sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Talventörröttäjät vain huojuvat mustassa maisemassa

Eipä ulos katsellessa uskoisi, että talvipäivä on seisahtunut ja olemme menossa valoa päin. Lomareissumme aikana oli se vähäinenkin lumi sulanut pois, vain ojien pohjilla näkyi merkkejä siitä, että lunta oli ollut.




Nyt tätä hämärän hetkeä tuntuu jatkuvan kaiken päivää ja kello kolmen jälkeen maisema muuttuu pikkuhiljalleen pilkkosen pimeäksi. Erityisen pimeä on tämä meidän nurkkamme. Kuten olen jo maininnutkin, olemme odotelleet uusia katuvaloja tähän syrjäiseen loukkoomme jo kaksi talvea, eikä muutosta näy tällekään vuodelle ehtivän tulla. Onneksi pihavaloja sentään on, ja jouluiset kyntteliköt loistelevat ihmisten ikkunoilla.

Pihalle katsellessa näkyy kukkapenkeistä sentään siivoamatta jääneitä talventörröttäjiä. Jos olisin oikein energinen syksyllä ollut, niin eipä noitakaan voisi nyt ihailla...

  • Suloisesti tuulessa huojahtelevat myskimalvojen siemenkodat muodostaen beigenruskeita pallukoita oksillensa. 
  • Kaariportissa kiemurtelee lehtensä pudottanut humalaköynnös punoen säkkyräistä kudostaan tankojen ympärille. 
  • Perennapenkissä hojottavat liljojen ja syysleimujen varret pystypäin, mutta kokolailla mustuneina. 
Onpa sentään jotain mitä katsella.

Sinne tänne pitkin pihaa olen sirotellut erilaisia lyhtyjä ja toki niiden loistetta on mukava katsella, etenkin juuri siinä sadunhohtoisessa taitteessa missä hämärä muuttuu pimeydeksi.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Kovaa tuulta ja vaikuttava seikkailu - viikko Fuerteventuralla




















Nopsasti vierähti viikko Fuerteventuran saarta kierrellen. Onneksi olimme vuokranneet auton koko viikoksi. Loman alku oli nimittäin niin tuulista ja hiekkamyrskyistä, että patikka- ja rantaelämästä sai vain haaveilla, mutta auton kyydillä pääsi suojaisiin poukamiin saaren tuulettomalle... tai no, hieman suojaisammalle puolelle.

Viikko oli sään puolesta poikkeuksellinen. Tuuli puhalsi idästä ja kaikki Kanarian saaret kärsivät poikkeuksellisesti, tavallisesti hyvin kuivien alueiden yllä riehuneesta myrskystä. Saarten paikallisuutisista sai seurata mutavyöryjä Teneriffan ja Grankanarian hellealueilla. Tutut tiet Teneriffan Los Cristianokseen ja Playa de las Americasiin olivat poikki ja valtavan tulvan hukuttamia ja Moganin rinteitä pitkin juoksi mudanpunainen virta.

Meidän saarellamme oli vain siroco, hiekkamyrsky joka puhalteli kovasti Corralejon ja Jandian dyynialueilla. Kotoisen näköiset aura-autot löytyivät täältä eri hommista, aurasivat tielle kinostuvaa hiekkaa sivummalle. Jatkuvaa työtä, aivan samaan tapaan kuin valtaisassa lumimyräkässä.

Rantalomaa Jandiassa

Loppupuolella lomaa saimme sentään nauttia tyynemmästä kelistä ja vietimme rantalomaa Morro Jablessa, Jandian niemellä. Merivesi oli lämmintä, mutta minulle liian tyrskyisää. Vaikka tiesin, että rantatyrskyistä kauemmas uiden pääsee pois ryöpytyksestä, pelotti tyskyn voimakas ulapalle kahmaiseva voima, mutta sainpa silti jonkun verran uiduksi.




















Ihanaa ruokaa!

Makumatkana loma toimi myös hyvin. Suussasulavia olivat Las Salinasiin, suola-altaille tekemämme patikkaretken päässä odottaneet Los Caracoles ravintolan simpukat, erityisesti Mejillones con ajo, eli valkosipulisimpukat. Niistä olin saanut vihiä lainaamastani Noel Rochfordin oppaasta Landscapes of Fuerteventura, a counryside guide, joka osoittautui muutenkin hyväksi ja edelleen ajantasaiseksi tiedoiltaan.

