Vuosi vaihtuu pysähtyneissä tunnelmissa

Vuosi vaihtuu, ja toivottavasti parempaa on tulossa. Tavallisesti tässä vaiheessa on suunnitelmissa reissu lämpimään, mutta nyt ei tiedossa ole mitään, eikä tee mieli mitään edes suuremmin haaveilla.

Tämän kummallisen vuoden päätteeksi osui luettavakseni Ville-Juhani Sutisen Sivupolkuja. Kirja nousi esiin Sutisen toisesta kirjasta Kadotettu sukupolvi, jonka luin aikaisemmin.

Kummallisen pysähtyneen ajan viihteeksi kirja on mainio. Nyt, kun minnekään ei pääse, on viihdyttävää lukea maailman metropoleista ja tuntemattomista pikkukaupungeista. 

Kirjassa seurataan kuuluisien kirjailijoiden jalanjälkiä heidän syntymäkaupungeissaan tai paikoissa, jotka ovat siivittäneet heitä kirjoitustyössä. Sivuilla voi päästä kurkistamaan Dostojevskin Pietariin, Strindbergin Tukholmaan, Bruno Schulzin Drohobytsiin Länsi-Ukrainassa ja Tsehovin Taganrogiin, joka sijaitsee Asovanmeren rannalla Venäjällä. 

Nykyisellä Googleaikakaudella elämystä voi syventää tutustumalla kaupunkien karttaan ja kuviin. Mainioita reissuja, joita onneksi on vielä edessä. 

Pääsen pian Berliiniin Alfred Döblinin mukana, ja täytyy todeta, että häntä en kirjailijana tunne lainkaan. Taas taitaa käydä niin, että yksi kirja johtaa toiseen. 

Jos käy niin, että matkat edelleenkin ovat haaveita vaan, niin kirjoissa on lohtua ja korviketta. 

Parempaa uutta vuotta kaikille! 

Vaka vanha Väinämöinen linnan muusana

No olipa kyllä näkemisen väärti linnan sali. Ei sitä katuja kävellessään nykyihminen osaa kuvitella, millaisia hienouksia vanhat rakennukset sisällään piilottelevat.

Kun Lokal Helsinki ilmoitti pop up joulukaupan olevan auki tavan kuolevaisille Kansallissalissa, osoitteessa Aleksanterinkatu 44, kävi innostukseni ylimmillä kierroksilla. 

Kaverin sain mukaan houkutelluksi, ja koska etäisyydet ja korona otettiin myymälässä huolellisesti ja tarkasti huomioon kävijämääriä säädellen, uskalsimme mennä. 

Ihana paikka, ja mainiot, käsin tehdyt lähituotteet ja keramiikat toki myös. Tuli ostoksiakin tehtyä, mutta enempi aikaa meni kauniin tilan ihasteluun. 

Väinämöisenlinna on niin keskeinen rakennus Helsingissä, että sitä on sivunnut ja kiertänyt lenkkeillään jo vuosikymmenien ajan. Oli aikakin jo kurkistaa sisälle! 

Tuo 1901 valmistunut rakennus on jyhkeä, kansallisromantiikan järkäle. Sen suunnittelivat Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, nimekäs kokoonpano, joiden käden jälki näkyy myös kansallismuseossa. 

Pojolavakuutukselle valmistunut konttuuri on ilo silmälle. Talo kokonaisuudessaan on peruskorjattu liiketiloiksi 2018 ja Kansallissali on saanut pitää "lähes alkuperäisen" asunsa. 

 

Rinnakkaiselämiä Keskiyön kirjastossa

No olipa mielenkiintoisesti sepitetty tarina! Matt Haigin Keskiyön kirjaston luki ahmimalla. 

Kirjan päähenkilö, masennukseen ja tyhjyyteen ajautunut Nora vaeltaa kertomuksessa erilaisten mahdollisten elämänpolkujensa ja valintojensa viidakossa. 

Uusi matka saa aina alkunsa kirjastosta ja myös päätyy takaisin sinne. Viisas kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa Noraa valitsemaan seuraavan hypoteettisen, kirjan muodossa ilmenevän, elämänkulun ja kannustaa löytämään sellaisen elämän, jota voi jäädä onnellisena jatkamaan. Mielenkiintoisia Noran polut ovatkin! 

Tarina sai miettimään omia mahdollisia elämän polkuja. 

