sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Costa Blancan puutarhoissa - osa I

Albarda Jardin, Pedregues

Voi mikä ihana löytö, kyllä internet on ihmeellinen! 

Olin alunperin suunnitellut käyntiä Valencian Botanikassa. Se haave kuitenkin hautautui kun ei tehnyt mieli Chulillan reissun jälkeen enää istuskella autossa pitkiä aikoja, kun kerrankin saattoi nauttia auringosta.


Albarda Jardin löytyi sattumalta googlaamalla aivan majapaikkamme kulman takaa. Sinne oli matkaa kaksitoista kilometriä ja auki puutarhan luvattiin olevan kello kymmeneltä 'todos los dias'. Ei kun sinne. 

Tasan kymmeneltä kurvasimme suuren ja juhlavan korkean rautaportin taakse ja huomasimme pienen eläkeläisryhmän odottelevan tien reunassa myös innostuneen näköisinä. Ryhmä osoittautui muutamaksi pariskunnaksi Benidormissa lomailevia saksalaisia. Kaksi pariskunnista oli käynyt puutarhassa joitakin vuosia aikaisemmin ja tiesi, että huvilassa puutarhan keskellä asuu vanha pariskunta. Siinä reippaan puolituntisen aikana sain pikaisen saksankielen syventävän ja intensiivisen kurssin. Hyvin tultiin juttuun. Ihmettelivät suomalaisten kielitaitoa, eräs herroista kertoi joitakin vuosia sitten eläkkeelle jäädessään kierrelleensä viisitoista kuukautta ympäri Espanjaa, mutta siltikään ei kieli tarttunut. Kertoi, kuinka helppoa on, kun kaikkialla pärjää sanksankielellä. Ei tarvitse oppia, eikä viitsi sitten yrittääkään, kun ei ole pakko. No minä puolestani totesin, että suomalaiselle sekin juttu on hiukan toisenlainen.

Ja kun ketään ei kuulunut avaamaan porttia, vain koirat portin sisäpuolella katselivat säyseästi meitä,  päätimme kilkuttaa suurta kelloa äänekkäästi. Minä yritin soittaakin portin pielessä ilmoitettuun numeroon, mutta en saanut vastausta. Vielä kesti jonkin aikaa, ennen kuin kadulle, portin eteen pörähti auto, josta nousi nuori parikymppinen nainen. Yksi saksalaismiehistä näytti vinosti, mutta toki hyväntahoisesti virnistäen, hänelle kellotaulua, johon señorita vain hymähti: "Eilen oli fiesta ja tänään oli siesta, sori" mutta sisälle pääsimme.

Odottelun väärti. Ihana. Oli monta erilaista lohkoa, englantilainen puutarha, yrittitarha, arabialainen puutarha, vesiaiheet, sitruspuut, vaahterapuistikko, renessanssipuutarha, ruusutarha, pergolat ja kaarikäytävät. 

Muistoihin jäi ja elävästi. Kuviakin otin (klikkaa kuvat suuremmiksi).



























lauantai 30. joulukuuta 2017

Costa Blanca: Chulillan riippusillat


Viikko ennen joulua tuli matkailtua Costa Blancalla. Majapaikkamme oli Deniassa, joka on meille tuttu jo kymmenen vuoden takaa. Silloin asustimme jonkin verran etäänpänä keskustasta kuin nyt, ja vaikka Denian vanha keskusta ei miksikään ole muuttunut, täytyy myöntää, että kaupungin laidat ovat rakentuneet aivan toisekseen kymmenen vuoden takaisista. Rakentamisesta huolimatta pikkukaupungin idylli on säilynyt. Ei suuria hotellikolosseja, vaan sieviä ja kaupunkikuvaan sopivia rakennuksia. Se mikä kieli turismin kasvusta, näkyi päheässä pienvenesatamassa ja suurissa huvijahdeissa, jotka huojuivat tuulen myötä laituripaikassaan aivan kävelykadun tuntumassa. Myös aallonmurtajia ja laitureita kävelysiltoineen oli rakennettu mereltä lisätilaa kahmien.




Tämän reissun suurin moottori oli, Norskin halpojen lentojen lisäksi, lähistöltä, Valencian kupeesta, löytyvä Chulilla ja sen tarjoama riippusiltojen lenkki.



Chulilla sijaitsee aivan Sot de Cheran rotkon reunalla ja tuon vaikuttavan vajoaman yli huojahtelevat sillat houkuttivat kovasti. Ajettavaa tuli jonkin verran, etenkin kun aluksi yritimme vältellä maksullista A7 moottoritietä. Pikkukylissä matkanteko tyssäsi ja vaikka lähdimme varhain, heti hotelliaamiaisen jälkeen liikkeelle, tuli tunne, että matka ei etene tarpeeksi vinhaan ja että yö ehtii koittaa ennen kuin olemme edes lähellä reunaa, silloista puhumattakaan. Jo Olivan kohdalta kurvasimme moottoritielle joka olikin nopea ja kätevä. Reissu eteni jo aivan tosella tapaa.