Muuta ihanaa maisteltua olivat kaniruoat sekä tietysti paikallinen lammas, kalat, erityisesti La Islan tarjoama "kanariankala", jonka nimeä kysellesäni sain vastauksen "sama". En tiedä vieläkään mitä kalaa syötiin, mutta hyvää oli. Alkupaloiksi sopi oivallisesti paikallinen vuohenjuusto "Majores" paistettuna, nam, sekä Lanzarotelainen valkoviini jota myös pääsimme tuolla maistamaan. Viintä pullotetaan kasvuolosuhteista johtuen vain pieniä eriä, joten vientiin sitä ei riitä.








sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Lunta maassa, mieli hiekkarannoilla




















Itsenäisyyspäivänä saapui lumi, joka on jäänyt maahan ainakin pariksi päiväksi.

Lauantainen pyörähdys Porvoon pikku putiikeissa nostatti mieleen talvisen taian, glögiä maisteltiin, ihmiset olivat iloisa ja mukavalla markkinatuulella. Mukulakivikadut olivat todella liukkaaksi tallautuneet ja kiilteleväiset ja väki lipsutteli hissukseen ja vakaasti puodista toiseen. Porukkaa oli paljon liikkeellä. Viime vuonna osuimme paikalle pikkuisessa tihkusateessa, joten nyt oli tunnelma paljon satuisampi.

Kotipihalla valkoinen huntu peittää nurmikon, ja kun sää on pysytellyt pikku pakkasen puolella, on näkymä säilynyt talvisena koko viikonlopun ajan. Minulle tämä määrä lunta ja pakkasta olisi aivan sopiva. Riittää kun on valkoista ja valoisampaa ja sopivan raikas keli liikuskella ulkosalla.




















Talven tulosta huolimatta mieli vilistelee lämpimissä vesissä, vuoristopoluilla ja hiekkarannoilla. Pikku pyrähdys Fuerteventuraan odottaa vielä ennen joulua. Kielikylpyjä olen jatkanut ja kovasti lueskellut matkaoppaita. Etukäteen patikkapitoiseksi ajateltu viikko on suunnitteilla. Saapa sitten nähdä jääkö altaalla makoiluksi. Lainasin kuitenkin Kanariansaarten luonto-oppaan ja tiukasti tutkiskelen mahdollisia kasveja sekä lintuja, joita retkillä voisi kohdata.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Joulukuu alkoi vihreänä

Eilen istuimme iltaa tuttavien luona ja sieltä lähtiessä oli maa valkoisessa kuurassa. Tänään on kaikki härmä häipynyt ja nurmikko vihreänä jälleen.

Mukavaa on sentään poltella kynttilöitä pihalyhdyissä ja katsella tunnelmallista valon tuiketta, joka heijastuu pömpelipöön ikkunoista. Köynnöksiä pitäisi käydä karsimassa pois tulevan lumen alta, mutta millään en jaksa innostua.

Voisi kenties myös tutkia, joko tulppaanit nostavat piippojaan mullan suojista. Monena edeltävänä syksynä ne ovat ehtineet jo nousta vihreille korville, ennen kuin hanget ovat saapuneet niitä suojaamaan.

Tälle päivälle on luvattu muutaman viikon takaisen Eino-myrskyn veroisia tuulilukemia. Onneksi me elämme notkelman pohjalla, jonne tuuli ei taivu. Peltikattoja se kyllä täälläkin paukuttelee ja kääntelee lähimetsän koivujen runkoja luokille.

Lunta enteilevä keli houkutti kielikylpyyn:


La nieve

Cae menuda la nieve
cubriendo las aceras,
vistiendo las alas de los árboles,
apretando la risa de los campos
contra su corazón helado.

Cae sobre los lirios soñados,
sobre los parques dormidos.
Tiende su pálido destello
sobre los recuerdos escondidos
implacable, descalza:
enmarañada rima de la nieve
con el verso desnudo del invierno.

Helado corazón de gotas blancas
palpitando en el frío campanario
y en el íntimo curso del arroyo,
cae la nieve...


(Damablanca) http://damablanca.foroes.org/t1363-la-nieve-poema


sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Valoilmiöitä pimeyden keskellä

Hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja pimeä. Eipä vainen aivan noinkaan, mutta kyllä nyt on pimeääkin pimeämpi aika.

