On tulossa niin sanottu talviloma, vaikka ilmassa on jo vahva kevään fiilis. Suunnitteilla on matka Mallorcan ympäri, tai, no olkoon, ehkä pienempi kierros kuitenkin.
Kävi näet niin, että reissumme tulee kutistumaan muutamalla päivällä, syystä että lentokieltoon on laitettu Boeing-lentimet. Nyt on lehtoyhtiö sitten uudelleenjärjestellyt lomalentomme ja päiviä on nipsautunut pois.
Toki tarjosivat tilalle välilaskullisia lentoja alkuperäisinä päivinä, mutta neljän tunnin odottelu kentillä ei tuntunut mielekkäältä.
Mallorca on ollut bucket-listallani siitä lähtien kun luin ensimmäisen Peter Kerr kirjan Lumipalloja ja appelsiineja. Siinä Kerr kirjoittaa alkutaipaleestaan appelsiinitilalla, tai oikeammin sopivan talon ja tilan etsiskelystä, tapaamistaan ihmisistä, kulttuurista ja onnekkaista sattumuksista.
Tuo ihana kirja aloitti ketjureaktion, jonka seurauksena tilasin Amazonin kaupasta loputkin teokset, Mañana mañana, Viva Mallorca, Basket full of snow flakes ja From Paella to Porridge, joista yhtäkään ei ole suomennettu (vinkki).
Nyt olen palannut Kerrin maisemiin kirjojen sivuille matkaopas toisessa kädessä.
Juhani Ahon kirja Minkä mitäkin Italista on ollut seuranani tässä muutamia päiviä, kun samalla olen kuumeisesti lehteillyt toscanaoppaan sivuja. Selväksi on tullut, että tutustumisalue on rajattava tiukasti, mutta säävarauksella, jotta kykenee näkemään sen mitä haaveilee.
Ahon reissu Italiaan käy junalla Itävällan suunnalta. Alppien yli ja läpi sujauttaen. Matkustusvuosi on 1893, jolloin ei toden totta massaturismista ole tietoakaan, mutta kanssamatkustajia on toki silloinkin jo ollut. Vaikka kirjan reissukuvaukset käsittelevät laajimmin Roomaa ja sen ympäristöä, jonne me tällä erää emme aio piipahdella, on kirjassa kuitenkin myös sivuja Firenzestä ja sen ihanuudesta laulavine lintuineen ja luonnonkauniine kukkuloineen.
Kovin kauniilla ja ylistävillä sanoilla Aho kuvailee Angelo da Fiesolen Firenzen Pyhän Markuksen luostariin maalaamia seinäfreskoja ja vertaa taiteilijan kykyjä Rafaeliin ja 'Mikael Angeloon'. Myös jonkin matkaa Firenzestä sijaitsevan Fiesolen maisemia Aho lämmöllä kuvailee.
Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenseen päin... ja mikä näköala...! Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien vuorenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka hienosti hiottu on tuo helmi!
Fiesole onkin yksi niistä kohteista joissa toivon pääseväni käymään. Kovin on kirjassa oleva kuva Fiesolen rinteestä autionlainen. Luulenpa, että meitä odottelee aivan toisenlainen näkymä, sillä jos oikein muistan edelliseltä kerralta, oli koko Firenzen tienoo tiuhaan rakennettua kattomerta. Edelliseltä reissulta tosin mieleen jäi lähinnä rankkasateiden ryöppy ja kotiin saapunut sakkolappu luvattomasta ajelusta "autorisattien" alueella.
Mukavaa ja romanttista on ollut Ahon matkassa kuljeskellä Rooman kaduilla, loppumattomien taideaarteiden ja antiikin raunioiden reunamilla, Firenzen sypressikukkuloilla ja kukkaisniittyjen helmoissa sekä Genovan hautausmailla.
Caprin, eli Kaaprin, saarellekin on Aho matkoillaan rantautunut. Hauska ajatella, että Axel Muthe on myös siellä samoilla Anacaprin korkeilla poluilla samoihin aikoihin kulkenut. Vaikka aikalaisia ovatkin, ei Aho mainitse Munthesta mitään, eikä kirjasta löydy viittauksia Munthen huvilan rakentamisesta tai muista antiikin tutkimukseen ja kaivauksiin liittyvistä hankkeista. Sääli, olisin niin mielelläni istuttanut nämä kaksi saman pöydän ääreen keskustelemaan lintujen suojelusta ja siitä, kuinka hävyttömästi italialaiset patoihinsa näitä laulun lirkuttajia houkuttavat. Yhtenäiset ajatukset löytyvät kummankin herran tuotannosta luonnon ja lintujen suojelun osalta. Varmasti myös ihastus antiikkiin ja sen tarustoihin olisi virittänyt monta mielenkiintoista keskustelua.
