Pitkästä aikaa kirja, josta tekee mieli kertoa muillekin!
Teen aamuisin matkaa Liisa Seppäsen seurassa Walesin kumpuilevissa maisemissa. Hän kertoo kirjassaan vaelluksestaan walesilaisten pyhimysten jäljillä. Koko patikka juontaa juurensa monien vuosien taa, jolloin Liisalta oli kyselty hänen omaa "lempipyhimystä". Ja kun hän ei hetimiten osannut tuohon vastata, oli joku maininnut, että David tietenkin. Tämä oli sitten alkusysäyksenä syvempään kiinnostukseen Walesia ja sen monia pyhimyksiä kohtaan.
Olen lukenut joitakin pyhiinvaelluskirjoja, mm. mainion Tätinä taipaleella (Liisa Jäppinen, Pirkko Vekkeli) ja Tiistaisiskot (Monica Peetz), joista kumpikin sijoittuu Espanjan Santiago de Compostelaan. Wales ei kuitenkaan vielä koskaan ole tullut eteen pyhiinvaelluskohteena, joten tartuin tähän kirjaan kovasti kiinnostuneena.
Liisa Seppäsen patikkaan liittyy aikatauluseikoista johtuen myös junamatkoja halki kumpuilevien niittyjen. Pääosin mennään jalkaisin rantoja kierrellen ja niittyjen halki sateessa samoillen. Mahtuupa mukaan mutkikkaitakin matkoja erinnäisillä syrjäseutujen bussilinjoilla ja jännittäviä aikataulullisia kommelluksia.
Herttainen kirja, joka kuten arvata saattaa, vie lukijan pyhimyshistorioiden syyvyyksiin satojen, jopa reilusti yli tuhannen vuoden taakse.
Seppänen on teologi ja tietokirjailija, hän on perehtynyt tarkkaan reittinsä historiaan, sen varrella vaikuttaneisiin kirkonmiehiin ja hengellisiin vaikuttajanaisiin. Sivuilta voi lukea runsaan kattauksen kelttien tavoista ja vaiheista, uskosta ja uskomuksista sekä siitä, miten kirjoittaja näkee sen edelleen vaikuttavan konkreettisesti walesilaisissa ihmisissä.
Kirjaa lukee mielellään tässä sateisen harmaassa marraskuun säässä. Samaistua voi Walesin lähes jatkuvaan sateeseen, ja ilahtua voi yhtälailla yllätyksenä ilmestyvän sinisen taivaan pilkahduksesta, ja kuvitella auringon säteet kosteudesta kiiltävällä nurmella, jossa lammaskatraat karitsoineen ruohoa syövät.
Elävästi etenevä teksti luo silmien eteen kuvia lämminhenkisistä syrjäkylien ihmisistä, jotka ilahtuvat voidessaan auttaa muukalaista, joka on saapunut pitkän matkan takaa ja on kiinnostunut heidän kyliensä tapahtumista ja heille rakkaista pyhimyksistä. Kovin rikkaalta ja elävältä tuntuu walesilainen seurakuntayhteys. Kirkoissa pidetään laulutuokioita säännöllisesti ja ihmiset niihin kokoontuvat osallistumaan yhteisöllisyyttä ruokkien. Yhteistä aikaa saatetaan mennä jatkamaan erilaisten keskustelujen tiimoilta läheiseen pubiin ja juttuun otetaan mielellään mukaan kaukaa tullut muukalainenkin.
Usko, kirkkohistoria ja seurakunta ovat tässä kirjassa vahvasti läsnä. Kirjoittajan omakohtaiset pohdinnat ja vertailut meikäläiseen seurakuntakulttuuriin ovat ajatuksia herättäviä. Kirja herättelee myös pohtimaan omaa suhdetta seurakuntaan.
Mieli lepää vehreiden, kiviaidoilla rajattujen peltomaisemien keskellä ja silmien edessä pauhaa Walesin jyrkkiin rantatöyräisiin paiskautuva meri. Pyhimysten Iltudin ja Davidin hengessä oppii näkemään päivittäisiä mahdollisuuksia tehdä pieniä tekoja. Pienistä teoista, hymyistä, oven avauksista, suunnan näyttämisestä, rattaiden junaan nostamisesta ja monista muista, koostuu arki, jonka soisi olevan kaikille vähän mukavampi.
Jäivät mieleen myös monet naispyhimykset, jotka ovat tallentuneet historian lehdille paljolti juuri yhteisönsä lempeinä auttajina. Non, Davidin yksinhuoltajaäiti, omistautunut Melangell, Winifred parantavine lähteineen vaikuttavat edelleen kylien elämässä. Lisäksi tuli tarve etsiä käsiin R.S. Thomasin runoja. Mistä, sitä en vielä tiedä, ei niitä oikein googlaamallakaan tavoita.