torstai 15. marraskuuta 2018

Kirja: Sadetta ja siunauksia Walesissa

Pitkästä aikaa kirja, josta tekee mieli kertoa muillekin! 


Teen aamuisin matkaa Liisa Seppäsen seurassa Walesin kumpuilevissa maisemissa. Hän kertoo kirjassaan vaelluksestaan walesilaisten pyhimysten jäljillä. Koko patikka juontaa juurensa monien vuosien taa, jolloin Liisalta oli kyselty hänen omaa "lempipyhimystä". Ja kun hän ei hetimiten osannut tuohon vastata, oli joku maininnut, että David tietenkin. Tämä oli sitten alkusysäyksenä syvempään kiinnostukseen Walesia ja sen monia pyhimyksiä kohtaan.

Olen lukenut joitakin pyhiinvaelluskirjoja, mm. mainion Tätinä taipaleella (Liisa Jäppinen, Pirkko Vekkeli) ja Tiistaisiskot (Monica Peetz), joista kumpikin sijoittuu Espanjan Santiago de Compostelaan. Wales ei kuitenkaan vielä koskaan ole tullut eteen pyhiinvaelluskohteena, joten tartuin tähän kirjaan kovasti kiinnostuneena.

Liisa Seppäsen patikkaan liittyy aikatauluseikoista johtuen myös junamatkoja halki kumpuilevien niittyjen. Pääosin mennään jalkaisin rantoja kierrellen ja niittyjen halki sateessa samoillen. Mahtuupa mukaan mutkikkaitakin matkoja erinnäisillä syrjäseutujen bussilinjoilla ja jännittäviä aikataulullisia kommelluksia. 
Herttainen kirja, joka kuten arvata saattaa, vie lukijan pyhimyshistorioiden syyvyyksiin satojen, jopa reilusti yli tuhannen vuoden taakse. 

Seppänen on teologi ja tietokirjailija, hän on perehtynyt tarkkaan reittinsä historiaan, sen varrella vaikuttaneisiin kirkonmiehiin ja hengellisiin vaikuttajanaisiin. Sivuilta voi lukea runsaan kattauksen kelttien tavoista ja vaiheista, uskosta ja uskomuksista sekä siitä, miten kirjoittaja näkee sen edelleen  vaikuttavan konkreettisesti walesilaisissa ihmisissä. 

Kirjaa lukee mielellään tässä sateisen harmaassa marraskuun säässä. Samaistua voi Walesin lähes jatkuvaan sateeseen, ja ilahtua voi yhtälailla yllätyksenä ilmestyvän sinisen taivaan pilkahduksesta, ja kuvitella auringon säteet kosteudesta kiiltävällä nurmella, jossa lammaskatraat karitsoineen ruohoa syövät. 

Elävästi etenevä teksti luo silmien eteen kuvia lämminhenkisistä syrjäkylien ihmisistä, jotka ilahtuvat voidessaan auttaa muukalaista, joka on saapunut pitkän matkan takaa ja on kiinnostunut heidän kyliensä tapahtumista ja heille rakkaista pyhimyksistä. Kovin rikkaalta ja elävältä tuntuu walesilainen seurakuntayhteys. Kirkoissa pidetään laulutuokioita säännöllisesti ja ihmiset niihin kokoontuvat osallistumaan yhteisöllisyyttä ruokkien. Yhteistä aikaa saatetaan mennä jatkamaan erilaisten keskustelujen tiimoilta läheiseen pubiin ja juttuun otetaan mielellään mukaan kaukaa tullut muukalainenkin. 

Usko, kirkkohistoria ja seurakunta ovat tässä kirjassa vahvasti läsnä. Kirjoittajan omakohtaiset pohdinnat ja vertailut meikäläiseen seurakuntakulttuuriin ovat ajatuksia herättäviä. Kirja herättelee myös pohtimaan omaa suhdetta seurakuntaan. 

Mieli lepää vehreiden, kiviaidoilla rajattujen peltomaisemien keskellä ja silmien edessä pauhaa Walesin jyrkkiin rantatöyräisiin paiskautuva meri. Pyhimysten Iltudin ja Davidin hengessä oppii näkemään päivittäisiä mahdollisuuksia tehdä pieniä tekoja. Pienistä teoista, hymyistä, oven avauksista, suunnan näyttämisestä, rattaiden junaan nostamisesta ja monista muista, koostuu arki, jonka soisi olevan kaikille vähän mukavampi. 

Jäivät mieleen myös monet naispyhimykset, jotka ovat tallentuneet historian lehdille paljolti juuri yhteisönsä lempeinä auttajina. Non, Davidin yksinhuoltajaäiti, omistautunut Melangell, Winifred parantavine lähteineen vaikuttavat edelleen kylien elämässä. Lisäksi tuli tarve etsiä käsiin R.S. Thomasin runoja. Mistä, sitä en vielä tiedä, ei niitä oikein googlaamallakaan tavoita.




sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Ihana syksyinen Krakova paistatteli ennätyslämmöissä

Syksyn reissumme suuntautui Puolan Krakovaan.


Loistelias, entisaikojen Puolan pääkaupunki oli upea ilmestys avarine puistoineen ja laajoine aukioineen, joita reunustivat koristeelliset, vaaleaan sävyyn rapatut vanhat talot. Uljaat patsaat ja uhkeat kirkot toivat mieleen välimerelliset vanhat kaupungit.

Oppaanamme reissussa oli Tapani Kärkkäisen kirjoittama Sankarimatkailijan Krakova, joka oli päivitetty vuoteen 2011, ja toimi loistavasti edelleen.

