perjantai 26. syyskuuta 2014

Kaksi saarta ja kaksi aikaa - Välimeri, Kreeta ja Ibiza


Kaksi kovin erilaista, ja kuitenkin niin samanlaista, saarta ja aikaa olen tavoittanut viimeksi lukemieni kirjojen sivuilta.



Jo 1961 julkaistu Birgitta Gadolinin Ibiza Lumimadonnan saari osui silmiini kirjaston vaihtohyllystä. Se on ihastuttava kuvaus menneeltä ajalta, jolloin massaturismi oli vielä lähtökuopissaan ja, nykyään nuorison bailaussaarena tunnetun, Ibizan luonto puhdas ja koskematon.

Gadolin kiertelee puolen vuoden ajan pientä saarta ristiin rastiin ja kertoo pikkukylien ja rantakaupunkien elämänmenosta. Maistelee paikallisia viinejä ja juustoja sekä mehukkaita hedelmiä. Puolen vuoden aikana hän, sujuvaa espanjaa taitavana, ehtii ystävystyä monen saarelaisen alkuasukkaan sekä saarella vain osan vuotta asuvan ulkomaalaisen kanssa.
Jutustelun helppous, paikallisväestön hyväntahtoinen uteliaisuus ja avuliaisuus kuvastuvat kerronnasta. Vaikuttaa siltä, että pikku saaren asukkaita on kovasti ihmetyttänyt kylmästä pohjolasta tulleen naisen kiinnostus saaren historiaan ja asukkaiden elämän tyyliin. Suomesta ei juuri kukaan siellä mitään tiedä, mutta sattuupa joukkoon yllätyskin, kun San Antonion kaupunginjohtajan kirjastosta löytyy Mika Waltarin teoksia.

Mukava oli poukkoilla alkeellisten, linjabusseja edeltäneiden erilaisten kulkupelien kyydissä pitkin mäkisiä mantuja ja ihania lämminvetisiä hiekkarantoja. Valaisevaa oli myös saada monipuolinen kertaus Välimeren pitkästä historiasta, sijaitsihan muinainen Karthago aivan Ibizan naapurissa ja vaikutti kovasti saaren elinkeinoihin sekä asukkaiden uskontoon ja elämänmenoon. Mielenkiintoisia patsaita oli nostettu merestä ja historian tutkimus vaiheessa, jossa arkeologisia löytöjä tehtiin tämän tästä.
Syttyipä tietysti polte joskus matkustaa saarelle. Ehkä sieltä vielä löytyisi joku idyllinen soppi, jossa riittäisi rauhaa ja kauneutta ihailtavaksi puolen vuosisadan takaiseen malliin.

Ja sitten Kreetalle


Lähemmäs tätä päivää asettuu kirja Koko kylän pidot, joka on Merja Tuominen-Gialitakin kirjoittama.

Tämän kirjan sivuilla pääsee tutustumaan Kreetalaiseen elämään aika läheltä. Merja kirjoittaa auki omaa elämänkokemustaan. Sitä, kuinka nuorena tyttönä meni Kreetalaiseen matkatoimistoon töihin ja tapasi tulevan miehensä ja kuinka elämä sitten asettui.

Kirjassa kuljetaan saaren luonnonkauniissa maisemassa, maistellaan ruokia - ja opetellaan niiden tekoa. Tietysti sanomattakin on selvää, että monessa tapauksessa suomalaisen, itsenäiseen elämään tottuneen naisen ja välimerellisen miehisen kulttuurin toimintatavoissa on eroja, jotka johtavat kommelluksiin.

Herkullisia ruokia valmistetaan myös. Vesi kielelle kirahtaa, kun lukee muhevasta kanipadasta, jota punaviinissä haudutetaan hartaasti ja kaavitaan lautaselta pehmeän ja tuoreen vaalean leivän kera.

Osaltaan surulliseksi tulee niissä kohdin, joissa kuvataan saaren elintapojen ja turismin muuttumista vuosien edetessä. Ensin niin rehti, omalle kulttuurilleen uskollinen elinympäristö kokee kovia yrittäessään tyydyttää massaturismin kasvavia vaatimuksia. Kylien rauha katoaa ja lähes kaikki uhrataan rahan hankinnan alttarille.

