Kirjan sivuilta avautuu myös lämminhenkinen kuvaus Helsingin kaduilta 1950 luvun tunnelmissa. On leppoisaa lukea ajasta, johon ei enää ole paluuta. Tyttö- ja poikakouluista, vanhan ajan seurusteluista ja vapaa-ajan viettotavoista etiketteineen. Ajasta, jolloin omat vanhempani elivät nuoruuttaan.
Ihanaa on myös ajatella, että kirja on kirjoitettu Roomassa, kauniin Villa Lanten kirjailijakellarissa. Siellä päivät kirjoittaen ja illalla rouvan kanssa kulttuurista ja nähtävyyksistä nauttien. Rooma myös siksi, että sen kaduilla Eeron äiti ja isä nuorena parina viettivät iloisia hetkiä, kirjan kansikuvakin siitä todistaa.
Kauniisti kirjoitettu, sydämellinen kirja, jonka lukemisesta on helppo nauttia. Minulle, siionin virsien myötä kasvaneelle, tarinassa on paljon tuttuakin. Kuvaavaa on myös lapsen hämmennys, kun äidin sanotaan nukkuvan, toisaalta olevan haudassa ja toisaalta menneen taivaaseen. Missä äiti siis on?
Kirjassa on paljon psykologista pohdiskelua. Isän työhön pakenemisen ymmärrystä nyt vanhana, 75-vuotiaan kokemuksella ajateltuna.
Mieleen nousi tietenkin myös oma äitisuhde ja oma äitiys. Miten olen onnistunut, olenko ymmärtänyt ja osannut toimia äitinä oikein. Tai osaako kukaan. Jo psykologian tunneilta tuttua on äiti-lapsi suhteen tärkeys ja isän tärkeä rooli ulkomaailman edustajana, ensimmäisenä tuon suhteen haastajana ja maailmaan koulijana.
Entäpä nykyinen elämä, erilaiset perheroolit ja sukupuolien kaventuneet erot? Siinäpä miettimistä äitiyden kannalta ja muutenkin.
Pikku-Eerolle jäi äitiä ikävä. Kirjaa kirjoittaessaan Eero kuitenkin pääsi vanhojen kirjeiden ja kirjoitusten avulla edes jollakin tavalla hänen olemustaan lähemmäs ja muistista nousi kauan sitten unohdettuja asioita. Lauhkean lempeä kirja, joka vei ainakin minut mietteiden maailmaan.