Tänne kotikonnuille on vihdoin, koko kesän kestäneen viemäriverkoston peruskorjauksen jälkeen, saatu taas käveltävissä oleva tie. Mukava tunne, kun jalkojen alla on tasainen maa. Mutta uutukainen musta asvaltti imee kaiken vähäisenkin valon, eikä uusia katulyhtyjä vielä ole. Niitä on odotettu jo kaksi kesää. On niin kuin pussissa eläisi.

Junan ikkunastakin näkyy aamuin illoin vain oma nenä ja siellä täällä vilahtelevat valot. Mukavasti alkaa parvekkeilla ja pihoilla näkyä valokäätyjä, pientä piristystä tässä jo kaipaa.

Pimeyttä uhmaten ja vaihtelua tavoitellen pyrähdettiin pääkaupungissa. Vielä ei joulukatu ole virallisesti avattu, mutta kyllä oli paljon kauniita valoja! Ihmisiä kulki pitkin Hakaniemen rantaa ja Kaivopuistossa nauttimassa kirkaasta ja kuulaasta kelistä. Sadetta on nimittäin saatu koko viime viikon verran ja luvassa on räntää ja kylmenevää.





















Ja elisaamuna käväisi lumi. Olipa mukava katsella valkoista maailmaa, näytti niin puhtoiselle ja raikkaalle. Puoleen päivään mennessä nurmi vihertyi taas ja näkymä muuttui syksyiseksi. En minä lunta erityisesti odota, on sitä viime talvina ollut riittävästi, mutta kun pieni valkoinen harsokin toi jo pirteämmän mielen, niin on siinä jotain taikaa oltava.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Takuuvarma ihanuus, Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa

Taas kerran on ruotsalainen Linda Olsson kirjoittanut koskettavan ja viisaan kirjan. Olen ihastunut jo hänen aikaisempiinsa, esikoisteokseen "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja", sekä "Sonaattiin Mirjamille". 

Kaikki hyvä sinussa jatkaa samaa tunnelmaa. Tämänkin kirjan tapahtumat sijoittuvat Uuden Seelannin vehreyteen. 

Päähenkilö Marion on viisissä kymmenissä oleva lääkäri, jota elämä on murjonut monin tavoin. Uudessa kotimaassaan hän kokee saaneensa aseman jotenkin etäisenä, yhteisön ulkopuolelle jääneenä, mutta hyväksyttynä ja arvostettuna jäsenenä. Syrjäiseen ja rauhalliseen merenrantataloon hän on asettunut kodiksi, ja päätynyt hidastamaan vauhtia. Vähentänyt työn tekoa ja päättänyt nauttia rauhasta ja luonnon läheisyydestä sen kummempia miettimättä. 

Sitten hän tapaa rantahietikolla pienen pojan, 

Ikan tarinasta tulee kirjan keskeinen teema, joka samalla johdattaa Marionin kipeiden muistojen äärelle ja läpi. Avaa uudet näköalat lapsen haavoittuvaan mieleen sekä herkkyyteen ja auttaa ymmärtämään sitä sisäistä pikkutyttöä, jonka harteille elämä on kasannut valtavan painolastin. 

Tarina on taitava, kaunis ja koskettava. Kerronta on Olssonin tapaan rauhoittavan seesteistä ja herkkää. Viisaus ja ymmärtämys huokuvat lauseissa ja juonen monitasoisessa kuljetuksessa. 

Samalla piirtyy selkeänä esille kai yleispätevä, keski-ikäisen naisen tarve ymmärtää itseään, sitä kuka ja millainen on ja millainen on ollut elämän eri vaiheissa. Miksi on kasvanut sellaiseksi kuin on, ja miksi valinnat ovat johtaneet juuri sinne missä on. 

Tämä kirja on karmaisevan kaunis. Epäuskottavakin joiltain osin, mutta ei haitaksi asti. 


Kirjailijan ajatuksia ja tekstejä voi seurata sivuilla www.lindaolsson.net

maanantai 4. marraskuuta 2013

Vesijärvi kutsui viikonlopun viettoon - viimeinen karavaanaus 2013?


Vielä riitti poutaa yhden viikonlopun verran. Käväisimme siis Lahdessa, Vesijärven rannalla. Perjantai-iltana saavuimme parkkiruutuun ja ehdimme pienen kävelylenkin tehdä myöhäisillan hyytävässä tuulessa.