Mitä jos olisinkin päässyt Sodankylän matkailuopistoon ja valmistunut sieltä. Missä olisin nyt? Olisinko jäänyt pohjoisiin maisemiin? Pyörittäisinkö nyt arktista majataloa, olisinko oppinut jo hiihtämään ja nauttimaan talvesta? 

Entä jos olisinkin opiskeluissani päässyt ja päätynyt optikoksi. Miten olisi polkuni kehittynyt? Missä olisin nyt?

Tai jos olisinkin jatkanut laulamista ja onnistunut saamaan siitä leipäpuun, olisinko operettidiiva, kuten joskus pikkutyttönä haaveilin. 

Mieleen avautuu monta mahdollista sepitelmää siitä mitä voisi olla,  mutta aivan kuten kirjassa, on lopputulema kuitenkin se, että kaikkea ei voi hallita. Ei voi tietää olisiko onnellisempi vaikka olisikin kuuluisa tai rikas. Ei voi tietää miten toisenlainen polku mutkittelisi. 

Vaikka elämä voisi olla tyystin erilainen, ehkä onnellisempikin, tai tasapainoisempi, on aina silti asioita joita ei voi kontrolloida ja asioita, jotka eivät menisi oman mielen mukaan. 

Paras on siis elää tätä olemassa olevaa ja koettaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. 

Topeliuksen ja Waltarin Karjalohjaa katselemassa

Lähiseutulomasten sarja sai jatkoa, kun pistäydyimme syyspäivien viettoon Karjalohjalle. 

Yöpaikaksi osui Lohjan kylpylän rantatalo ja sen järvelle antava maisemahuone. Rauhallinen ja siisti suihkulla ja hyvillä, napakoilla sängyllä varustettu tuo olikin. Ikkunoiden edustalla terassi ja näkymä lupauksen mukainen, Lohjanjärven marraskuinen ranta. 

Onni osui kohdallemme sikäli, että saimme ulkoilla poutasäässä. Kävelimme ihanan Puujärven rantahiekkaa ja sen tuntumasta lähtevän kuntoradan kumpuilevat reitistöt. Löysimme myös suloisen mummonmökkikylän punaisine taloineen. 

Kirkasvetisen Puujärven rannalla on myös kirjailija Mika Waltari viettänyt joitakin lapsuutensa kesiä Perheentupa-nimisessä paikassa, yhdessä serkkujensa kanssa, kymmenpäisessä katraassa, jossa, kertoman mukaan, on Mika ollut se mietteliäs ja omilleen vetäytyvämpi luonne. 

Kylpylän tuntumasta lähtevä Alatie johdatti puolestaan Pappilan mäelle, mistä löytyi värikäs maalaisidylli, joka nyt myöhäissyksyllä uinui jo talvilevolla. 

Nykyisissä peltomaisemissa sijaitsee myös tuo Kukkaisniemi-niminen kaunis talo, jossa Topeliuksen kerrotaan viimeistelleen Maamme-kirjan. Topeliuksen aikaan Lohjanjärven rannat loiskivat toki paljon korkeammalla ja nykyisen Alatien voi hyvin kuvitellakin rantatieksi. Pellot muodostuivat jonkin verran myöhemmin, kun järven pintaa laskettiin voimakkaasti 1800-luvun lopussa viljelymaan lisäämiseksi.

Karjalohja on ottanut etenkin Topeliuksen täysillä omakseen ja sen vaakunassakin on Koivu ja tähti, Topeliuksen sadun innoittamana. Kylpylän rannassa puolestaan on kesäravintola nimeltä Adalminan helmi. Mukavaa nimistön käyttöä, joka sai ainakin minut kiinnostumaan alueen historiasta ja tarinoista. 

Tähän loppuun vielä tärkeä ajatus Maamme-kirjan lehdiltä:

”Muistakaamme, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä.” Zacris Topelius.

 

Syyspuuhia puutarhassa

Leutoa on, mutta viime syksyn ja 

olemattoman talven jälkeisen sipulikukkien kukinnan jälkeen uskaltauduin silti jo istutuspuuhiin.

Nyt olen taas kerran jemmannut maahan kymmenittäin tulppaaneita, krookuksia ja pikkuruisia kevätkukkasia; talven tähtiä ja posliinihyasintteja.

Harmikseni huomasin, että osa viime viikonlopun työstä oli jo mennyt parempiin suihin ja niinpä tähän sipulierään tuli ravistelua tuhdit marinadit savupaprika- ja chilipurkkia pyöräytellen. 

