Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runot. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Aurinkoaamuna

kurjenpolvella_

Aurinkoaamuna katselin puutarhaan päin,
kukkivaa keltaista, sineä, punaa mä näin.
Lammikon pinnasta pilvien heijastuvan,
nurmikon vihreän kasteessa kimaltavan.

Perhonen lenteli metsään päin lepatellen,
silloin mä huomasin lehtien punertuneen.
Syksy jo uhoaa tuloaan pihlajissain,
elokuun lämmön mä toivoisin jatkuvan vain.

Syyskuu tuo mukanaan iltojen viileyden,
maisemaa värjää, taas uudeksi maalaten sen.
Paljon on kauniita hetkiä elämässäin,
helminä kesän tään muistoja miettimään jäin.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Korkeakulttuuria, Sibeliuksen sävellyksiä harpulle ja sopraanolle


Sibeliuksen 150 v juhlavuoden piikkiin osui taas yksi riento, johon pääsin osalliseksi. Korkeakulttuuriksi voi kai luonnehtia "Sibeliuksen Unet" -konserttia, jonka kävin kuuntelemassa Malmitalossa männäviikolla. Mielenkiintoinen, ja taas uusia ulottuvuuksia taiteilijamestarista esille nostanut kokoelma.

Illan käsiohjelma tiesi kertoa, että ruotsalaisen kuvataiteilijan ja runoilijan, Ernst Josephsonin dramaattinen, sanoilla ja sävyillä, muodoilla ja symboleilla toimiva taide inspiroi usein Sibeliusta. Lisää aiheesta on luettavissa mm. Tomi Mäkelän Sibelius-kirjoituksesta, johon päädyin hakiessani lisätietoa Sibeliusta innoittaneista taiteilijoista.

Esitys oli vaativa. Ensimmäinen kappale, ruotsiksi laulettu Soluppgång viuhahti kieli- ja kuuntelushokkina ohitse nostaen tajuntaan ajatuksen; apua, en ymmärrä tästä yhtään mitään. Kirkkaalla ja heleällä sopraanollaan Minna Nyberg heläytti ilmoille sellaisen ääniskaalan, että kielellinen ymmärrys ei ehtinyt reagoimaan sanoihin kuin hyvin hatarasti.

Onneksi seuraava laulu, Svanesång - Joutsenlaulu soljui jo tajuntaan saakka ja pikkuhiljaa, etenkin lausuntaosioissa pääsin sisälle kieleen - ja musiikkiin. Ja lopulta, etenkin runo Jag är ett träd - Minä olen puu, jonka suomennosta olin jo ehtinyt käsiohjelmasta vilkaistakin, valloitti, ja nosti illan annin nautittavalle tasolle. Mielenkiintoista oli tutustua Sibeliuksen sisäisen maailman vähemmän tunnettuun puoleen sekä hänen harpulle säveltämäänsä musiikkiin.

Näin jälkeen päin ajatellen otaksun, että jos olisin tuntenut konsertin sisällön, en ehkä olisi paikalle mennyt, mutta kun sattumanvaraisesti ja ennakkoluulottomasti konserttiin osuin, olen iloinen uudesta, erilaisesta kokemuksesta. Taidokkaan esityksen oli koostanut Essi Iso-Oja, joka myös soitti harppua taivaallisen ihanasti. Harpulla ei rumia säveliä voi soittaakaan, sille minusta ainakin tuntuu. Käsiohjelman sanoin: Sibelius käytti harppua useissa orkestraatioissaan sekä sinfonioissa että sävelrunoissa (Aallottaret, Bardi, Luonnotar, Pohjolan tytär...). Paitsi soittimen perinteistä tehtävää maallisen ja taivaallisen tason välittävänä instrumenttina, se edusti hänelle myös skandinaavisen balladiperinteen säestyssoitinta.