Lauantain sää suosi ulkoilua ja paljon kiertelimme tuttuja paikkoja. Ruska oli siirtynyt maan pinnalle, punaruskeaa lehtimattoa sai ihailla monin paikoin, mutta puusto alkoi olla jo kokolailla kaljua. Ihastuimme vesitorninmäen seutuun ja arvailimme korkeitten talojen parvekkeilta avautuvia näkymiä järvelle ja hyppyrimäille. Maan tasalta ei juuri mitään näkynyt, korkea mäntymetsikkö verhoaa maiseman niin, ettei heti älyäisi keskellä kaupunkia olevansakaan.

Yöllä meidät yllätti rankka sadekuuro. Iltalenkin alkutaipaleesta ei ollut vielä vedestä tietoakaan, mutta ruokailun jälkeen, Huviretkestä ulos selvittyämme oli taivas revennyt. Ripottelua riitti unen tuloon saakka, mutta koska lämmitin tällä kertaa suostui toimimaan moitteetta, ei meillä ollut hädän päivää, vaatteet kyllä olivat nihkeitä vielä sunnuntaiaamunakin.


Sunnuntaina koko Etelä-Suomi oli verhoutunut sankkaan sumuun. Ei auttanut kuin ajella kotia kohti ja tähystää toiveikkaana kirkkaampia matkanvarsimaisemia, joita ei ollut eikä tullut.

Hämeenkoskelle sentään osuimme sattumalta ja pysähdyimme veden solinaa ihailemaan, muuten riitti sumua aina kotiportaille saakka ja maanantaiaamu avautuikin reippaassa sateessa.




Nyt olisi auto talviteloille laittoa vaille valmis. Saapa sitten nähdä millaista keliä on luvassa marraskuun loppupuolella.

torstai 31. lokakuuta 2013

Poikanen lensi pesästä!

Juurihan keväällä tuskailin sivu suun menneitä jatkokoulutuspaikkoja ja kotinurkissa pyörimisen ankeutta nuorimmaiseni kannalta, joka kasvaa aikuiseksi omia "erityispolkujaan".
No nyt hän on lentänyt pesästä! Kuin puun takaa, äkkiä ja yllättäen ilmaantui asuntolapaikka, joka miellytti, tutut kaverit yläkerrassa ja oman elämän alku! Tässä nyt sitten saan rauhassa istahtaa kirjoittelemaan ja televisiostakin voin katsoa mitä tahdon. Oudon hiljaista on.

Palasin juuri nuorukaisen asunnolta, kävin viemässä posteja ja puuttuvia tavaroita. Hyvin siellä pärjättiin, äidillä on kovempi ikävä....

Niin nopeasti rientää aika ja monta tekemätöntä asiaa ja tarjoamatonta tilaisuutta nousee mieleen. Sitäkin piti, ja sekin vielä. Tiedän kuitenkin, että parhaani mukaan olen toiminut. Aina en ole jaksanut, en edes joka kerta, mutta yritän armahtaa itseni ruoskivilta riittämättömyyden tunteilta. Hartaasi toivon pikkuiselle vahvoja siipiä ja kimmoisaa kuorta elämän haasteisiin. Hyvin se luonnistuu, kunhan vielä saadaan järjestymään se nettiyheys...



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Kirjan sivuilta lapsuuden tunnelmiin

Voi mikä lukukokemus! Kyllä saatoin kirjan kuvailutekstistä sen jo aavistaa, ja siksi kai lukulistalleni valikoituikin tämä Niina Miettisen esikoisteos Israel-tyttö.

Kirjan sivuilta voin löytää henkilöhahmoja omasta lapsuudestani. Sieltä löytyvät hurmahenkinen mummo, maailmaa parantava eno, masennukseen taipuvainen äiti ja kielillä puhuva rempseä tätikin. Kirjassa keskushenkilöitä ja kertojia on useita ja elämän kulku valottuu usean ihmisen kokemusten, taipumusten ja tarinoiden takaa. Keskeiseksi hahmoksi nousee kuitenkin Katariina, joka tulee vaimoksi valmiiseen perheeseen jossa kasvaa kuollutta äitiään kaipaava, kapinoiva Ilona. Talon yläkertaa asuttavat kuolleen puolison sisar, taloudenhoitaja, Fiinu miehensä Heikin kanssa.

