sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Pala Intiaa lautasella


Sain juuri luetuksi Jhumpa Lahirin kirjan "Kaima". Se kertoo Intiasta Amerikkaan muuttavan nuorenparin ja heidän lastensa tarinan. Ihanan seesteisesti kirjoitettu kerronnallinen kirja on nautittavaa luettavaa kannesta kanteen. Olen V.S. Naipaul fani jo ennestään ja lukenut myös Arundhati Royn kirjoja, ja siten tämän kirjan Intia viittaukset, suuri suku, hikisen kostea ilmasto, väen paljous jne. veivät tuttuun fiilikseen. Lahiri kuvaa vieraaseen maahan ja kulttuuriin osaksi pääsemisen vaikeutta perheen äidin silmin ja toisaalta sitä helppoa yksinkertaisuutta, jolla lapset uivat sekaan sinne, missä ikinä sattuvat olemaan. Toisaalta tarina kertoo kahden kulttuurin välissä olevien nuorten kohtaamista ongelmista. Etenkin kun kulttuuri ja tavat Amerikan ja Intian välillä eroavat suuresti. Toisaalla järjestetyt avioliitot, perheen yhtenäisyys ja perinteiset juhlat ja matkat vanhoille kotikonnuilla. Toisaalla vapaat suhteet ja perheiden hajaannus ja yhteisöjen monikulttuurisuus. Hyvällä tavalla Lahiri kertoo tarinan täyden kaaren, eikä juttu jää ikävästi kesken yhdenkään henkilön osalta, vaikka kaikkien elämän vaiheet jäävätkin mielenkiintoiseen vaiheeseen.
Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat intialaisten ruokien nimet "dosa, sambar, dali..." ja niiden valmistustavat, joille kerronnassa annetaan oma tilansa, sillä useat kuvatut perhejuhlat ja viikonloppuiset kokoontumiset tapahtuvat aina runsaan pöydän äärellä suuren väkijoukon bengalinkielisessä pulinassa. Kuva: toursoperatorindia.com



keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Makkaroita puussa


Kaikkea sitä oppii kun kirjoja lukee. Tällä hetkellä luen työmatkoilla Alexander Mc Call Smithin kirjaa Onni ja siniset kengät. Tapahtumapaikka on Botswana ja siellä tarkemmin Gaboronen ympäristö. Mma Ramotswe kiertelee tutkimuksia tehdessään maaseudulla, istahtaa makkarapuun alle ja alkaa miettiä mitä kamalaa voisi seurata jos makkara mätkähtäisi päähän. Jollakin oli kuulema tolkku mennyt lähes kokonaan, puhekyky hidastunut ja jos vaikka mitä.

No, pitihän minun tietysti heti luurata mille sellainen puu näyttää, puhumattakaan niistä makkaroista ja löytyihän se "moporoto" eli "sausage tree" eli makkarapuu. Makkaran kuvaa klikkaamalla pääsee Botswanan turismisivuille lukemaan lisää kyseisestä kasvista.
Eipä silti, kyllä tuota kuvaa katsoessa voi uskoa, että muisti saattaisi hieman kärsiä jos hedelmä päähän mätkähtäisi. Hedelmälle voi tulla mittää 60 cm ja painoa jopa 5 kg!
En oikein saanut tolkkua voiko näitä makkaroita syödä, mutta löysin hauskan tarinan Beth Merryn kirjoittamasta matkakertomuksesta. Siinä hän kertoo että koska makkarapuun hedelmät muistuttavat juurimukuloita on syntynyt legenda, jonka mukaan puu olisi halunnut olla maailman kaunein ja kun se huomasi, että ei onnistu, se hautasi päänsä multaan ja vain juuret jäivät näkyviin. Toinen tarina taas tietää kertoa, että kun jumala loi makkarapuun (baobab) niin puu vain jatkoi kävelemistään. Silloin jumala otti sen kiinni ja tyrkkäsi pääpuolen maahan, että moinen hulvaton vaeltelu loppuisi.
Bethin matkakertomuksissa kerrotaan myös, että puun kaarnasta tehdyn teen uskotaan tekevän miehistä vahvoja ja monesti pikkuisia poikia siinä kylvetetään. Hedelmän siemeniä puolestaan käytetään joskus kahvinpapujen korvikkeena.
Mukavaa on näin paukkupakkasilla paeta Botswanan aurinkoiseen lämpöön. Mma Ramotswen tutkimukset sujuvat vitkaisesti filosofoiden ja saa olla tarkkana, että hyppää oikealla asemalla pois junasta.


torstai 21. tammikuuta 2010

Rafael ja Mooses - juhlavat junakumppanit

Talvi senkun jatkuu kauniina ja hyvinvoivana. Nyt harmittaa, että lystimajan maalaus jäi kesällä keskeneräiseksi, mutta juuri tästä kuvasta sitä ei onneksi huomaa.