Siltojen lenkin parkkipaikka oli helppo löytää ja vaikka reppureissaajia oli paikalla mukavasti, löytyi tähän vuoden aikaan hyvin tilaa kaikilta parkkipaikoilta. Me menimme tietysti sille, joka oli kaikkein lähinnä polun alkupistettä - ja huiskautimme oikopolkumme ansiosta tiettömille taipaleille. Ylhäällä rinteen reunamalla kulkevalta polulta katselimme sitä virallista, varsinaista reittiä joka kiemurteli alemmalla kielekkeellä - jonne ei mitenkään päässyt. No, uskoimme reittien jossain kohtaa vielä yhtyvän. Ja yhtyiväthän ne! Ensin oli vain ryömittävä läpi piikikkäitten misteliviidakkojen ja liukasteltava ruokoviidakossa ja loikittava pienen puron yli. Oli siitä muutkin menneet, ihan selvästi näkyi sorkan jälkiä!





Puron ylityksen jälkeen homma helpottui ja reissu eteni ensimmäiselle sillalle saakka jyhkeitä rinteen reunamia kulkien. Etenimme loogisesti... ensimmäistä siltää yli, sitten siellä puolella kulkevaa polkua ja toista siltaa yli ja sitä puolta... Sen jälkeen tulikin pitempi rasti ja piti päättää mennäkkö lankkusiltaa pitkin toiselle puolelle jokea. Sinne. Kartan reitti oli piirretty vahvalla vihreällä, jonka arvelimme enemmän käytetyn reitin merkiksi. Ei ollut. Oli kauhea louhikko. Ryömimme milloin yli ja milloin ali sortuneitten kivikoiden. Välillä näytti kuin koko polku olisi hävinnyt, mutta ei, kyllä se löytyikin, kun henkilökohtainen tiedustelijani kävi mutkan takana kurkistamassa ja sai vakuutettua minulle, että "kyllä siitä pääsee". No päästiinkin ja saavutimme viimein aina silloin tällöin "horisontissa" vilahtaneen padon, jonka yli - onneksi - oli luvallista mennä. Kyltissä luki kyllä Prohibido el paso, mutta portti oli auki ja "kaikki muutkin siitä menivät". Takaisin tallasimmekin sitten sitä helppoa ja leveää sorapolkua, jolla ei ollut mitään haasteita...







Mahtava lenkki, mutta riitti kyllä hyvin reissun luonto-osuudeksi. Vaikka kyllä vielä yritimme Montgollekin päästä. 





lauantai 25. marraskuuta 2017

Aamut Islannissa, illat Marokkoa ja Algeriaa kierrellen


Kaksi viihdyttävää kirjaa eri puolilta maailman kamaraa.

Aamujunassa olen lueskellut Satu Rämön kirjaa Islantilainen voittaa aina. Sepä on sujuvasti kirjoitettu ja mukaansa jutustelevasti tempaava kertomus Islannin satuisasta luonnosta, kansantarinoista sekä kansakunnan voittajaluonteesta, jolla tuntuu selittyvän jylhässä ympäristössä elämisen sinnikkyys ja vaikkapa viimeaikainen jalkapallomestaruuskin.

Rämö on jo vuosikymmenen verran asunut Islannissa avioiduttuaan, asetuttuaan ja tultuaan osaksi islantilaista suurperhettä, joka paikkapaikoin kirjan tarinassa tuntuu kattavan koko kansakunnan.

Monenlaista sukurakasta elämän menoa käy ilmi kuvauksen tuoksinassa, jossa vilkahtelee suuria perhejuhlia ja sukukokouksia. Yhtä köyttä vetävä kansa voittaa esteet ja pääsee ylitse kriiseistä. Osaapa vielä hyödyntää luonnonmullistuksetkin matkailubisneksen eduksi.

Hauskan sarkastisesti Satu kirjoittaa myös islantilaisten yltiöoptimistisesta suhtautumisesta elämään ja suunnittelemattomasta riskinotosta, joka johtaa milloin yksilöä, milloin koko kansakuntaa kummallisiin tilanteisiin. Erityisesti jäi mieleen juttu siitä, kuinka huikean noususuhdanteen aikana raha virtasi ja pankkeihin rekryttiin sijoitusneuvojia kalapaateista saakka. Toivottavasti työhön opastusta ehdittiin antaa kuitenkin.

Kourallinen hunajaa

Oliivitarhoista Marokon aavikoille ja Algerian palmulehtoihin vie puolestaan Annie Hawesin kirja A Handful of Honey. Mahtavan lahjakkaasti kirjoitettu, polveileva kuvaus Annien ja ystäviensä Gérardin ja Guyn värikkäästä reppumatkasta Pohjois-Afrikan historiallisiin kaupunkeihin ja keitaisiin. Olen nauttinut jokaisesta sivusta. Annie aloittaa tarinansa kertomalla nuoruutensa kommelluksista ja rohkeista irtiotoista Portugalin maaperälle. Siellä vanha Salazarin hirmuvalta nappaa kiinni irtolaisuudesta ja agitoinnista epäillyn nuoren tytön ja Annie pelastuu pulasta myöhemmin marokkolaispoikien seuraan, matkatessaan karkotettuna Ranskan maaperällä.