Teksti on ihanan ymmärtävää ja juonen kuljetus kietoo mukaansa kuin varkain. Vaikka aihe on rankka ja koetut kokemukset synkkiä ja elämää sekoittavia, on teksti pehmeää, ymmärtävää ja herkkää. Eletään telttakokousten hurmiollista aikaa, kaataja saapuu kaupunkiin. Pikkupaikkakunnalla tiedetään tarkkaan missä kukakin kulkee, ja innokkaasti arvaillaan miksi.

Katariinann tarina on haikean todellinen. Nuoren tytön sydäntä polttavat kokemukset ja hyljätyksi tulemisen tunteet hiillostavat koko iän. Juhanin puhumattomuus ja Ilonan ylenkatse avaavat hyvin niitä syitä, jotka ajavat Katariinan suuriin tunteisiin ja tyhjyyden karkottavaan haavemaailmaan.

Kirja antaa varmasti eniten niille, joiden henkilöhistoriaan kuuluu voimakas uskonnollinen lataus. Hyvällä tavalla se jättää tuomitsematta oikean ja väärän ja tyytyy kuvaamaan ihmisten valintoja heidän kokemusperästään käsin. Kutkuttavalla tavalla se avaa taustoja hiljalleen, väläyksen omaisesti ovea raottamalla ja antaa lukijan ajatusten kehittyä vastaanottamaan kokonaisuuden hitaasti ja ymmärtävästi. Lempä lukukokemus.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ruskan värittämää syksyä Vantaalla

Juustojen ja viinien ilta Vantaan maatalousmuseolla osui sään puolesta nappiin. Ihana miljöö, jonne matka kiemurteli kumpuilevien maisemien ja viihtyisien asutusalueitten läpi.
 
Vantaa on aivan liian lähellä jotta siellä olisi koskaan tullut pyörittyä, mutta onpa nyt on tiedossa taas uusi kesäinen vissiittikohde jossa voi käväistä vaikka piknikillä.
 
 

 



 

















Saavuin museolle bussilla niin aikaisin, että ehdin tehdä kävelylenkin Tuulikanteleen ja Tuuliviirin taloryppäitten välissä ja pällistellä kaikkialla hehkuvia värejä! Kaunista. Kyllä sielu on levännyt ja silmät nauttineet täysmittaisesti ruskan riemusta. Työn teostakaan ei tahdo mitään tulla kun katse lepäilisi mielellään vain ikkunasta avautuvassa näkymässä.

Kevään kukkaloisto turvattu

Viikonloppuna sain lahjaksi kymmenittäin pinkkejä Upstar-tulppaanin sipuleita. Saa nähdä kostautuuko laiskottelu, kun en heti niitä maahan laittanut, sillä viikon loppupuolelle on luvattu jo tosi kylmää ja räntää. Perinteisesti kyllä meneekin niin, että kukkasipuleita istuttelen kylmään ja kovaan maahan sormenpäät kirvellen, enkä ikinä kai muuta opi.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Lohja, rantojen kaupunki


Otimme lyhykäisen irtioton arjesta ja vietimme viikonloppua Lohjalla. Lohja, kuten Heinolakin on niitä tyypillisiä kaupunkeja, joiden ohi, yli ja sivuitse ajetaan usein kun liikutaan länteen päin. Niinpä päätimme kerrankin pysähtyä.

Mahtava paikka. En minä ollut ajatellut, että Lohjalla on rantaviivaa vaikka muille jakaa. Ensimmäisen yön vietimme Haikarin niemellä, jonne saavuimme pilkkopimeässä perjantai-iltana saunan jälkeen. Tunnin ajomatka sujui tyhjillä teillä ja perille osattiin kätevästi navigaattoria käytellen. Yö oli rauhallinen. Suomi sulkeutuu elokuun lopussa, joten vain harvoja lenkkeilijöitä oli iltamyöhällä liikenteessä, eikä aamusellakaan väkeä vaivaksi asti parkkipaikalle tupannut.

Aamulenkin suoritimme värikkäästä ruskasta nauttien Liessaaren luontopolulla, jonka varrella osuimme myös louhokselta näyttävän ammottavan aukon reunamille.



Tytyrin kaivosmuseo oli kiinni, (niin kuin Suomessa kaikki lokakuussa tuppaa olemaan), joten katselimme tätä monttua haltioituneena "omana tytyrinämme".

