, kunnolla kastellen, mutta kuitenkin ripsutellen. Vaikka unikot juuri nyt kukkivat suurina tulenpunaisina pallukoina ja taipuvat veden painosta kohti maata, eivät ne kuitenkaan lätsähdä pitkin pintaa, vaan jaksavat pysytellä kiehkuraisen vartensa varassa.

Humalaköynnös on jo saavuttanut kaariportin lakikorkeuden. Nopeasti se kasvaa hotki itsensä korkealle ja alkaa pian muodostaa epätietoista ympyrää, koska ei halua matkata alaspäin. Minun toiveitani se ei kuuntele, ei taivu portin toista puolta vehreäksi verhoamaan, vaan tavoittelee taivaita.

Villiviini on vihdoin päässyt juonesta jyvälle ja vihertää nyt rautapaviljongin rungossa. Ei se rehevä vielä ole lainkaan, mutta värjää jo sentään ruskeaa rautaa vihannoilla lehtivöillään.

Kultaköynnöskuusama sen sijaan protestoi edelleen. Se kuivutti pois nekin lehden tyngät jotka jo olivat. Uusia ei näy ei kuulu, toive makaa nyt maasta nousevan uuden kasvun varassa. Juurakko ei ole kuollut, sen tiedän. Itsepäinen otus, saa nähdä kuinka kauan jaksaa osoittaa mieltään ja lymytä.

Eilen oli ihana, lähes helteinen päivä. Tarjolla olisi ollut Helsingissä jos jonkinlaista ruokafiestaa ja festivaalia, johin oli ollut ajatus mennä, mutta jäimmekin nauttimaan oman pihan suloisuudesta ja auringosta. Hyvä valinta. Sain myös paljon aikaiseksi, sillä vaikka helle ihana onkin, en kovin kauan jaksa paisteessa istua, kun jo on lähdettävä liikkeelle. Huomaamatta siinä tuli taas kuoputettua ja siistittyä sitä sun tätä nurkkaa. Mukavaa myös, että aina löytyy pientä pöyhittävää, vaikka mitään suurta ei jaksaisikaan.

Viime viikolla pääsin pyörähtämään Kumpulan siirtolapuutarhassa. Kaunis paikka! Sieltä minulla on lapsuusmuistoja Matti-sedän ja Fina-tädin mökiltä, mutta en minä sitä osannut paikallistaa. Portin muistin selkeästi kuitenkin ja laajan, suoran käytävän ja juhlakentän kummun. Mielikuvissani mökki oli vaalean sininen... Mukavia muistoja kuitenkin, vaikka kovin hataria ovat ja muistojen manttaalit laajat vaille viisivuotiaan silmissä.



torstai 4. kesäkuuta 2015

Kivinokka, hyvän mielen mökkimetsä

Voi miten sadunomaiseen ja sievään maailmaan osuimme keväisellä viikonloppulomasella. Kartanoita ja siirtolapuutarhoja kierrellessä tupsahdimme aivan onnen kantamoisena Kivinokan ulkoilualueelle. Voi miten suloisia pikkumökkejä kaikissa mahdollisissa väreissä ja varustuksissa löytyikään metsän siimeksestä.

Historiallisesti mielenkiintoinen ja kovasti kuntapolitiikan keskusteluissakin vellonut Kivinokka on mahtava paikka. Ei tuon parempaa mökkipaikkaa voi maa päällään kantaa. Meren rannassa, keskellä kaupunkia hyvien liikenneyhteyksien varrella!