Ernst Josephson:

Jag är ett träd - minä olen puu 
Minä olen puu, hyvälaatuinen ja varmasti kestänyt kauan, 
ellei myrsky olisi riistänyt lehtiäni keskellä kesäni aikaa. 
Nyt ojentelen paljaita oksiani ylöspäin kohti taivasta 
vaikka kaikki ympärilläni kesäisissä väreissään tarjoaa ihanan näkymän. 
Oi, koska saan peittää itseni, koska minun suodaan menehtyä? 
Oi, kuinka kaipaan sinua, sinä kylmä, valkoinen lumi! 
(Suomennos Essi Iso-Oja)

 
Tunnelmapala:
 

Svarta rosor, laulajana Anne-Karin Mikonaho

torstai 10. heinäkuuta 2014

Kemijärven yö

On puoliyö,
kalat rannassa villiä
leikkiä lyö

Istun särkällä Kemijärven
ja kuvittelen särjen
joka hyttysen syö

On hetki  hiljaisuuden ,
sen  ruskon nuotio lämmittää
nään kajon saapuvan päivän  uuden
ei ole  yötä
tään pitempää

lisää runomittaa ja riimiä löytyy sivuiltani:
http://kurjenpolvipiha.weebly.com/runot.html

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Aurinko! Kukkarunoa pukkaa


















kukkaissiivin synkkyydestä suunnistin
katsoin silmiin leinikkiä malvaa
ja tuudittauduin kevään suomiin iloihin
en antanutkaan pimeyden kalvaa

mä nään jo vuokkoniityt ihanat
ja puroveden solinankin kuulen
kuin helisevään lauluun linnut puhkeevat
voin tuntea myös henkäyksen tuulen

on  talvi - vaikka kirkkaasti jo aurinko
pinnistellen metsän takaa loistaa
ja lumi kinoksissa sulaa jo
se ajatuskin mielen murheen poistaa

hetki vain niin herää kukat unestaan
saan todistaa sen riemun toistuvaisen
kun krookus pilkistellen uudestaan
värikkääksi maalaa pinnan maisen

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Ihana Tom Bombadil loruillen seikkailee

Sain joululahjaksi Tolkienin Tom Bombadilin seikkailut -runoteoksen. Kauniisti kuvitettu ja viehättävä laitos. Siitä mieleisimmän runon tahdon liittää tähän:

Varjomorsian

Oli mies joka asusti yksinään,
hän istui ajasta aikaan
kuin paatinen veistos paikallaan
eikä varjoa jättänyt lainkaan.
Päälaella pöllöt ne kyyhöttivät
loisteessa talvisen kuun,
ne kuolleena häntä jo pitivät, 
kun yö tuli kesäkuun.

Tuli nainen harmajapukuinen
joka himersi hämärässä,
hän kukkia hiuksiinsa punoen 
seisahtui hetkeksi tässä.
Mies heräsi, kivestä kimposi hän,
paula taian kun purkautui,
tempas syliinsä neidon himmeän
ja sen varjoon kietoutui.

Ei enää tuo nainen voi vaeltaa
alla auringon, tähtien, kuun;
ei päiviä, öitä, vaan alinen maa,
sinne joutui hän, suljettuun.
Mutta kerran vuodessa kirpoavat
kivilukot, ja sylityksin
he aamuun valkeaan tanssivat, 
ja varjo on heillä yksi.


Runot on suomentanut Alice Martin.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukuu alkoi vihreänä

Eilen istuimme iltaa tuttavien luona ja sieltä lähtiessä oli maa valkoisessa kuurassa. Tänään on kaikki härmä häipynyt ja nurmikko vihreänä jälleen.

Mukavaa on sentään poltella kynttilöitä pihalyhdyissä ja katsella tunnelmallista valon tuiketta, joka heijastuu pömpelipöön ikkunoista. Köynnöksiä pitäisi käydä karsimassa pois tulevan lumen alta, mutta millään en jaksa innostua.