Eikä kaupungin keskustastakaan mitään puuttunut. Oli uusia ja vanhoja asuma-alueita. Kauniita taloja ja viihtyisiä pihoja. Ihanan ravintolankin löysimme. Käykää hyvät ihmiset nauttimassa kreikkalaisesta tunnelmasta, kielen soljuvasta virrasta, tuoksuista ja maukkaista mauista El Greco ravintolassa! Söimme siellä lohjalaista lammasta kreikkalaiseen tapaan haudutettuna (Arni el greco). Voin suositella lämpimästi, sekä talon punaviiniä myös.

Kävelimme pikkukaupunkia päästä päähän. Pyhän Laurin kirkko pihoineen ja hautausmaineen oli syysväreissä todella kaunis. Lohjan museopihassa pääsi kotiseutumuseoiden tunnelmaan ja silmä tavoitti keskustassa myös komean, uutukaisen ja oman kotikaupunkini kirjastolle lähestulkoon pärjäävän kirjastorakennuksen. Kauppoja oli sekä suuren suuri linja-autoasema. Mukava paikka. Kesäkaupunkina testattavan arvoinen, keskustan uimarantaan on vilkkaimmalta liikekadultakin vain muutaman sadan metrin matka! Voi että passaa siellä vesillä lutrailla...

Taas se nähtiin, että aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs. Kauniita paikkoja löytyy aivan kulmilta. Ja monethan käyvät Lohjalta Helsingissä töissäkin. Kyllä kannatti poiketa - asuntoautoilun ihanuutta parhaimmillaan.

torstai 3. lokakuuta 2013

Kirjallinen kurkistus yliopistoelämään ja tutkijan kammareihin

Tulin taannoin poimineeksi korvan taakse tiedon Juhani Vahtolan juhlakirjasta Historian selkosilla seuraamaltani Tuulesta temmattua -blogilta. Ajattelin, että sepä saattaisi olla mielenkiintoinen ja erilainen luettava. Niin se onkin. Oikein mielissäni olen lueskellut tarinoita Vahtolan yliopistouran alkutaipaleelta sekä pohjoisen Suomen historiasta monelta eri kantilta katsottuna.

Tähän mennessä olen lukenut varhaiseen historiaan ja sodan aikaan pohjautuvat kirjoitelmat, mutta varsin innostuneena olen ne lukenut, miten sitten lie sujuukaan tuo taloushistorian osuus. Tähän asti luettu on ollut mukavaa ja mielenkiintoista tekstiä, ei ollenkaan kuivakkaa tai vaikeaselkoista, niin kuin tutkijan kammarista saattaisi äkikseltään kuvitella syntyvän.

Erittäin mielenkiintoinen on vaikkapa Pentti Koivusen laatima muinaisen Oulun sisäsataman kaivauksista kertova juttu, josta valkenee niin kaivaustyön kulku, kuin myös se työsarka, joka käynnistyy mahdollisten löytöjen putkahtaessa pintaan.

Kiinnostavia ovat olleet myös sota-ajan kuvat, mm. Turo Mannisen kirjoittama Yrjö Mäkelinin perheen elämää, on koskettava kuvaus sodan temmellyksen jalkoihin jääneen perheen kohtalosta. Taistelujen tuoksinassa koko perhe joutuu kokemaan vankeutta ja vihaa. Vain pienimmät lapset saavat suojan naapureiden hoivista. Koskettavia ovat etenkin välähdykset vankilassa viruvien tyttären ja isän sekä isän ja äidin välisestä kirjeenvaihdosta, josta löytyy mm. hirtehinen lausahdus "älä sinä akka sure, luudan päältä ei pudota korkealta".

Tahdonvoima eli näin meitä viedään

Täysin toisenlainen tutkijan ja yliopistomiehen maailma avautuu Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöopas. Sivuilleen tempaava ja hauskasti kirjoitettu, käytännön oivalluksia ja esimerkkejä pursuva kirja kuvailee ihmismielen häilyväisyyttä ja taipuvaisuutta mukavuuden haluun. Kirja antaa myös 20 ohjetta, joilla tahdonvoimaa voi lujittaa ja valjastaa omaksi eduksi ja hyvinvoinnin työkaluksi.