Me emme tälläkään erää Caprille tai Napoliin ennätä. Ne jäävät vielä haaveiksi vain, mutta Assisin ja Cortonan saatan nyt nähdä ja optiona on aina Riminille saakka ulottuva seikkailu.
Suloisia ovat intialaisen etsivämestarin Vish Purin seikkailut. Tämän kertainen lukemani, Tarquin Hallin dekkari on nimeltään Kohtalokkaan voikanan arvoitus. Jo kirjan nimestä pääsee jyvälle siitä, että herkkujen ja mausteisten ruokien parissa taas pelmutaan. Vaikka ruokakirja ei olekaan, on ruokajuttua tässäkin tarinassa riittämiin.
Puri eli Pullukka parka tasapainoilee ainaisen diettinsä kanssa, jota vaimo Rumpi tarkkaan valvoo. Intialaiseen keittiöön johtavat monet mausteen tuoksuiset polut. Herkulliset parathat, samosat ja muut eksoottiset ruokalajit sukeltavat alas Pullukan kurkusta, ennen kuin vaimo ehtii kissaa sanoa.
Terveelliset ruokalajit syödään kiltisti valvovien silmien alla, mikäli kiireinen soitto ei kutsu juuri silloin muualle, ja sen jälkeen pysähdytään nurkan takana katukeittiöllä, kuin meikäläisellä nakkikioskilla ikään, nauttimassa kunnollisesta, hiusjuuria kuumottavasta tulisesta piiraasta.
Eräs kirjan sivuilta löytynyt herkku oli nimeltään mango achar, jota minun tietysti piti mennä tarkastelemaan lähemmin. Sen seurauksena löysin oivalliset reseptisivut ja valmistusvideot, jotka vihkivät syvemmälle intilaisen keittiön saloihin.
Sivustoja ylläpitävä Manjula, vaikuttaa myöskin hyvin sympaattiselta rouvalta.
Aivan toisiin maisemiin pääsin Tito Collianderin kirjan Kohtaaminen, sivuilla. Siinä kirjailija, jo vanhemmalla iällään, tilittää nuoruutensa tuntoja ja elämän valintoja.
Kirjassa liikutaan Pariisissa, Marseillessa sekä Algerissa. Podetaan juurettomuutta, rahattomuutta ja juodaan ja juhlitaan. Tässä kirjassa kyllä vähemmän syödään, sillä nuoren Titon elämää rasittaa ainainen rahapula.
Surullisen hauska on muistelma ajalta Pariisissa, jolloin Tito rahoitti opintojaan laulamalla paikallisessa, skandinaavien suosimassa kapakassa. Palkaksi hän sai pihvin ja punaviinin. Aluksi homma oli hauskaakin, iloista laulantaa mukavien veikkojen kera, mutta lopulta elämän raadollisuus työntyi näkyviin. Absinttitytön surkea, itsemurhaan johtanut kohtalo suistaa nuoren Titon aina masennukseen asti, mutta eipä auta kuin laulaa vain, kun palkkapihvi jo lämmittää mahassa.
Kirjan sivuilta jouduin sitten Terijoen maisemia tutkimaan. Tito tulee Suomeen takaisin ja asettuu Porvooseen. Siellä hän tapaa tulevan vaimonsa Inan jonka kanssa elämä kulkeutuu Terijoelle, Villa Golicken maisemiin ja ihanille hiekkarannoille.
Villan kuvia googlatessa löysin Karri Koivusillan Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan lopputyönä tekemän tutkintotyön, joka käsittelee Terijoen vanhoja puuhuviloita. Laajassa raportissa on paljon tietoa myös tuon kultturellin ajanjakson ihmisistä ja historiasta.
Taiteilijayhteisö kokoontui seudulla kesäisin ja seurapiiriin mahtuu monia historiasta tuttuja nimiä Ilmari Kiannosta Edith Södergraniin saakka. Kuolemansa jälkeen venäläisen taiteen ikoniksi nousseen Ilja Repinin ansiota lienee, että Villa Golicke on vielä tänä päivänä pystyssä, joskin ränsistyneenä.
