Kanarialta karanteeniin

Lanzarote, Puerto del Carmen

Tammikuussa tehtiin talvilomavalintoja. Oli listalla Rooma-Sorrentoa ja Teneriffaa. Sitten osui silmiin Lanzarote sopivan houkuttavasti, kun ei siellä vielä oltu käyty.

Mainio oli paikka. Hotelli aivan rantakadun tuntumassa Puerto del Carmenin keskivaiheilla, kävelylenkin päässä vanhasta kaupungista.

Alkuviikolla kuljettiin kylällä, kahlattiin kovassa tuulessa hiekkarannalla ja tehtiin ohjattu retki Timanfaya kansallispuiston tuliperäisille rinteille. Saimme nauttia auringon laskusta, vaikka se verhoutuikin persikan punaisen pilviharson taa. Illallisella tarjottiin BBQ, tulivuoren höngällä kypsytettyä kanaa ja possua. 

Viikon keskivaiheilla tehtiin pitkä patikka lentokentän ohi, rantoja pitkin Arrecifeen. Matkaa edestakaisin tuli vähän reilu 30 kilometriä. Jalat väsyivät ja ruuvia kiristi kotimatkalla. 

Arrecife, pääkaupunki, oli pettymys. Hiljainen lättänä, ei ihmeitä nähtäviä. Rosoinen ja ränsistynyt, siis niiltä kohdin joita meidän silmiimme osui, ja minne jaksoimme paarustaa. 

Loppuviikosta piti olla retki pohjoiseen, vihreisiin luoliin ja Cesar Manriquen jäljille, mutta koronavirus peruutti sen. Sen sijaan sitten patikoimme ylämäkeen Tiasin kylään, Jose Saramagon rakastamiin maisemiin. 

Sitten lähtikin nopea rulla liikkeelle. Yhtäkkiä ilmestyivät laput ravintoloiden ikkunoihin, nauhat rannoille vievien portaiden eteen, poliisit kaduille. Koko saari suljettiin nopsaan tahtiin. 

Meillä olikin kotimatkan aika, mutta lentokenttä oli turvoksissa turisteista, joilla olisi ollut vielä viikkoja lomaa jäljellä. Meidät kaikki kotiutettiin samassa rytäkässä, kun oli tieto Espanjan määräyksestä laittaa rajat kiinni covid-19 pandemiaan varautumisen vuoksi.

Jonotusta ja härdelliä. Tulipa todistetuksi sekin hetki, kun suomalaisten sanottiin jonottavan liian lähekkäin. Lentokenttävirkailijat tulivat meitä järjestelemään metrin päähän toisistamme. 

Muistoihin syöpyivät karut vulkaaniset rakkamaastot sekä loppuloman autiot kadut ja hylätyt rannat. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin merelliset maisemat ja kukkien piristämät muurit ja kaktusten ja kiinanruusujen täplittämät käytävät - ja aurinko. 

Päivät kuin Piri Reis'n hovissa

Erinomaisen viihdyttäväksi kuuntelukirjaksi on osoittautunut Mika Waltarin klassikko Mikael Hakim, jonka parissa olen viihtynyt jo monta aamun ja illan junamatkaa.

Tätä yli 900 sivuista mammuttia olen käsissäni pidellyt useasti kirjastossa ja kirjakaupassa. Muistaakseni olen vuosikymmeniä sitten koettanut kirjaa lukeakin, mutta sortunut jo alkutaipaleella.

Nytkin tuntui aluksi vaikealle päästä juttuun mukaan Waltarin laajasanaiseen jaaritteluun tottumattomana. Jonkin ajan kuluttua kertomus alkoi kuitenkin imeä uumeniinsa ja värikäs tarinallinen historian kuvaus viihdyttää.

Tikahtua meinasin, kun pääsin siihen vaiheeseen, jossa Mikael ja Antti saapuvat Osmanien valtakuntaan Ahmet Muhiddin Pirin vieraaksi.

Kuvaus valtakunnassa vallitsevasta järjestyksestä oli aivan kuin nykyinen työelämä; Piri Reis on mitä ihastuttavin manageroinnin mestari. Hovin pikkuruiset asiat ovat tarkasti säädellyt, suuremmat odottelevat vielä vuoroaan. 

Ja jos Waltari tarinoisi juttujaan tänä päivänä, tulisi hän naiskuvauksensa johdosta boikotoiduksi ellei vallan lynkatuksi, niin tyhjäpäiseksi hän kuvailee tarinan sankarittaren Giulian, vaikka tämän hahmossa joskus viisas viekkaus häivähtääkin. Giulian huomio kiinnittyy pääasiassa jalokivin koristettuihin tohveleihin ja kirjailtuihin kaftaaneihin. 

Monet 1500-luvun hallitsijat ja tutkimusmatkailijat saavat äänen tarinan juonteissa. Basaarien kujat ja koreat palatsit välähtelevät silmiin kuin pilvistä lipuen. Onneksi päivät ovat jo kirkastuneet joten näen ja älyän hypätä pois junasta oikealla asemalla.