Miten voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää...

Matt Haig on kyllä taitava kertoja! Ei kauankaan, kun ihastelin hänen Keskiyön kirjasto teostaan, ja nyt jo on vuorossa ylistystä Kuinka aika pysäytetään kirjalle.

Tästä tykkäsin vielä enemmän. Aivan oivallinen ja koukuttava juonen kuljetus. 

Tarinassa poikkeukselliset, ikääntymättömät ihmiset, seikkailevat, tai paremminkin elävät arkea, eri vuosisatojen maisemissa. 

Ihailen aina tuota kykyä rinnastaa eri aikakausien tapahtumia nykyhetkeen ja kertoa maiden ja kaupunkien vaiheista historian saatossa. Miten mikäkin paikka on muuttunut, miten ihmiset elivät, mitkä ammatit olivat voimissaan ja kuinka tuo perusta on kasvattanut harteilleen nykyhetken. 

Mainio kirja, josta voi seurata historian tapahtumia samalla, kun päähenkilö muistelee elämänsä eri vaiheita 400 vuoden ajalta ja etsii tytärtään, jonka on kuullut kantavan samaa poikkeuksellista ominaisuutta. 

Jännitystä tarinaan tuo Albatrossikerho, jonka ideana on muka jäljittää näitä poikkeusyksilöitä saattaakseen nämä turvaan normaaleiden ihmisten, eli päiväkorentojen, juonilta ja vainolta.

Tarinan tuoksinassa ja aikakausien sokkeloissa voi tulla päätelmään, että ihminen ei juuri viisastu, vaan historia tavallaan tulee toistaneeksi itseään vuosisadasta toiseen. 

Epäluulot, vaino, ryhmästä pois sulkeminen, sosiaalinen luokittelu, nuo kaikki säilyvät, kohteet saattavat kyllä vaihdella. Enää ei polteta noitarovioita, mutta hanakasti kyllä hyökätään toisin ajattelevien kimppuun. Lynkkausmenetelmät vaan ovat erilaiset. 

Oivaltava on myös päähenkilön rohkeus ja kypsyminen jutun loppua kohti. Ymmärrys, että kuitenkin on elettävänä vain nykyhetki vaikka eläisi miten kauan hyvänsä. Mennyt on muistoa, tulevasta ei tiedä, ja vaikka pelkäisi mitä, tulee huominen joka tapauksessa. 

Kevättä kohti siis rohkeasti, tulee se kuitenkin, käyköön mitä käy. 

(korjattu: Albatrossikerho, ei pelikaani.)

Rinnakkaiselämiä Keskiyön kirjastossa

No olipa mielenkiintoisesti sepitetty tarina! Matt Haigin Keskiyön kirjaston luki ahmimalla. 

Kirjan päähenkilö, masennukseen ja tyhjyyteen ajautunut Nora vaeltaa kertomuksessa erilaisten mahdollisten elämänpolkujensa ja valintojensa viidakossa. 

Uusi matka saa aina alkunsa kirjastosta ja myös päätyy takaisin sinne. Viisas kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa Noraa valitsemaan seuraavan hypoteettisen, kirjan muodossa ilmenevän, elämänkulun ja kannustaa löytämään sellaisen elämän, jota voi jäädä onnellisena jatkamaan. Mielenkiintoisia Noran polut ovatkin! 

Tarina sai miettimään omia mahdollisia elämän polkuja. 

Mitä jos olisinkin päässyt Sodankylän matkailuopistoon ja valmistunut sieltä. Missä olisin nyt? Olisinko jäänyt pohjoisiin maisemiin? Pyörittäisinkö nyt arktista majataloa, olisinko oppinut jo hiihtämään ja nauttimaan talvesta? 

Entä jos olisinkin opiskeluissani päässyt ja päätynyt optikoksi. Miten olisi polkuni kehittynyt? Missä olisin nyt?

Tai jos olisinkin jatkanut laulamista ja onnistunut saamaan siitä leipäpuun, olisinko operettidiiva, kuten joskus pikkutyttönä haaveilin. 

Mieleen avautuu monta mahdollista sepitelmää siitä mitä voisi olla,  mutta aivan kuten kirjassa, on lopputulema kuitenkin se, että kaikkea ei voi hallita. Ei voi tietää olisiko onnellisempi vaikka olisikin kuuluisa tai rikas. Ei voi tietää miten toisenlainen polku mutkittelisi. 

Vaikka elämä voisi olla tyystin erilainen, ehkä onnellisempikin, tai tasapainoisempi, on aina silti asioita joita ei voi kontrolloida ja asioita, jotka eivät menisi oman mielen mukaan. 

Paras on siis elää tätä olemassa olevaa ja koettaa olla läsnä jokaisessa hetkessä.