Raijasin taas aamulla eväitä, ah niin ihanalle, pääkaupungissa sijaitsevalle työpaikalleni, jonka läheisyydestä ei kauppoja löydy, saatikka ravintolaa. Lihaperunasoselaatikkoa ja broilerikiusausta, niin ja banaanijugurttia, siinäpä evästä taas parille päivälle. Töihin päästyäni, vajaan kilometrin taivalluksen jälkeen oli nenänpää jäässä ja sormet kohmeessa ja se työpaikan avain, se on aina kassissa alimmaisena... No, oli sitten lihaperunalaatikko keikahtanut kassiin kyljelleen ja kirjat, paperit, kännykkä ja käsilaukku tuoksuivat maukkailta nälkäiseen aamunenään.


Nyt illalla kotiin päin matkustaessa kassini huumaavat tuoksut saivat kaksi suloista, vaaleanharmaata koiran poikaa aivan villeiksi. Ne huomasivat minut heti asemalla ja sattumalta osuivat myös samaan penkkiin. Voi sitä innostuksen määrää kun koiran nenään herkulliselta tuoksahteleva kassini oli aivan kuonon korkeudella. Emäntä parka sai antaa käskyn jos toisenkin, eikä villikkoja hillinnyt mikään. Kilttejä olivat, Rafael ja Mooses, ja innoissansa kovasti.



Lukemisenani on tällä erää Rei Shimuran seikkailut Havaijilla. Netistä olen sitten luurannut Havaijin paikalliskasveja, joita kirjassa vilisee yhtenään. On mm. Proposis puu, joka muuten tutummin on Mesquite, joita olen nähnyt, ja siemeniä kerännyt, Espanjassa. Yksi eksoottinen lajike on myöskin Kukui-puun hedelmä, joita käytetään Lei-kaulakäätyjen koristuksena.

Lisäksi kerrotaan Weiwei-puista ja plumerian kukista. Tuota Weiweitä en ole onnistunut vielä selvittämään, mutta muista kasveista olen päässyt perille. Kirjassa Havaiji näyttää Reille kahdenlaiset kasvot; aurinkoisen ja rehevän sekä kuumuudessa kuivaksi paahtuneen, kuolleen maiseman. Yksi unelmien matkakohteistahan se tietysti on, mutta niin kaukana. Näin pakkasten keskellä siellä kyllä passaa seikkailla, helposti ja halvalla, kirjan sivujen siivittämänä.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Paratiisissa lunta!




Eden Projek-tin uutiskirje kertoi, ja näytti, että myös St. Austellin tuntumassa sijaitsevassa "paratiisissa" on lunta. No mikä ettei olisi, onhan jo monena päivänä uutisissa näytetty Englannin lumikinoksia. Onneksi trooppiset lajit ovat turvassa valtavissa kuplahalleissaan. Muut kasvit kyllä pärjäävät kun kerran kovia pakkasia ei ole.

Hellyttävälle näyttää tuo ainokainen narsissi taustan valkoista maisemaa vasten. Jos Eden Projekt ei ole vielä tuttu, voi siitä kertovaa YouTube-videota katsoa tästä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Että voikin olla kaunista!

Aamu oli ihana ja rauhallinen ja vietin taas lokoisia lukuhetkiä junassa. Ikkunoista avautuivat kuvankauniit kuuramaisemat. On jo kolmas päivä täydellistä postikorttikeliä. Tänään ei pauku myöskään tulipalopakkanen, vaan asteita on alle kymmenen. Olikin todella mukavaa kävellä vajaan kilometrin matka junaseisakkeelta työpaikalle. Reittini kulkee puiston läpi, joten sain taas ihailla mahtavia kuuraisia salavia, pylväshaapoja ja lehmuksia sekä korkeita luminietoksia. Tuli vastaan sentään muutama reppuselkäinen koululainenkin.