Voisi kenties myös tutkia, joko tulppaanit nostavat piippojaan mullan suojista. Monena edeltävänä syksynä ne ovat ehtineet jo nousta vihreille korville, ennen kuin hanget ovat saapuneet niitä suojaamaan.

Tälle päivälle on luvattu muutaman viikon takaisen Eino-myrskyn veroisia tuulilukemia. Onneksi me elämme notkelman pohjalla, jonne tuuli ei taivu. Peltikattoja se kyllä täälläkin paukuttelee ja kääntelee lähimetsän koivujen runkoja luokille.

Lunta enteilevä keli houkutti kielikylpyyn:


La nieve

Cae menuda la nieve
cubriendo las aceras,
vistiendo las alas de los árboles,
apretando la risa de los campos
contra su corazón helado.

Cae sobre los lirios soñados,
sobre los parques dormidos.
Tiende su pálido destello
sobre los recuerdos escondidos
implacable, descalza:
enmarañada rima de la nieve
con el verso desnudo del invierno.

Helado corazón de gotas blancas
palpitando en el frío campanario
y en el íntimo curso del arroyo,
cae la nieve...


(Damablanca) http://damablanca.foroes.org/t1363-la-nieve-poema


torstai 23. toukokuuta 2013

Urheilun suurempi merkitys ja onnen tunteet

Jo kyllästymiseen saakka jatkuneen lätkäturneen jälkimainingit ovat olleet opettavaiset. Urheilun kollektiivisia kokemuksia, ja tässä tapauksessa nimenomaan tappiota, tarvitaan, jotta yksilön on helpompi käsitellä ja hyväksyä oma epäonnensa, nyt sen ymmärrän. 

Sain konkreettisen esimerkin. Kun lapsi  käsittelee pettymystään koulutuspaikkojen hylkypäätöksiin sanomalla, että eipä ne Leijonatkaan voittaneet, se tuntuu lohdulliselta. Itsekin voi siihen vastata, että näin se on, aina ei voi voittaa, tai päästä toivomaansa tavoitteeseen, ei Euroviisuissakaan lykästänyt. Hmm, työkeskuskesä tulossa. Taas kerran saan ruuvata korvieni väliä, etsiä levittimet ja avartaa ymmärrystäni, kyllä sielläkin oppii ja pääsee taas vuoden elämässä eteenpäin, suunnitelmallisesti. Luojalle kiitos näistä nuorista huolehditaan (tosin lakivelvotteisesti). Seuraavana keväänä sitten taas haetaan... Toki tässäkin, niin kuin niin monessa aikaisemmin oppimassani äidin huoli on suurempi kuin lapsen, joka osaa keskittyä päivään kerrallaan.

Kirja kateudesta 

Oppimiseen on liittynyt myös junakirjani, jota olen ahminut viimeiset päivät. Se on Pirkko-Liisa Vesterisen toimittama Kateuskirja, joka olisi hyvä jokaisen lukea. Taas sain tuhdin annoksen ihmismielen liikkeitä valottavaa opastusta. Löysin syitä sysissä ja sepissä ja ymmärrän hitusen paremmin itseäni ja muita. 

Erityinen muistettava on kirjasta löytynyt Helen Kellerin sitaatti: 
"Älkäämme verratko itseämme heihin, jotka ovat itseämme onnekkaampia, Verratkaamme kanssaihmistemme suureen enemmistöön, silloin oivallamme, miten etuoikeutettuja olemme."  