Mielestäni kirjassa on erinomainen esimerkki manipulaation voimasta: Kun verrataan kaupan kassalla jaettavia etukuponkeja, joissa pitää kerätä kahdeksan ostosleimaa, ja joilla tietysti pyritään saamaan asiakas sitoutumaan ketjun asiakkaaksi,osoittautuu tehokkaammaksi kortti, jossa pitääkin muka kerätä kymmenen leimaa, mutta joista kaksi on jo etukäteen kupongille merkitty!
Tutkimusten mukaan tämmöinen etukuponki sitouttaa pienen ihmisen tehokkaammin keräämäään loput kahdeksan leimaa, koska asia on pantu jo alulle ja tarvitaan enää vain vähän ponnisteluja tavoitteen saavuttamiseksi. Eihän jo ansaittuja leimoja toki voi hukkaan heittää!

Suosittelen kirjan lukemista. Siinä on loistavia ideoita ja aivan arkisia oivalluksia auki kirjoitettuna raikkaalla tavalla. Kirjan tehosta en puhu mitään, eikä siinä mitään lupaillakaan, vaan annetaan vastuu tahtonsa voimasta lukijalle.
Minä edelleen etsin hukkaan joutunutta niskakuntoilijan tahtoani, mutta salmiakkihimon olen sentään kirjan luettuani kyennyt selättämään jo muutaman päivän ajan!

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Mustaseljan mehustusta ja pirteitä pihapuuhia



Jo neljäs syksy, kun mustaselja ehtii kypsyä pihassani. Marjat kypsyvät myöhään ja tarvitsevat lämmintä säätä pitkään. Tänä syksynä on lämpöä piisannut ja kesä oli sopivan helteinen ja kostea, niin että sain marjoja ruinsaimman sadon. Osan marjoista ovat linnut jo vieneet, mutta alaoksien terttuihin eivät ole uskaltaneet koskea. Nämä riittävät minulle, tilaa mehupullojen säilyttämiseen ei liikoja ole kuitenkaan. 


Suotuisa kesä on ollut ilmeisesti myös köynnöstävälle humalalle, jossa näen nyt ensikertaa käpysiä. Aikoinaan ostin kaksi tainta, koiraan ja naaraan. Niistä toinen paleltui heti ensimmäisenä talvenaan, ja luulin vain koiraan jääneen jäljelle kun käpyjä ei ole koskaan ollut. 

No nyt niitä näkyy, joten onkohan minulla sittenkin tyttötaimi? Pitäisi opiskella humalan ominaisuuksia, ehkä käpyilevät molemmat suotuisissa oloissa? 


Imukärhövilliviini on syksyinen kaunistus. Tälle kesälle piti hävittämän keinupuuna toiminut tellinki, mutta eihän sitä raaskinut, kun villiviini siinä niin kauniisti luikertaa.

Päätettiin, että tukipuiden lahottua vaarallisen haperoiksi vasta kaadamme tämän laitoksen. Siihen saakka saanen nauttia ruskaisista syyssävyistä.


Ja sitten vielä maksaruohon rusotusta. Aivan mahtava syksyn kukkija on tämä. Kiitoksia ystävälle, joka lahjoitti omasta pihastaan joukon oksia. Lähtivät kätevästi kasvamaan ihan vain maahan tökkäämällä. Nyt saan jo omasta jättipuskastani jaettua kaunotarta muille ja muihin penkkeihin.

Lehdet ovat käyneet keltaisiksi, mutta kovin paljoa niitä ei vielä nurmikolle ole satanut. Kaunista on ja vehreää. Kurtturuusun marjat kypsyvät ja loistavat kirkaan punaisina, pakkasöitäkin on jo muutama ollut. Aamulla on päästy auton ikkunoiden raaputtelupuuhiin. Lokakuun on käsillä pian, pitäisi kai vihdoin ostaa ne tulpaanin sipulit.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Viiniä Vanhalla ja Tukholman tuulahduksia!



Viime viikolla oli taas vuosittaisen Mikä viini? -tapahtuman aika. Tällä kertaa kokoonnuttiin Vanhalla ylioppilastalolla ja järjestäjien kanssa keskustellun perusteella paikka tulee jatkossakin olemaan sama. Pörssin tilat ovat käyneet ahtaiksi laajentuneelle seminaariohjelmalle ja monille maistattajatahoille. 