Lämpimät muistot noista ajoista innostavat Annien lähtemään miesten mukaan reissulle Ranskan vanhaan siirtomaahan Algeriaan, jossa Guy haluaa löytää omat juurensa; isänsä vanhan kotitalon ja postitoimiston, jossa tämä oli töissä ennen suurta hallinnon uusjakoa, jossa Algerian ranskalaiset joukolla pakenivat kansannousun tieltä.

Hawes osaa tarinan kerronnan ja mielenkiinnon ylläpitämisen taidon. Värikkäät kohtaamiset niin marokkolaisten kuin algerialaistenkin kanssa, ihmisten auttavaisuus, nerokas ongelmien ratkaisutaito ja jutustelut leiritulien ääressä, ovat tämän kirjan parasta antia. Monet kulttuurilliset erot saavat selityksen ja aina vain selvemmäksi tulee, että samanlaisia ihmisiä me olemme kaikki, riippumatta vallassa olevasta hallitusmuodosta, uskonnon sävystä ja varallisuuden määrästä.

Luontokuvaukset ja keskustelut värikkäissä huoneissa,  epätavallisessa roolituksessa - Annie on arabien joukossa kohtelultaan kuten "arvostettu mies"- avaavat etenkin naiselle näkymän muslimikulttuuriin ennen kokemattomalla tavalla.

Siinä sivussa Annie tulee ajattelemattaan myös loukanneeksi sopivaisuussääntöjä, unohtuessaan kohtaamaan naiset naisena: puhutellessaan ja katsellessaan sekä tuppautuessaan samaan pöytään. Mielenkiintoinen kirja, suosittelen jo pelkästään kulttuurillisista syistä. Toivottavasti suomennetaan myös pian.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Kaksi kuolemaa: armelias ja armoton


Samana päivänä näyttäytyi elämän kaksi ääripäätä.
Anoppi kuoli sairastettuaan jo monien vuosien ajan Parkinsonin tautia. Viimeiset vuodet pedissä maaten, silmissä voimakas kaihi, kävelykyky unohtuneena. Radiotakaan ei  jaksanut kuunnella, ei edes hartaushetkiä tai äänikirjoja. Kellon raksutusta, ääniä hoivakodin käytäviltä. Satunnaisia parempia päiviä, hengityskatkoksia, keuhkokuumetta, kuivumista. Armeliaasti viimein sai nukkua pois.

Ystävän lapsi kuoli. Kaunis, nuori, lahjakas ihminen. Kaikki elämä edessä vielä. Henkeä ahdistaa kun ajatteleekin. Perheen suru, äidin suru, isän suru, pikkusisaren suru, kaikkien ystävien suru ja syvä osanotto. Aivan liian varhain loppui vasta alkuaan hapuileva lento, ei sitä ymmärrä.

Elämän suuret totuudet jättävät jälkeensä äänettömiä kysymyksiä. Kuoleman hetkellä hiljaisuus. Tyhjiö, peruuttamattomuus, lopullisuus. Ikävä.

torstai 2. marraskuuta 2017

Kotkan reissulla oli ruskaa ennen pakkasia ...

Ehdittiinpäs kuitenkin! Tänä vuonna on autoreissut jääneet tosi vähälle, mutta vielä ennen lumia ehdittiin sentään perinteinen Kotkan kierros.

Katariinan meripuisto ei pettänyt. Kaunista! Aivan mahtavat punakultaiset puut ja pensaat. Sapokka oli kaunis myös puisine veneineen ja kaarisiltoineen. Langinkoskella piipahdetiin kun ei muuta keksitty. Ensin ajateltiin, ettei viitsitä siellä käydäkään, mutta sitten tuli mieleen, että vesi on nyt poikkeuksellisen korkealla ja koski kuohuvana kaunis. Onneksi käytiin, oli vaikuttava kaikessa kohinassaan.

Tietysi Karhulassa piti pyörähtää myös. Siellä ruokapaikaksi valitsimme Karhulan hovin idyllisen kartanon, jossa viime keväällä on aloitettu myös ravintolatoiminta A la carte menuineen kaikkineen. Kaunis paikka, pieteetillä sisustettu ja hyvä ruoka.

Toinen Kotka-päivä kierrettiin sitten kaupunkia. Tutkailtiin kultaisena hohtavia bulevardeja, joiden pintaan lehmukset olivat pudottaneet keltaiset lehtensä. Sitten arjen tultua satoikin jo lunta, joka nyt pikkuhiljaa sulaa pois.

Meidän kotipihamme notkelmaan hanki kuitenkin jäi. Valkoinen pihamaa heijastelee kaamosvalojen välkettä. No, onhan se kaunista sekin.

Vinkki: Klikkaa kuvat suuremmiksi, ja voit naksutella ne auki ruudun alareunan kuvakkeista.