Repin vietti kesiään juuri näissä entisen Kuokkalan maisemissa, jotka nyttemmin on nimetty Repinoksi ja säilynyt jonkinmoinena - muut puuhuviloiden tienoot ovat jo aikaa päivää hävitetyt, eikä vanhoista rakennuksista ole jäljellä kuin valokuvat (ja nekin mustavalkoiset).
Kevään autoreissuja suunnittellessa etsiskelin sopivalla ajeluetäisyydellä olevia vedellisiä paikkoja joissa emme vielä ole vierailleet. Niitä on, mutta vähiin alkavat käydä.
Muistin, että kesälomareissulta kotiin ajellessa tulimme läpi Valkeakoskesta, jalkapallokentän vierestä viuhuten, ja aloin tutkiskella mitä nähtävää niillä seuduin saattaisi olla.
Sain selville, että Valkeakoski on kasvanut ja erottunut keskuskaupungiksi Sääksmäen pitäjästä teollistumisen myötä. Samanlainen paikallishistorian kaari kuin laajalla, maatalousvaltaisella Tuusulan pitäjällä on ollut täällä meillä.
Sääksmäen nähtävyyksiin ja historiaan pureutuminen johti polkuni Varrella Sääksmäen vienojen vesien -kirjan sivuille. Tuo Annamaija Kuulialan kirjoittama historiikki kertoilee mukavasti alueen kartanoista, kirjailijoista ja taidemaalareista ja muista alueella asuneista tai kesää viettäneistä merkkihenkilöistä.
Ja kuten niin usein, tuo kirja johti toiseen. Se innoitti muun muassa lukemaan Lauri Pohjanpään ja Helena Anhavan runoja. Ne ovatkin nyt seuranneet junalukemistonani pitkin kevättä.
Kovin olen odotellut, että sää lämpenisi ja hiirenkorvat alkaisivat jo vilahdella oksistoissa, mutta hidasta on. Useasti ovat yöt vielä olleet pakkasen puolella. Krookukset ja sinivuokot sentään pilkottavat jo kotipihassakin ja seljan sekä kuusaman oksistoissa on jo pikkuruisia lehden alkuja, mutta, mutta...
Vaikka kevät ei tahtipuikkoani ole totellut, odotan silti innokkaana järviseutujen maisemiin pääsyä. Ovathan järvistä sentään jo jäät lähteneet. Postiivisesti ajateltuna on siitä hyötyäkin, että lehti ei puissa vielä ole, näkyvät Sääksmäen Rapolanharjun ja Kangasalan Keisarinharjun maisemat esteettömästi vesien ylitse.
Viimevuosien pääsiäisreissuilla olemme nähneet miljoonittain vuokkoja ja runsaasti rentukoita. Saa nähdä mikä on tämän pääsiäisen kukka.
Olen junakirjana 'lueskellut valmiiksi' Jouko Sirolan kirjan Lumottu niitty - erään tien tarinoita, joka on todella herttaisen kesäinen kuvaus vanhasta historiallisesta tiestä joka kiemurtelee Vihdistä Nummelaan ulottuvilla tieosuuksilla.
Kirjan sivuilla tehdään taivalta pitkään ja hartaasti monella historiallisella tasolla ja monien muistelmissa elävien oppaitten seurassa. Sirola on Vihdin poikia, mikä selittää valtavan vahvan paikallistuntemuksen ja kiinnostuksen seudun historiaan ja sen havinassa säilyneisiin merkkihenkilöihin.
Tie polveilee aluksi pitkin nykyistä linjaa, mutta poikkeaa sitten uskollisena vanhalle uomalleen, jolle nykyisin on noussut asuntoalueita tai joka on muuttunut kävelyreitiksi tai peräti metsittyneeksi polkupahaiseksi vain.
Minä kiinnostuin tästä kirjasta siitä syystä, että olen saanut viettää mukavaa aikaa Hopeaniemessä, joka on mahtavan kaunis 'kunnon paikka' aivan Hiidenveden rannalla, kirjassa mainitun Härköinmetsän laidassa. Upea kesäkohde sekin!
Lumottua niittyä lukiessa syntyi suurempikin uteliaisuus tätä kaunista järviseutua kohtaan. Ja reitin pituus, noin 10 kilometriä, vaikuttaa sekin mukavalta, ei liian pitkä eikä lyhyt, etenkin jos keli on aurinkoinen, niin kuin kirjassakin enimmän aikaa...