Liikenainen kirjailijasta kehittyi vuosien saatossa. Jo Kreetalla hän kertoo pitäneensä kauppaa, myöhemmin hän perusti Tampereelle Knossos-nimisen kreetalaisen ravintolan.

Kyseisen ravintolan sivuja löytänyt mistään, mutta kuka tahtoo lukea enemmän kreetalaisesta ruokavaliosta, oliviiöljystä tai terveysherkuista yleensä, saa tietoja runsaasti seuraavalta sivulta: www.knossos.fi

torstai 18. syyskuuta 2014

Viinin viemänä Vanhalla

Viinitila Andien rinteillä, Mendoza Argentiina
Tulipa taas kerran pyörähdettyä Mikä Viini? -tapahtumassa. Jo toisen kerran järjestettiin tämä mahtavan hyväntuulinen "maistelumessu" keskellä Helsinkiä, Vanhassa Ylioppilastalossa.

Tällä erää suosikikseni nousi yllätyksellisesti punaviini. Argentiinalainen Finca Suarezin Lastra Malbec oli aivan omanlaisensa. Aistin sen tuoksussa yrttejä ja vielä kielelläkin tuntui jännittävä tillin maku hyvällä tavalla, vaikka ei ehkä sille punaviinin yhteydessä kuulostakaan.

Valkoviineistä toki pidin myös ja tälläkin kerralla. Raikas ranskalainen gewürztraminer oli mukava suussa, etenkin kaiken punaviinimaistelun jälkeen. Toki myös chablis oli hapokkaan pirteää ja ilahduttavan kevyttä.

Kovin montaa viiniä emme tällä kertaa edes yrittäneet pyydystää, vaan tyydyimme muutamaan hyvään. Sattui meille sitten yksi kömmähdyskin, maun suhteen. Ei sitten niin millekään näiden makujen lomassa maistunut Tarapacan Cabernet Sauvignon Merlot, joka kyllä varmasti on oivallinen pastaviini, mutta tässä seurassa aivan liian pliisu ja tylsä. Oli kuulemma suomalaiseen makuun Alkon toivomusten mukaisesti tuotettu.

Ystäväni vannoo kovasti Brunellon ihanuutta viime kesäisen Italian viinimatkansa innoittamana ja niinpä minäkin nyt selvittelin tieni sen saloihin. Hyvää oli. Voimakkaan lihaisan pihvin seuraksi vallan sopivaa, kukkarolle ei ehkä niinkään, paitsi suurena juhlana.

Tätä viinitapahtumaa suosittelen lämpimästi jokaiselle viinidiggarille. Hauskaa ja rentoa, jutustelevaa seuraa. Ei pönötystä eikä tärkeilyä eikä viineistä tarvitse tietää ennakolta mitään. Luettelosta vain valitsee mielenkiintoisimmat ja siitä se etenee. Juttuseuraa kyllä löytyy myös ja mielipiteitä voi vaihtaa sekä saada ja antaa viinisuosituksia aivan tuiki tuntemattomillekin.

Viinien seuraksi nautimme Tapas-lautasen jolta löytyi paahdettua munakoisoa parmesaanivaahdon kera, chorizo-makkaraa ja aiolia, manchego-juustoa ja balsamicoa sekä rucolaa sekä serranoa meloniin käärittynä.

Maistelluiksi tulivat:
Frecobaldi Castel Giogondo Brunello Montalcino Riserva 2006
Trapiche Finca Surarez Lastra Malbec 2010
Frescobaldi Campo Ai Sassi
Trimbach Gewürztraminer
Laroche Chablis La Jouchère
Tarapaca Cabernet Sauvignon Merlot



sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Aurinkoinen Helsinki-päivä!


Aivan mahtava viikonloppu. Eilisen auringonpaisteisen iltapäivän vietimme kierrellen Helsingin puistoja ja rantakatuja. Olipa kaunista! Hassua kyllä, joissakin paikoissa intouduimme muistelemaan Berliinin helteitä, puutarhoja ja kosmopoliitteja rantabaareja.

