Sastamalan vuoristoissa - Ellivuori, Peikkovuori, Pirunvuori

Viikonloppulomasella Ellivuoren maisemissa meni viikonloppu vinhaan. Perjantaina piti niipistää pari tuntia töistä, että ehdittiin ajella valoisalla kelillä ja nauttia maisemista. Tällä kerralla ei "römpötöity", vaan majoituimme Holiday clubin hoteissa.

Ellivuori resortin tanssiravintolassa viihdytti perjantaina Tomi Markkola ja porukkaa oli kivasti paikalla. Tanssivatkin niin hyvin, että mekin innostuimme hiihtelemään hämärässä nurkassa pari biisiä. Ei oo mun juttu, ei vieläkään. 

Mutta se luonto ja maisemat! Lauantaina, leudossa syyssäässä ja auringon vilahdellessa puiden lomasta, kiipesimme pirunvuorelle ihailemaan Emil Danielsonin kivilinnaa ja korkealta kalliolta avautuvia maisemia. Matkalla ohitimme peikkovuoren ja peikko ajan. 

Kangasrouskujakin olisi vielä voinut kerätä. 

Sunnuntaina, sateen pasinassa kävimme vielä tutkimassa Suomen pisimmän kävelysillan, joka ylittää Kokemäenjoen Keikyästä Äetsään.

Mainio syysretki ja Resortin keittiön a la carte aivan erinomainen.

Muistojen kätköistä putkahti Fletscher Moss

Niin montaa mieltä kun nykyisestä digiajasta ja -mediasta voi ollakin, on siinä paljon myös iloa ja virkistystä tuovia asioita.

Vaikkapa tämä kuvamuistojen pyrähtely kännykän ruudulle. Mainio Manchesterin matka melkein kymmenen vuoden takaa piirtyy muistojen kätköistä mieleen syksyn kuulaina päivinä.

Kuvassa minulle "palveluna" luotu kollaasi, jossa kiteytyy reissun tunnelmat, kaupungin ja kasvitieteellisen värit ja auringon lämmittämät syyspäivät. Tykkäsin, vaikka olenkin osanen siinä rattaassa jolla suuria tuottoja luodaan. 

Luovuus ja kuolema - Kahden kirjan välissä

Kuten joku saattaa muistaa, on minulla tavallisesti luettavana ns. junakirja ja kotikirja. Niin on nytkin ollut.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta

Junakirjaksi valikoitui Timo Kiurun Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta. Se on kokonsa puolesta sopiva sujautettavaksi laukkuun ja osoittautui myös sutjakkaasti luettavaksi. Ammensin sen sivuilta näköaloja eri kulttuurien tavoista tehdä luovaa työtä, jakaa ajatuksia ja ideoita. Myös rohkeuteen luottaa omaan ilmaisuun ja näkemykseen, sai monia kannustavia kehotuksia.

Positiivinen lukukokemus, jätti mukavan tunnelman, vaikka aina jouduinkin hyppäämään junasta, ja kirjasta, kesken lukemisen saavuttuani asemalle.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Kotikirja oli aivan toista maata. Tähän Meiju Niskalan kirjaan törmäsin Helsinki Design Weekillä Erottajan palatsin näyttelyssä. Kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille jäi sieltä hankkimatta, mutta mielen pohjalle se porautui ja valikoitui pikaiselle lukulistalle.

Sivuilta saikin sitten sukeltaa moniin pyörteisiin. Hyvin rohkeasti ja peittelemättä Niskala kuvaa äitinsä sairastumista muistisairauteen, katoamista kielen ja kommunikaation ulottumattomiin ja menehtymistä kymmenen vuotta kestäneen asteittaisen hiutumisen, haalistumisen ja kuihtumisen myötä.  Kaiken aikaa rinnalla, päällä ja lomassa, kulkee kertojan oma tunnemaailma äidin sairauden edetessä ja etenkin kuoleman jälkeisissä tunnemyrskyissä. Syitä ja seurauksia, hoitoa ja diagnoosia, läsnä ja poissaoloa, voimia ja voimattomuutta sekä ennen kaikkea suurta rakkautta on kirja tulvillaan. Ja luojalle kiitos, on lopussa vihdoin valoa tunnelin päässä.

Hyvin monta vaikuttavaa kirjaa olen lukenut äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, menetyksen haikeudesta ja  lausumatta jääneistä sanoista. Ne kumpuavat tarpeesta kirjoittaa itsensä jaloilleen surun keskeltä ja, jotta estäisi toista katoamasta, tekisi näkyväksi.

Tämä kirja on parhaimmasta päästä, vuotavan avoin. Antoi katsoa haavasta sisään, sielun syvyyteen saakka ja samalla jotenkin siunasi oman runokirjani, joka syntyi samoista tarpeista ja jota olin jo alkanut arastella.

Valkkaria ja meren herkkuja lokakuisessa sadesäässä

Pitkään oli puhuttu, ja kerran jo meinattu päästäkin maistelemaan meren herkkuja Meripaviljonkiin oikein kunnolla. Nyt, edellisen kerran vahingosta viisastuneena, varasin pöydän.

Kun töistä lähtiessä sade roiski täydellä latingilla lokakuun taivaalta ja tuuli käänteli sateenvarjoa nurin tämän tästä, oli olotila saapuessamme Säästöpankin rantaan jo hyvin merellinen. Ravintola oli silloin vielä aikalailla autio ja tuntui hassulta koko pöytävaraus, mutta istumaan päästyämme alkoi porukkaa valua räntäsateen seasta sisään tasaisena virtana.

Sen kummemmin ei menuja olisi tarvittu, mutta katseltiin kuitenkin. Äyriäisplatter oli päätetty jo aikaisin kevättalvella testata ja sitä määrätietoisesti myös pyysimme. Lisäksi tilasimme paprikasoossissa gratinoituja ostereita lämpimäksi alkupalaksi, ja hyvä niin.

Tarjoiluvati oli upea. Kampasimpukat ihania, veivät kielen mennessään ja lämpimät osterit maukkaita. Pieniä söpöisiä simpukoita ja sinisimpikoita maisteltiin, savustettuja ja naturelleja katkarapuja syötiin innolla. Sitten ne tuoreet osterit, suolaisia luikeroita, kamalia, ei ollenkaan sellaisia kuin aikaisemmin olimme maistelleet, vai oliko aika lie kullannut muistot...
Hummerin saksien kanssa saatiin askarrella tovi, ennen kuin homma alkoi luistaa. Roippeita lensi pitkin pöytää.

Maukasta ainakin oli, monella tapaa, ja viini, Gruner Veltraminer, tarjoilijan suositus, sopi todella hyvin läpi koko aterian.
Jälkkärinä olut sabaionea ja palsternakkajäätelöä minulla, ja tyttärellä suklaakakkua rosmariinisiirapilla, hyviä molemmat. 

Mukava makumatka, hauskat muistot. Meripaviljonki on viihtyisä ja kauniilla paikalla sekä kätevästi saavutettavissa. Uskaltakaa kokeilla, neuvoja saa, jos arastuttaa tarttua rapua saksesta.