Hopeaniemestä Tarttilaan ei todella google mapsinkaan mukaan pääse tietä myöten (nyky vimpaimilla pääsee virtuaalisamoilemaan), vaan olisi uskallettava rannan myötäisesti Tarttilan salmea seuraillen edetä puskataipaleinen osuus. Voi olla, että ennemminkin ajelemme Römpötillämme tutkimassa nämä tiepistokkaat ja jätämme kävelemisen raivatuille raiteille.
Saapa nähdä tuleeko tästä suunnitelmasta totta. Talvisissa oloissa on kuitenkin mukava rakennella haavematkoja pitkin kesäisten vedellisten maisemien, missä linnut laulavat ja hyttyset inisevät.
Todella arvokasta ja kunnioitettavaa on, että tällaisia kirjoja tehdään ja välitetään paikallishistorian tietämystä meille kiinnostuneilla ja samalla annetaan kunniaa ja elvytetään henkiin vanhoja tietäjiä, historian kerääjiä ja murteen taitajia. Haluaisimpa minäkin kuunnella Kalle Rannan hersyvää jutustelua ehdalla Vihtiläisnuotilla.
Törmättyäni uutiseen, en malta olla linkkaamatta tätä videota. Tämä on niin ihastuttava. Täytyy ottaa matkustuskohteiden luetteloon, vaikka olenkin kokenut Ranskan kohteet ja kulttuurin haastaviksi.
Neljäs ja viimeinen Bel paese -luento on takana. Viimeisenä kävimme läpi Toscanan nähtävyyksiä. Loimme pikaiset katsaukset Pisan, Siennan ja Elban maisemiin, mutta eniten katselimme firenzeläisiä nähtävyyksiä, arkkitehtuuria sekä taiteilijoiden töitä ja mahtisukujen vaiheita.
Omat muistoni Firenzestä, ja Toscanasta yleensä, rajoittuvat uskomattomaan rankkasateitten ketjuun, joka leijui yllämme missä ikinä keksimmekään pysähtyä. Reissusta parhaimmin on mieleen jäänyt kiipeäminen Pisan kaltevaan torniin ja Ihmeiden aukion valkean hohtavat rakennukset, kastekappeli ja tuomiokirkko. Siennasta muistan lähinnä jyrkät ylämäet, jotka johtivat suurelle keskusaukiolle, joka oli väkeä pullollaan. Aukion markkinahumusta ostimme pakon sanelemina sateenvarjot, jotta saatoimme lähteä niskaan ryöppyävässä sateessa kävelemään takaisin autolle, joka oli jätetty parkkiin jonnekin mäen juurelle.
Firenze jää jo lähes täysin auton ikkunoista avautuneitten, vettä tulvivien muistojen varaan. Ehdimme häthätää pysähtyä Arno-joen rantatöyräällä sijaitsevalle markkinapaikalle kuvaamaan kuuluisaa Ponte Vecchiota ja Duomon kupolia, kun taivas repesi. Jonkin verran ajelimme sateisen kaupungin sokkeloisilla kujilla, josta ajelusta saapui seuraavana talvena muistuttamaan sakkolappu. Lappunen kertoi, että olimme seikkailleet autoilta kielletyllä, historiallisesti merkittävällä katuosuudella, jossa saivat kurvailla vain residentit.
Mukava oli siis vertailla omia näkemisiä opettajan materiaaleissa vilahteleviin maisemiin ja todeta taas kerran, että paljon on jäänyt vielä varastoonkin. Vielä voisi tehtä useita reissuja kaikkiin noihin kaupunkeihin ja silti oppia aina jotain uutta ja ennen kokematonta.
Vastapainoksi kaikelle italiaväritteiselle kävimme viikonloppuna pääkaupunkireissulla, ihan asiaksemme vain nauttimassa hyvää ruokaa espanjalaishenkisessä ravintola Nuevossa. Menu oli hyvä, viinit samaten ja ravintolan miljöö oli mukava espanjalaisine musiikkeineen. Ensin tuntui vähän hassulta kun meillä oli tehtynä oikein pöytävaraus, eikä porukkaa näyttänyt kovin paljoa olevan. Pian paikka alkoi kuitenkin täyttyä ja lähtiessä pöytäämme ohjattiin jo samantien uusi pariskunta, suosittu ravintola kaikesta päätellen.
Kirjarintamalla Italia-aihe jatkuu vielä. Löysin luettavakseni mielenkiintoisen Pirkko Peltonen Rognonin kirjan Italia vuonna nolla.