Kirjan viimeinen otsikko Onnellisuudella kateutta vastaan, summaa kateuden vastavoimia ja mainitsee, että länsimaisen joko tai ajattelun asemesta voisi käyttää itämaista sekä että ajattelua ja hyväksyä, että samaan aikaan voi olla monia tunteita - rakentavia ja tuhoavia, surullisia ja iloisia, voimaannuttavia ja lamauttavia - Tärkeintä on asettaa painopiste onnellisiin hetkiin. Kuin nappi silmään osuu tämän kirjan kanssa yksiin joskus taannoin kirjoittamani runo:


Onni

Ovi elämään avautui kerralla
kun tajusin mitä on onni,
ei se olekaan autuutta päällä maan
tai taskussa polttava tonni

Se on sitä kun aamulla herätä saa
ja voi aloittaa uuden päivän
kun uskoo, ett’ elämä kannattaa
ja pyyhkii pois huolien häivän

Onni paljolti tahdon on asia,
jonka kukin voi kohdallaan päättää
Niin kuin sydämeen kytketty rasia
josta itse voi vipua kääntää

Enkä tätä mä oppinut kirjoista,
joita lukenut oon kilometrin,
vaan oivalsin kuunnellen vanhusta
joka elämän kulkua setvi

Oli ollut se sotien kauheus
kova nälkä, pelko ja kylmyys
mutta tarinaan elämän vaiheista
kuului lämpö, rakkaus ja hyvyys


sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Havunneulasia haravoiden

Kaunis viikonloppu, aurinkoista ja leppeää keliä on riittänyt sekä eiliselle että tälle sunnuntaipäivälle. Eilen hyöri sisätiloissa valkotornado, kun saunan löylyhuoneen remontin valmistuminen sai aikaan sen klassisen jutun, että kaikki vanha alkoi näyttää kulahtaneelle. Raivokkaasti harjan varteen tarttumalla sain sentään asiaa petrattua ja puhtauttaan kiiltelevät paikat sopivat paremmin yhteen uutukaisten pintojen kanssa.

Tänään harjahirmu siirtyi pihamaalle. Siellä on meneillään joka syksyinen siivouspuuha. Kaikkialle levinneitä heinätupsuja ja kurjenpolven lehtiruusukkeita pitää nyppiä vähempiin. Sorakäytävät haravoida näkyviin pudonneitten lehtien alta, pihapöytiä ja tuoleja kasata pois, ei niissä kuitenkaan kukaan enää istu. Ränsistyneitä kasveja pitäisi myös leikellä alas ja siistiä ennen kylmän tuloa.

Etupihan eksoottinen mänty, jonka lajike on edelleen arvoitus, on taas pudottanut puolet neulasistaan. Ne peittelevät kultaisena mattona laatoitusta ja kantautuvat ikävästi koisteissa kenkien pohjissa eteisen lattialle. Joka syksy haravoin neulaset kasaan ja vien takapihan perukoille istuttamieni alppiruusujen pahnoiksi. Nyt on ensimmäinen havunneulassade selvitelty ja pahnat levitelty. Männyn oksaa nyhtämällä voi todeta, että seuraava sato on vielä tulossa. No, alppiruusujen alle mahtuu vielä.

Ainakin toissa yönä oli jo hiukkasen pakkasta ja villiviinit loistavat punaisina vielä hetken, ennen kuin pudottavat lehtensä. Mustaseljan viimeisetkin marjat alkavat olla kypsiä ja niistä saisi monta pullollista mehua, mutta mihin sen laittaisi. Edellisetkin pullotukset kansoittavat vielä tiskipöytää. Ei ole kylmäkellareita nykyaikaisissa taloissa. Daaliat kukkivat vielä ja keväällä alas leikkaamani malvat ovat vielä hyvässä kukassa, samoin verikurjenpolvet, jotka uhkaavat valloittaa pikku poikastensa avulla koko pihan. Kurtturuusu on avannut vielä muutaman uuden kukan, vaikka olen sen marjoistakin jo päässyt kiisseleitä keittelemään.  Begonia kukkii sekä ruukussa, että kukkapenkissä ja näyttää tietysti käyneen niin, että se kerrottukukkainen ja kauniinpi on tullut sijoitettua pihan penkkiin, kauas silmien ulottuvilta. Mutta kaunis ja helakan punainen on tämä ruukussa rehottava yksinkertainenkin malli.