Odottavan aika on pitkä. Puoli vuotta vierähtää, ennen kuin paljastuu onko marinointi hyödyttänyt  ja jos on, niin uudet pippuroinnit saa tehdä rusakoiden varalta. Pippurin lisäksi aion keväällä koettaa myös koirankarvakarkotinta. Sen vinkin sain instagram-ystävän postauksesta. Omaa koiraa ei ole, mutta karvatilaus on jo tehty. 

Kirkkonummen Ragvalds vie mummolan tunnelmiin

Kirkkonummen kierrokselle valitsin käyntikohteeksi Ragvaldsin perinnepihan. Se osui haaviin syystä että siellä on opetuskasvitarha, jossa neuvotaan perinnekasvien viljelyä. Nyt syksyllä oli sato jo nähtävissä ja kukkaset paljolti ohi kukkineet, mutta kiinnosti silti käydä tutustumassa uuteen puutarhakohteeseen.

No ensimmäiseksi osuimme riihelle ja luontopolulle. Tutkimme polun varren nähtävyydet, vanhat rakennukset ja niiden tarinat ja nautimme historian havinasta. 

Tien toiselta puolelta löytyi sitten se varsinainen kohde, söpöinen rinteeseen sijoittuva kasvimaa ja pihapiirin somat rakennukset. 

Kurpitsaa, papua, pellavaa ja auringonkukkia oli ihasteltavissa vielä ja aurinkoinen sää suosi.

Viikinkien jäljillä Tanskarlan Långvikissa

Piti syyskuussa tarinoimani Tanskarlasta, muinaisista viikingeistä, viinistä ja wellnessistä, mutta tuli toiset kuviot.

Tänä aurinkoisena päivänä tulee lokakuisten värikkäiden lehvistöjen myötä vielä mieleen kuitenkin Kirkkonummen rannat, joten palaanpa noihin tunnelmiin.

Lomanen Långvikissa

Kirkkonummen Tanskarla lienee saanut nimensä tanskan maalta saapuneista viikingeistä ja Långvik on puolestaan pitkä, sisämaahan kurottuva meren lahti, jonka rannalla sijaitsee monia mahtavia päiviä, ja mahtimiehiä, nähnyt Långvik Wellness & spa. Kylpylä, jonka historia kumpuaa sellaisesta pankkimaailmasta, jollaista ei enää ainakaan Suomessa tapaa.

Itse kylpylärakennus on säilyttänyt ja suojellut alkuperäistä ilmettä mukavalla tavalla. Oven kahvoissa oravat, huoneissa vanhat kiintokalusteet, rannassa edustussauna. Muuten on modernimpaa, suuret terassit, laajat vaaleat salit.

Meidän reissuumme osui Maiju Tirrin teosten kavalkadi. Suuret kukkaismaiset työt täydensivät somasti sisustuksen pioniaiheisia mattoja ja iloista väritystä. 

Itse kylpylä ei erityisesti noussut muiden joukosta. Viinibaari ja takkatuli ei meille riittänyt luomaan erityistä luxustunnelmaa, mutta paikkana mukava ja siisti oli allasosastokin.

Näin korona-aikaan jäi mieleen mukavan turvallinen olo. Siisteydestä pidettiin hyvää huolta ja käsidesiä oli saatavilla. Ravintolassakin koetettiin turvavälejä toteuttaa, vaikka porukkaa paikalla oli sankoin joukoin, ja mikä tärkeintä - ruoka oli maistuvaa ja kauniisti esille pantu. 

Kokemuksemme paikasta oli hyvä. Kyllä viihdyttiin ja lähiseudun nähtävyydet katsottiin. Kirkkonummi on laaja pitäjä, ja yllätti monilla näkymillään. 

Ja muun muassa Ragvaldsin perinnepiha ansaitsisi ihan oman juttunsa. 

Itäinen kierros Loviisasta Ilomantsiin

Josko heinäkuun alun läntinen kierroksemme kului vesisateita kuunnellessa, oli itäinen Suomi meille säiden suhteen suosiollinen.

Loviisa

Reissun aloitimme Loviisaan ajelemalla. Katselimme kuinka rivakasti oli saatu kuntoon suola-aittojen kupeessa sijaitseva kahvila-ravintola, joka viime syksyn lopulla paloi lähes täysin. Jos ei olisi palosta tiennyt, ei olisi mitään huomannut. 

Ravintolan takana, vessojen luona oli nähtävissä hiiltyneitä hirsiä. 