Kolmannen Italian illan aiheena oli Venetsia ja Veneton maakunta. Oli ihanaa palata omiin lomamuistoihin esityksen edetessä. Koska olen käynyt Venetsiassa vain kerran, oli suurin osa illan annista minulle uutta. Paljon yksityiskohtia ja asioita joita en ollut huomannut tai osannut etsiä, vaikka olinkin kävellyt juuri samassa paikassa. Siinäkin kaupungissa riittäisi katseltavaa vuosikausiksi.
Venetsian pääsaaren lisäksi katsottiin kuvia ja videoita myös Muranon lasipajoilta sekä Buranon pitsikujilta. Niille meidän matkamme ei vielä ole johtanut. Ystäväni oli näitä käyntikohteita jo kovin kehunnut ja tämän esityksen myötä halu päästä noille saarille vain vahvistui. Jos joutuisin valitsemaan vain toisen, niin ilman muuta menisin Buranolle, tuolle pitsien saarelle, jonka talot loistavat kirkkaan värisinä pilkkuina vesien rannoilla. Tarinan mukaan naiset maalasivat talot omalla tunnusvärillä, jotta kalastajamiehet osaisivat sumussa oikean talon luo. Vielä tänä päivänäkin talon väri on säilytettävä alkuperäisenä.
Luennon sisältöön kuului koko Veneton alueen esittely, joten tuttuja maisemia näkyi myös Padovan ja Veronan kuvissa. Vilahtelipa joissain näkymissä myös tuo iki-ihana suosikkini, Peschiera del Garda ja muutama väläys Riviera del Brenta -joen varren mahtavista Villoista, noista "kesämökeistä" joissa Venetsian ruhtinaat viettivät kuumia kesiä hovijoukkojensa kanssa paossa kaupungin helteistä .
On haikeaa ajatella, että enää on jäljellä vain yksi italianilta. Kurssiesitteen lupaus nojatuolimatkoista on toteutunut.
Tiistaina oli ensimmäinen Italia-luento. Ensimmäinen kaupunki neljän kaupungin luentosarjassa oli Rooma, tietysti. Luennon sisältö oli asiallinen ja opettajan omiin lomakuviin perustuva. Sellaisena ihan kiva, mutta vähän oli fiilis, niin kuin olisi kaverin lomakuvia käynyt katselemassa. Odotin ehkä liikaa syventävää tietoa taiteesta ja arkkitehtuurista, roomalaisten elämäntavoista ja muuta sisäpiiritietoa, jota kaupunkia ja kulttuuria hyvin tuntevan olisi voinut ajatella kertovan. No jokainen luento on luennoitsijansa näköinen. Kaikki vaan eivät ole villisti aiheeseensa eläytyviä tarinan kertojia.
Ei ilta hukkaan mennyt. Nyt tiedän missä olen käynyt! Roomaa kierrellessämme kartan luku jäi monesti sikseen ja vaikka kiipesimme sen seitsemästä kukkulasta parille ja autoilimme kaupunkiliikenteessä ja ympäristössä, niin nyt vasta osaan hahmottaa mitkä paikat meidän lomakuvissamme on. Gianicolossa sijaitsevan Garibaldin patsaankin tunnistan nyt isännän ottamasta kuvasta - itse en sen luokse koskaan löytänyt, vaan eksyin lasten kanssa saman kukkulan laella olevaan puistikkoon, josta oli kyllä loistavat näköalat.
Lukunurkassa olen edennyt Yöjuna Lissaboniin -kirjan loppuun. Jäin kaipaamaan Munduksen ja Amadeun tarinaa ja kirjan auki jäänyt loppu saa mielikuvituksen piirtelemään kirjalle erilaisia jatko-osia.
Tammikuun kirjavalintojeni ohessa lukaisin myös mainion Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät teoksen, joka sattui silmiini jonkun kirjablogin sivulta. Sain kirjan vain pikalainaan, sillä varauksia uudella niteellä oli jo useita. Tarina oli erikoinen. Pidin siitä, varsinkin alkuosasta, todella paljon. Erikoista oli myös tutustua kirjan kahteen erilaiseen lopetukseen. Minulle sattunut kirja oli blanc-versio, joten kaivoin netistä rouge-version loppukappaleet ja pidin kyllä enemmän 'omasta', ensin lukemastani loppuratkaisusta.