Lukunurkassa on nautittu ihastuttavasta, mutta vakavasta Antonio Tabuccin kirjasta Kertoo Pereira sekä sen johdattamana Fernando Pessoan runoista, joista yhden haluan lainata tähän:

Sitten, Lidia, kun saapuu syksymme
ja siihen piilevä talvi, varatkaamme
ajatus, ei tulevalle
       keväälle joka kuuluu toisille,
ei kesälle josta olemme jo kuolleet,
vaan sille mikä kaikesta menneestä jää -
sille ruskalle jota lehdet elävät juuri nyt
       ja tekee ne toisenlaisiksi.

Ricardo Reis (Fernando Pessoa 13.6.1930)

torstai 7. kesäkuuta 2012

Palikat paikoilleen kiitollisin mielin

Kesä on nyt virallisesti julistettu alkaneeksi, toivottavasti myös lämpö palaa lomalaisten iloksi.

Tänään vietimme kuopukseni kevätjuhlaa. Vielä muutama juhla on tiedossa, ennen kuin nuorukainen on selvittänyt opintopolkunsa. Mukautetun oppimisen opiskelijakirjo on runsas ja niinpä jokainen juhla ravistelee, itkettää, nostaa mieleen kiitollisuutta, haikeutta, pelkoa, surua ja iloa aivan erityisellä tavalla.

Odotellessani varsinaisen juhlan alkua teatterin lämpiössä kuulin erään isän lausahduksen "special children are given to special parents". Lausahdus oli tuttu jo vuosien takaa, ja toi mieleeni alla olevan runon, johon törmäsin kun aikanaan haeskelin lohtua äkillisesti muuttuneeseen elämäntilanteeseen ja etsiskelin vastauksia; miksi oi miksi? Kuluneen reilun kymmenen vuoden aikana on paljon tapahtunut. Synkimmät skenaariot iloisesti kumottu, saatu seurata herkän taimen kehittymistä omassa tahdissa.

Nämä "Erityiset juhlat" ravistavat joka kerta palikat paikoilleen, aivan kuten lastensairaalassa käynnit aikanaan. Ne myös näyttävät tervehdyttävällä, joskin myös raadollisella tavalla kuinka kärsimätön edelleenkin, kaikista hyvistä uskomuksistani huolimatta, olen, kuinka ahdasmielinen ja pikkusieluinen. Ja kuinka tavanomaisia ovatkaan ne todella merkittävät asiat, joita tarvitaan jokapäiväisessä elämässä pärjäämiseen. Kvanttifysiikalla ei ole tarvetta arjen sujumisessa. Jokaisen ihmisen pitäisi päästä kokemaan tällainen juhla. Aitoa onnistumisen riemua, asiat oikeissa mittasuhteissaan ja mainio yhteys luoda katsaus oman sielun sisimpään.

Punanenäisinä saattelimme taas joukon koulunsa päättäneitä jatko-opintoihin, työkokeiluun ja muihin oman elämän harjoituspaikkoihin.

Heaven's very special child

A meeting was held quite far from Earth!
It's time again for another birth.
Said the Angels to the Lord above,
This Special Child will need much love.

His progress may be very slow,
Accomplishments he may not show.
And he'll require extra care
From the folks he meets down there.

He may not run or laugh or play,
His thoughts may seem quite far away,
In many ways he won't adapt,
And he'll be known as handicapped.

So let's be careful where he's sent,
We want his life to be content.
Please LORD, find the parents who
Will do a special job for you.

They will not realize right away
The leading role they're asked to play,
But with this child sent from above
Comes stronger faith and richer love.