Tuo kirja kannattaa jokaisen Euroopan historiasta kiinnostuneen lukea, vaikka ei Krakovaan, tai Puolaan, olisikaan matkustamassa. Niin paljon on sen lehdillä tietoa ja mielenkiintoisia otteita merkkihenkilöiden elämästä ja Eurooppaa koetelleista monenkirjavista vaiheista, joihin hämmästyttävän monet Puolalaista syntyperää olevat ja Puolassa matkustelleet aikansa muut suurmiehet ovat jättäneet tarinansa.
Osuvasti kirjan sivulle on tallentunut lausahdus "Jos Roomaa ei olisi, se olisi Krakova".

Tämän ajatuksen ovat innoittaneet kaupungin kymmenet, toinen toistaan upeammat kirkot ja palatsit sekä patsaiden hallitsemat aukiot. Näkymä on kaunis ja monikerroksellinen ja vie ajatukset satojen vuosien taa. Voi vain mielessään loihtia näkyviin ne vaunut joilla täällä muinoin ajeltiin ja ne puvut joissa kuljettiin.

Wawelin linna on vanhan kaupungin kruunu. Se nousee joen töyräällä uljaasti taivasta kohti. Meitä helli ennätyksellinen lämpöaalto, joka toi marraskuiseen kaupungiin yli kahdenkymmenen asteen helteen.



Kaunista oli! Kukkasiakin saattoi vielä upean kullankeltaisen ruskan seasta bongata. Veiksel, eli paikallisesti Wisla-joki oli kauniin sininen. Sen yli kulkevat sillat eivät pärjänneet Budapestin serkuilleen, mutta toivat silti kaupungin eri puolet helposti kävelyetäisyydelle.




Krakovasta puhuttaessa ei sovi unohtaa sen kipeää historiaa. Puola oli sotia ennen, niiden välissä ja arvatenkin edelleen Euroopan juutalaisille hyvä maa. Krakovassa juutalaisväestön osuus oli erittäin suuri ja kuten toisen maailman sodan ajoista muistamme, oli tästä kovat seuraukset eritoten juutalaisille, mutta myös koko valtakunnalle ja Krakovan kaupungille.

Tutustuimme matkallamme siis Kazimierzin juutalaiskaupunginosaan, jossa hotellimmekin sijaitsi, sekä Podgorzén alueeseen Veiksel-joen toisella puolella. Siellä sijaitsee mm. Schindlerin lista, elokuvasta - ja historiasta - tunnettu keramiikkatehdas, tai nykyään museo, jossa läheisen ghetton juutalaiset saivat, tai joutuivat, käymään pakkotöissä, mutta jota kautta heistä useimmat myös pelastuivat keskitysleirien kauhuilta.









Eniten aikaa vietimme kuitenkin meidät täysin lumonneessa vanhan kaupungin keskustassa. Sen suurella Verkahallin aukiolla, Rynek Glównylla oli ihana ilmapiiri. Siinä, Mariankirkon juuressa istuimme juomassa monta viinilasillista kuunnellen ikiaikaista, aina tasatunnein ilmoille kiirivää trumpettisooloa, joka on muisto jo muinaisilta vuosisadoilta. Ainoastaan sodat ja vainot ovat jättäneet vuosia, jolloin trumpettia ei ole saanut soitella, muulloin on tuo aikamerkki ollut uskollinen. Ennen vanhaan siitä tiedettiin avata ja sulkea kaupunginportit.





Ja minut tietysti valloittivat ihanat puistot. Etupäässä vanhaa kaupunkia kehänä kiertävä Planty, mutta myös kauempana sijaitseva Jordanin puisto, jonne on pystytetty sodan ajalta jemmaan laitetut ja sen takia säästyneet rintakuvat suurmiehistä Mickiewicz, Chopin ja muutamista naisistakin, kuten mm. Marie (Maria) Curie ja  Katarina Lanckoronska sekä lukuisat pikkuruiset viheralueet kaupungin eri puolilla.





















Nähdäpä nämä puistot keväisessä sipulikukkaloistossaan!

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Ruskareissu Naantali - Turku

Naantalin aurinko petti, myrskytuulet puhalteli

Tehtiin ruskareissu toissaviikonloppuna Naantaliin ja Turkuun. Oli luvattu myrskyinen viikonloppu, mutta kovista tuulen puuskista ja kuurottaisista sateista huolimatti saatiin nauttia poutasäästä. Aurinkoa ei Naantalissa silti näkynyt.

Kiertelimme vanhaa kaupunkia, osuttiin Rakkauden polulle, Katseltiin siltaremonttia ja tähyiltiin maisemia upeilta rantakallioilta Kultarantaan päin. Ihania Aasian makuja maisteltiin ThaiGardenissa kylpylärakennuksessa ja ensimmäistä kertaa käytiin kävelyllä Muumilaakson saarella Kailossa, josta näkee Muumien uimakopille ja merikäärmeen kiemuroihin.

Mukavaa silti, vaikka väri-ilo jäi vielä vaisuksi.














Turussa nähtiin valoa välähdyksittäin

Turkuun tultaessa huomattiin, että Auran rannan pitkäaikaisparkit olivat vaihtuneet kahdentoistatunnin mittaisiksi. Emme sitten siihen jääneetkään, vaan suunnistimme sivummalle. Käveltyä tuli koko kaupunki, lähes, ympäri ämpäri. Tähkäpuistoon ajettiin sentään autolla. 

Kaunista oli, joki on aina ihana! Kuljettua tuli entistä enemmän torin reunustoilla ja museon mäellä. Siellä oli suloisia taloja ja söpöisiä syksynäkymiä.


























Vielä saattaa muutama autoretki olla tiedossa ennen kuin talven kylmät painavat päälle. Perinteinen Kotkan reissu on vielä käymättä.