Kjell Westön Missä kuljimme kerran oli se kirja, joka minut tutustutti Kivinokkaan. Sitä ennen olin kyllä kuullut tuosta kaupunkilaisten kesänviettoparatiisista, mutta en oikein tarkkaan tiennyt mikä lienee kesämökkialue oli kyseessä. Westön kirjassa kuljetaan historian selkosilla ja valotetaan helsinkiläistyöläisten arkea ankeissa vuokrakasarmeissa Pitkän sillan takana Hakaniemen kerrostalokortteleissa ja kuvataan kuinka ihanaa ja vapauttavaa oli sieltä kesän koitettua päästä Kivinokkaan nauttimaan uimavesistä ja luonnon ihanuudesta ja Ponnistuksen urhelukentälle pelailemaan.

Toinen toistaan sievempiä pikkumökkejä oli metsässä sekalaisessa järjestyksessä mikä mitenkin huollettuna ja hoidettuna.

Asukkaiden mieltymykset kävivät ilmi piha-alueiden istutuksista. Niin kuin muillakin asuntoalueilla, oli täälläkin viherpeukalonsa, yrttiviljelijänsä ja kukkaihmisensä ja ympäröivän alueen istutukset sen mukaiset.

Oli myös jos jonkinlaista terassia, puusta rakennettua maisemamallia ja luonnon kalliolle perustettua kartanopihamaata. Samaten löytyi erilaisia pihagrillejä, keinuja ja istuinryhmiä.

Koska lämpimät kelit antavat edelleen odottaa itseään, oli porukoita kotosalla hyvin vähän. Joistakin piipuista sentään savu nousi. Ja alueen ilmoitustauluilla oli muutamia kaminailmoituksia, joten sellaisilla sitkeimmät ilmeisesti mökkiä lämmittävät, jotta saavat jo aikaisin keväällä ja pitempään syksyisin luonnon riemuista nauttia.

Ja mikäpä on nauttiessa. Siinä kavikupposen ääressä on mahtava tilaisuus katsella meren lahden yli Helsingin horisonttiin ja miettiä kiireisen maailman menoja.

Nyt kovalla tuulella ja kevään vasta ollessa aluillaan, saattoi vain kuvitella
helteisiä, riemukkaita päiviä niemen lukuisilla hiekkarannoilla ja kalliopoukamilla.

Kyllä tämä söpöinen paikka varmasti yhteisöllisyyttä asukkaaltaan vaatii. Eivät nämä mitään erakkomajoja olleet, eivät todellakaan.

Vaan mikäpä on tämmöisen yhteisön oleillessa. Saatan kuvitella, että näitä ihmisiä puhuttelee luonnon kauneus, yksinkertaisuus ja vanhanajan mutkattomuus.

Ei näissä mökeissä liikoja neliöitä ole, eikä mene arvokasta loma-aikaa ylenmääräiseen luutimiseen. Sateen sattuessa tila voi käydä ahtaaksi, mutta toisaalta kaupungin keskeltä pääsee aina helposti sadetta pitämään muualle.


Olipa ilmoitustaululla muutama mökki myytävänäkin ja alkoipa houkuttaa ajatus tästä paratiisista. Onneksi kuitenkin ovat tarjolla vain paikkakuntalaisille. Vaikka olen Helsingissä syntynyt, ei se riitä metsämökin hankintaan. Kirjoilla siellä pitäisi olla. Eipä silti, mökkiä on kotioloissa aivan tarpeeksi, jos jonkinmoista. Pyörällisellä 'mökillä' olimme liikenteessä ja täytyy sanoa, että vanha Römpötti-Rutinoff hoiti osuutensa tälläkin reissulla mallikkaasti.

Käykää hyvät ihmiset Kivinokassa kun se vielä olemassa on. Ilmoitustaululla oli lappunen, että kaupunki on jatkanut sopimusta kymmeneksi vuodeksi, joten kauhea kiire ei vielä ole, mutta asuntoaluettahan sinne kaavaillaan.

Alueella on myös luontopolku, joka johtaa Saunalahden lintulavalle. Sieltä saimme katsoa luontodokkaria ja seurata silkkiuikkujen soidinmenoja, niitä isäntä kuvasi järeämmällä kameralla ja minä tallensin maisemia.