And soon they'll know the privilege given
In caring for their gift from Heaven.
Their precious charge, so meek and mild,
Is heaven's very special child.

by Edna Massionilla

 ... joka kerta tämä itkettää...

lauantai 8. lokakuuta 2011

Tahtojen taisteluita




















Kaksi härkää on kehässä
toinen suuri ryhmysonni
toinen pahainen mullikka,
terävät sarvet tanassa,
suurempaansa uhkaileva

Kiertävät ja kaartelevat
kyrmyniskana kulkevat
maata kuopien ryskäävät,
sarvet yhteen kalskauttaen

Lehahtaa punainen vaate
kentälle liehutellen
Mullikan katseen tavoittaa,
ohjaa ulos areenalta,
kasvamaan pehmeille pahnoille

Sonni sieraimet sihisten
vielä kauan käy kuumana
Rikki on punainen vaate,
sorkkien alle sotkeutunut,
sarvista osansa saanut

- MR -



On miehen maailma erilainen
parempi olla on heikko nainen
Voi ymmärtää keskenkasvuisen vihan
ilman ett' polttaisi oman hihan

Voi vapaasti olla hyvä ja hellä
ei tarvitse kovuutta teeskennellä
Ei tarvitse suojella johtajuutta
voi kuunnella, oppia kaikkea uutta

Ei nyrkkiä tarvitse esiin nostaa
ei sanaa sanasta aina kostaa
Voi niellä kiukun ja itkeä salaa
ja onnea kokea kun lapsi halaa

- MR-



Mielenrauhan sirpaleita
keräillyt oon koko illan
Tahtoisinpa polttaa sillan
juosta karkuun ääriin asti

Vaan on mulla jäyhä kasti,
ei se salli perääntyä
Silti maksuun erääntyä
alkaa pitkä kestokyky


torstai 14. heinäkuuta 2011

Suru

On äidin kehosta elämä poissa,
mut lempensä vielä tapaan.
Se viipyy daalian mukuloissa,
ja varrella pionin vapaan

Sen löydän lehdeltä päiväliljan
ja punasta unikon kukan,
Se liikkuu vuokkojen mättähillä
ja pinnassa kukkien nukan

Ja helskyy äänessä peukaloisen,
mi istuu oksalla koivun
Näitä kaikkia katsellessa
kai joskus surusta toivun

13.7.2011 M.Ruotsalainen




Muistot

Oli äidilläin lahjoja neljä tai viisi
ne kaikki hän sulloi vakkaan

Mutt’ kuudes ei suostunut
sullottavaksi
vaan loimusi lakkaamattaan

Se oli se lämpö, jolla hän otti
vastaan lapsien ilot ja surut
ja tarjosi aina parhaimmastaan
pani kiehumaan kahvin purut

Hän kestitä taisi ja nautti siitä
kun toinen sen otti vastaan
On meillä nyt paljon muistoja siitä,
mutt’ muistoja ainoastaan



Kuolema

Kuolema haukkasi minusta palan
jättäen onkalon ammottavan
Siitä aukosta näkyy mun sydämeni
joka ennen piilossa sykähteli

On avoin ja suojaton tie sydämeen
ennen kuin arven saa verhokseen
Se arpi muodostuu suloisista
muistoista, niin elävistä

Ne on muistoja äidin ja lapsen
sekä mummon harmaahapsen

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Kevään melankoliaa

Timantti keväthangella

Lumella välkehtivän
Sä näet timantin.
Ei kyynel eikä helmi
Kimalla kirkkaammin.

Salaisen kaipuun luoma
On tenholoiste sen;
Se aurinkoa katsoo,
Mi nousee säteillen.

Sen sädettä se palvoo,
Ja sitä rakastain
Se suutelee – ja sulaa;
Jää pieni kyynel vain.

On kaunist’ ikävöidä
Ylintä päällä maan,
Kimaltaa sille, kuolla
Sen hymyyn kauneimpaan.

kirj. Josef Julius Wecksel

Linkki Wikiaineiston sivulle:
http://fi.wikisource.org/wiki/Timantti_kev%C3%A4thangella