Eilen sattui mielenkiintoinen tapahtuma. Aamulla viereeni istahti kuuro rouvashenkilö. Ensin hän kosketti minua ystävällisesti olalle ja kysyi kirjoitettu lappu apunaan, pääseekö junalla Rekolaan. Kun vastasin että kyllä, sain kokea erilaisen juttutuokion. Koska tunnistan vain muutaman viittoman, käytti rouva apunaan ikkunapintaa ja kertoili menevänsä sairaalaan tutkimuksiin. Hänellä oli todettu 47-vuotiaana leikkausta edellyttänyt sairaus ja nyt 58-vuotiaana hän oli taas menossa kontrolliin. Hän kertoi myös kahdesta jo aikuisesta pojastaan ja yhdessä ihastelimme kaunista valkoista lumimaisemaa. Vaihdoimme myös joitakin ajatuksia junakirjastani ja sitten olikin päätepysäkin paikka. Lopuksi lämmin käden puristus ja hyvän päivän toivotus. Minulle jäi hyvä mieli, toivottavasti hänellekin. Ihmeen paljon onnistuimme ajatuksia vaihtamaan vaikka yhteinen kieli oli hakusessa.

torstai 7. tammikuuta 2010

Jääkukkasia, ruusuja ja vuokkoja

Paluu arkeen tuntuu sujuvan rauhallisesti ja on mukavaa, että koululaiset saavat aloitella pehmeällä laskulla, huominen vielä ja sitten taas pari päviää vapaata. Lisää lunta tulee kaiken aikaa ja pakkanen on kymmen asteen korvilla. Liikenteellisesti ei olisi voinut paremmin mennä. Juna lähti aamulla aikataulun mukaan leppoisasti N-tunnuksin, joten pääsin yhdellä istumalla perille saakka ja illalla myös takaisin. Junakirja etenee verkkaisessa vauhdissa hyvää tahtia ja pian on aika valita uusi tarina. Työkaveri onkin jo tuonut läjäpäittäin lisää kiinnostavia ehdokkaita.

Pakkasten on luvattu riittävän koko tammikuun ajan ja hyvinhän niihin olen jo alkanut sopeutua. Onpa alkanut hanskoja ja pipoja löytymään minullekin, sekä paremmin pakkaseen sopivat kengät - tosin vasta pakon edessä. Ehkäpä voisinkin oppia sään mukaisen pukeutumisen ja alkaa nauttia talvikeleistä. Eihän sitä koskaan tiedä. Ainakin pitkät pakkaset nopeuttavat prosessin kulkua!

Ehkäpä junassa lukemani Tokion ja Kioton kuvaukset saivat mielen vaeltamaan puistoihin ja kukkasiin. Ihaillessa ikkunasta talvisia maisemia ja jääkukkasia, teki mieli askarrella jotain kesäistä ja mieltä lämmittävää, niinpä leikittelin kukkakuvien kanssa.

































sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Hanget ympärillä - mieli auringossa

Talviset postikorttimaisemat avautuvat olohuoneen ikkunasta ja pakkasta on viisitoista astetta. Mieli halajaa lämpimämmille seuduille, vaikka onkin ollut mukava viettää lomapäiviä perinteikkäässä talvisäässä. Huomenna on taas aika rynnistää aamuruuhkan sekaan.

Pihalla seisoo viime kesänä pystytetty huvimaja ensimmäistä talveaan, katollaan paksu kerros valkoista pumpulia. Mieleen muistuu monet kesäiset lukuhetket majan kätkössä sekä syksyiset grillaustuokiot ja puutarha lyhtyvalaistuksessaan. Sain juuri luetuksi Aaro Vakkurin kirjan Provencen taivaalla ja jo nyt tulee ikävä mukavia tarinoita Doubletourin pikkukylästä sekä ympäristön historiarikkaasta maisemasta. Suosittelen lämpimästi kaikille matkakuumetta poteville tai muuten vaan kirjan kansien sisältä kesää hakeville, matkakuvauksien metsästäjille. Vakkuri kirjoittaa leppoisasti ja humoristisesti provencelaisesta elämänmenosta. Hän kuvailee kirjassa monia lähiseutujen nähtävyyksiä ja käy mm. Denimin ja Lacosten syntysijoilla.
Oma Ranskan tuntemukseni rajoittuu Cote d'Azurille, Nizzan liepeille ja rantaviivalle. Automatkailimme siellä muutama vuosi sitten ja ajelimme St. Tropezista Italian rajalla sijaitsevaan Mentoniin saakka. Cannesissa piipahdimme hiekkarannalla ja mäkkärissä, mutta lähirantamme sijaitsi Cagnes Sur Merissä, joka oli asuinpaikkamme, Vencen, lähistöllä. Vence on pikkukaupunki tunnetumman St. Paul de Vencen kupeessa.

Kuvassa St. Tropez lähikukkulalta katsottuna.