Aloitimme kierroksemme ratikalla numero 2 päämääränä Alppipuisto. Hassua, että kaikki kymmenet vuodet olen junalla kulkenut ohitse tuosta ihanasta puistikosta koskaan poikkeamatta sen mukaville käytäville katselemaan näyttäviä kukkaistutuksia, suuren suuria nauhusrivistojä tai rhodomajoja tai suurta ja viehättävää vesiallasta. Voi vain kuvitella mille kaikki näyttää parhaimman kukinnan aikaan. Vieläkin oli vehreyttä ja väriä jäljellä. Nauhukset kukkivat keltaisenaan ja syyshortensioiden väri oli juuri taittumassa vaaleanpunertavaan. Kaunista.











































Alppipuistossa nousimme Linnanmäen kupeessa näkyvälle huvimajalle. Siellä istui maisemaa ihailemassa venäläisseurue mukavasti jutellen. Mistä lie olivat sinne tiensä löytäneet. Isäntä muisti nuoruudessaan paikalla käyneensä - minä en ollut milloinkaan sinne kiivennyt. Suosittelen.



Linnanmäen porttien ohitse johti tiemme kohti Lenininin puistoa. Tuohon puistoon kääntyi kävelytie, jonka viitassa luki Kulttuuritalo. Koska tiesimme puistikon sijainnin, arvelimme, aivan oikein, että kyseessä täytyi olla etsitty paikka, muuten emme kyllä olisi osanneet asiaa arvata.

Kaunis puisto nousee aivan Linnanmäen kallioille ja sen huolitellut polut kiertelevät läpi erilaisten istutusalueitten aina monimuotoisille vesiaiheille. Puroja, putouksia ja laajoja altaita alueella on paljon. Harmiksemme ne nyt olivat kaikki kuivia. Selvyyttä emme saaneet, oliko vettä johdettu puistoon lainkaan tämän kesän aikana. Kyltissä, jonka huomasimme puistosta poistuessamme, mainittiin puiston kunnostushankkeesta. Kyltin mukaan työn pitäisi valmistua tänä kesänä, mutta ehkä vettä saadaankin vasta tulevana suvena?

torstai 11. syyskuuta 2014

Kartanoa, synttäriä ja kivenkantoa


Vauhtia on piisannut viime päivinä. Viikon ohjelmaan on mahtunut juhlalliset illalliset Vantaankosken kartanossa, ystävän 50-vuotispäivät, pienimuotoisia verkko-opintoja iltaisin ja tietysti sitä iänikuista kivenkantoa pihalätäköllä.

Vantaalla saattoi taas vain todeta, että paljon on olemassa aivan tässä lähelläkin kauniita, ennen käymättömiä paikkoja. En olisi uskonutkaan, että aivan humisevan ja ruuhkaisen kehätien tuntumasta löytyy moinen idylli. Sievästi kosken niskalla sijaitsee vanhaan Viilatehtaaseen perustettu ravintola Kuninkaan Lohet ja tien toisella puolella saman yrittäjän kartanoravintola Kuninkaan kartano. Molemmat sieviä paikkoja, ja minulle etuudestaan tuiki tuntemattomia.



Illallisbuffet oli maukas ja kaunis, mutta eksoottisille, Tansaniasta saapuneille Puutarhanaisten juhlavieraille ehkä hieman liian kalaisa. Etenkin graavikalaa, joka on mielestäni suurta herkkua, oli monella tavalla laitettuna, eikä tämä "raaka" kala vieraillemme oikein maittanut. Onneksi heille löytyi listalta makoisaa syötävää alkupalojen lisäksi. Ilta oli kaikkiaan hauska ja iloinen. Juttua piisasi ja ajatuksia vaihdettiin lennokkaasti. 

Opiskeluaikaisen ystävän synttäreillä meno oli myös hulvatonta. Kutsun saatuani mietin hetken, että mitä kummaa lahjaksi. Sitten keksin hankkia vuoden 1964 klassikoita, niin musiikillisesti kuin muisteloinakin. Tuli siinä kuultua Hurriganesia, Marionia ja Frediä vähäksi aikaa riittämiin.

Verkossa olen pyöritellyt uusia ohjelmia, joita olen löytänyt mm. mainiota Openblogia seuraamalla. Voi kuinka paljon on taas uutta mielenkiintoista omaksuttavaa. Aika ei millään riitä kaiken opetteluun, saatika siihen, että ehtisi ohjelmia veivata sen verran, että ne iskostuisivat mieleen. Mukavaa kuitenkin hamuilla oma osansa kehityksen vinhasta virrasta.

Pihalla kivien kantaminen jatkuu... Loppua ei vielä näy, vaikka toki se jo häämöttää. Onneksi.