Kirkon nurkalle oli avautunut ravintola Locale, joka mainion - ja väljän - aurinkoterassinsa ansiosta valikoitui ruoka paikaksi. Suosituimmat annokset oli loppuun myyty, mutta lehtipihvikin toki maistui. 

Kotka

Yöpymään ajelimme Katariinaan, Kuinkas muuten. Ja voi pyhä jysäys, että siellä oli porukkata! Toki meillekin sijaa riitti, mutta olipa autoa kerrakseen. "Rastafareissa" ei ollut ainoastaan matkailuautoilijoita, vaan myöskin asuntovaunuja useita, mitä muina kertoina ei ole nähtävissä ollut. Kaikki me kuitenkin hyvin parkkiruutuihin sovimme ja yö oli rauhallinen.

Puistokiertonset tietysti tehtiin. Ruokailemassa käytiin uudistuneessa Frans & Rosaliessa. 

Onnistuttiin saamaan pöytä, vaikka varausta ei ollutkaan ja kesämenu oli makoisa ja kaunis syötävine kukkasineen. 

Lappeenranta

Seuraava päivä kului Lappeenrantaa kierrellen. Hiekkalinna katsottiin. Se oli tynkä, koska ulkomaiset veistäjät puuttuivat, mutta vakeä oli paikalla paljon, sillä parkkipaikat olivat nyt matkailijoiden vapaassa käytössä päivän ajan. Yöpyminen oli kielletty. 

Uimarannan parkkikenttä sen sijaan oli sallittu, joten ilta ja aamu-uinnillle pääsimme ihanaan Saimaan veteen. 

Imatra

Etappina kylpylän rannat ja Lammassaari. Auringon paistaessa oli mukavaa kävellä rantoja ja käydä syömässä kylpylän terassilla näkymistä nauttien. 

Matka jatkui Joutsenon, Ruokolahden kierroksella ja tutustumalla Siikalahden lintujärveen,

jonka parkkipaikalla oli rauhallista yöpyä. 

Punkaharju

Matka jatkui Punkaharjulle, jossa tutustuimme metsämuseo Lustoon, vanhaan asemaan - jossa parhaillaan pysähtyi juna! - asemakartanoon, joka oli koristeellinen ja mielenkiintoinen historialtaan. 

Sielläkin törmäsimme Zachris Topeliuksen jalan jälkiin, sillä opastustaulu kertoi hänen retkistään harjun maisemissa. 

Savonlinna

Savonlinnassa viivähdyksemme oli pitempi. Yövyimme kävelysillan tuntumassa. Kiertelimme kasinosaaret, maistelimme Waahto olutta terassilla ja Mustan virran tuotteita Olavin linnan edustalla. Söimme muikku menun 

Muikkuterassilla ja kävimme risteilyllä, kotimaan matkailun hyväksi :) ja nautimme kaikesta täysin rinnoin auringon porottaessa. Uimahallin tuntumassa olevalta laiturilta pulahdimme veteen paikallisten sekaan ja juttua piisasi. 

Ilomantsi

Eteen päin, kohti Ilomantsin Möhköä. Tällä erää emme Mantassa käyneet, vaan etsiskelimme seudulla, rajan pinnassa sijaitsevaa pitkää hiekkaa... Löytymättä se vieläkin jäi, vaikka meidät voi varmasti bongata kaikista rajavalvonnan kameroista. 

Sen sijaan löysimme Lotinakosken ja oivallisen matkaparkin pusikoituneen järven lahden päästä. Monet patikkapolut lähtivät siitä ja tilaa piisasi. 

Nykyään ei näillä entisillä TVH:n levähdysalueilla enää vessoja, saatikka roskiksia ole, mutta ruokapöydät sentään monessa kuitenkin on, jos ei ole poltettu. 

Petkeljärven kansallispuistossa

 kävimme nauttimassa hiljaisuudesta ja vedellisistä maisemista. Tutustuimme entisöityyn korsuun ja juoksuhautaan, jotka kuuluvat rajan pinnan historiaan väistämättä. 

Kuusankoski

Taideruukki oli päämääränä radiosta kuullun haastattelun perusteella, mutta osuimmekin ensin Kettumäelle ja Kotiseututaloon, entiseen Kuusankosken tehtaan ylläpitämään kouluun, jonka on piirtänyt Lars Sonck. 

Parhaillaan siellä on Sonckin 150-vuotis juhlanäyttely, joka esittelee hänen valtavan tuotteliasta uraansa. 

Viimeisen yön taivas oli lumoava