Junadekkarina luen tällä hetkellä Robert van Gulikin tuomari Deen Kiinalaisia kultamurhia. Gulik hallitsee kerrontansa kohteet, Kiinan historian, oikeuslaitoksen, taruston ja etiketin. Kummallista kyllä, hänen juonikkaita kirjojaan lukiessa tulee aina rauhallinen olo, niin kuin seikkailisi vehreissä metsissä ja suurten jokien äärellä.
Olipa harmin paikka, että unohdin kameran kotiin eiliseltä Helsingin reissulta. Mielelläni olisin ikuistanut valkeat, kinoksien keskellä lepäävät Kaisaniemen ja Hakaniemen maisemat tänne blogisivuille. Ehdin nimittäin kävellä Töölönlahden rannalla ja linjoilla jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kun tällä kertaa aikatauluun jättämääni "VR-varaa" ei tarvinnutkaan.
Kävimme suvun naisporukalla katsomassa ratkiriemukaan Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Mukavan rempseä tarina, jonka ehdottomasti parasta antia olivat Asko Sarkolan ja Esko Roineen mahtavat roolisuoritukset Martha- ja Abi-täteinä. Näytelmästä tarttui letkeä tunnelma vielä Paasitornin Teatterimenulle saakka ja porukalla heitimme huulta seljaviinistä ja Panaman kanavasta. Mahtavaa, että serkkutytössä riittää virtaa järjestää tällaisia kulttuuritientoja!
Olen aivan viimesivuilla Pascal Mercierin kirjassa Yöjuna Lissaboniin. En millään hennoisi luopua tarinasta ja pitkitän lukemista ja säästän sivuja tekemällä sivuloikkia kirjassa esiintyneisiin paikkoihin. Niinpä olen tarinan myötä ihastunut paitsi Lissabonin vanhoihin katuihin ja kahviloihin, erityisesti myös Coimbraan, Portugalin vanhaan pääkaupunkiin, jossa sijaitsee mm. Euroopan ensimmäisiin lukeutuva yliopisto ja juhlavan näköinen kirjasto Biblioteca Joanina.
Coimbran "löydettyäni" hullaannuin sen rauhallisiin puistoihin Jardim Botanico de Coimbraan sekä etenkin Jardim da Sereiaan. Kaupungista on useampia nettisivuja, kuvia ja videoita, joiden avulla nähtävyyksiin ja puistojen linnunlauluisiin, kesäisiin käytäviin pääsee tutustumaan. Videoiden myötä kuuntelin pitkästä aikaa myös portugalilaista kitaraa, etenkin Carlos Paredesin soitantaa löytyy usean videon verran.
Olen taannoin tullut tilanneeksi Geo-lehden espanjankielisen uutiskirjeen. Pitkästä aikaa avasin tänään tuon lehtilinkin ja päädyin mielenkiintoisille sivuille, joilla kerrottiin espanjalaisista historiallisesti mielenkiintoisista kaupunkikohteista.
Siitä se sitten lähti. Pitkän tovin tankkasin tekstejä Cuencasta, Salamancasta, Cordobasta ja Teneriffan La Lagunasta, jonka läpi olemme lomamatkoilla ajelleet matkalla lentokentältä Santa Cruziin ja sieltä edelleen milloin minnekin. Joku linkki johti googlempasiinkin ja sieltä alkoi matkailu pitkin kaupungin katuja.
Uteliaisuus johti La Lagunan jälkeen tutustumaan vielä minulle täysin tuntemattomaan Meridan kaupunkiin ja sieltäpä löytyikin matkailijan aarteita. Historiallinen härkätaisteluareena, amfiteatteri ja kaunis Guadiana-joki, jonka yli kulkee mm. Puente Romana -niminen ikimuinoinen kivisilta. Jonkin aikaa haahuilin streetview-näkymän avulla pitkin kaupungin katuja, joen vartta ja puistikoita. Mukavaa ja opettavaista ajanvietettä? Ainakin tuo helpotusta pahimpaan kesän kaipuuseen. Onneksi Meridan streetview-näkymät oli kuvattu syksyisenä ja märkänä päivänä, joten kaikkien suurin auringonnälkä ei päässyt kaivertamaan.
Huomenna alkaa taas koulukkaiden arki ja elämä palaa normaaliin uomaansa. Saa nähdä miten pitkään sadekeli pysyttelee niskassa ja pääsevätkö kouluissa harrastamaan hiihtoa ja luistelua kuten urheilutuntien ohjelmaan on kirjoitettu.