Tällä kertaa maistelukojut oli järjestetty maahantuojittain eikä maittain ja minulle oli nyt vaikeampaa löytää omat suosikit. Ehkäpä Argentiinan hedelmäinen Alma Mora Shiraz-Malbec ja Raikas Saksan gewürztraminer olivat mukavimmat. Piipahdimme myös shamppanjateistingissä jossa kirpakan poreileva juoma helmeili hetken lasissa ja kielellä. Suosikkia en löytänyt. 

Aurinkoinen Tukholma 

Lauantai oli mitä mahtavin päivä kierrellä vanhassa kaupungissa ja keskustan kauppakortteleissa sekä kahviloissa. Mahtavan kauniita rakennuksia katseli mielikseen aurinkoisessa hohteessa ja puistojen kukatkin kukkivat vielä. Kungsträdgårdenin nurmikot olivat täynnä auringonpalvojia ja tunnelma suihkulähteen ympärillä oli kesäinen. 

Sunnuntai olikin sitten pilvipoutainen ja tuulinen päivä. Hop on -bussilla kiertelimme katselemassa maisemat jotka jäivät kävelylenkkien ulkopuolelle. Scandic Grand Central oli viihtyisä ja asiallinen hotelli, jonka aamiainen oli runsas ja hyvä. Seikkailu bussilla hotellille toimi hyvänä kielikylpynä. Onneksi ihana bussikuski auttoi oikealle pysäkille ja antoi hyvät ohjeet perille asti. 

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Hellepäivän sienisaalis


Tulipa sittenkin käytyä sienestämässä! Eilinen hellepäivä ei kyllä lainkaan muistuttanut perinteistä sieniretken säätä, mutta sen mukavampaa oli. Sipoonkorven Fiskträskin tuntumassa oli hyvän sienimaaston lisäksi kaunista ja rentouttavaa liikkua.

Saaliiksi sain kirpakoita rouskuja, joista vanhoja tuttuja olivat haapa-, karva- ja kangasrouskut. Lisäksi keräsin talteen satapäisen (kalajuttu?) armeijan pikkurouskuja, jotka tunnistettiin tarkalleen vasta kotona sienikirjan sivuilta. Olen noita pikkurouskuja pitänyt aina kangasrouskun muunnelmina ja kerännyt niitä toki ennenkin. Lisäksi koriin laskeutui haperoita sekä nuoria ja puhtoisen valkoisia lampaan kääpiä, jotka valmistin äidiltä kuulemani ohjeen mukaisesti vain voissa pannulla paistaen ja suolaa päälle ripotellen. Kyllähän ne syödyiksi tulivat, mutta en hirveän paljon niihin ihastunut.

Herttaisen näköisiä olivat maastosta pilkistelevät minisienet, joita oli siellä täällä näkyvissä todella paljon. Nuppineulan pään kokoiset punaiset pisteet pilkottivat vihreässä sammalessa kuin neulatyynyyn pisteltynä. Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että paras sienisato on vasta tulossa. Ainoastaan haapa- ja kangasrouskut olivat kunnollisen kokoisia, ja lähes kaikki muut sienet vasta lakkiaan kasvattamassa. Pikkuruisista pikkurouskuista ja punahaperoitten lakeista saisi suloisen näköistä pikkelsiä, mutta pelkkä kauneus ei riitä, inhoan kaikkia kokeilemiani sienipikkelsiohjeita ja ryöppäsin ja suolasin koko saaliin sekasienisalaattia ja lihamurekkeen lisukkeita ajatellen.

Samalla sienireissulla tuli päivitettyä myrkkysienitietoutta. Todella paljon maastossa oli suippumyrkkyseitikkejä ja erilaisia kärpässieniä ja mustarouskuja. Pulkkosienistä luettiin kotosalla, niitä kerrottin käytetyn aikoinaan ruokasieninä, mutta nyttemmin ei suositella ollenkaan. Ne saattavat aiheuttaa syöjälleen yliherkkyyden, myrkky kertyy elimistöön ja aiheuttaa veren punasolujen hukkaa.

Uskomaton syyssää on jatkunut koko viikon, mutta tänään on pilvinen päivä ja aamupäivällä ripsutteli vettä. Sienet kasvavat metsissä kohisten.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Syksyllä on aika uudistua

Luonnossa mennään kohti syksyä, mutta täällä blogissa on uudistumisen ja sitä kautta jonkinmoisen kevään aika. Banneri meni uusiksi ja Kuressaaren kaupungin kupeessa ollut Roomassaare sadam saa jäädä muistojen joukkoon. Sen kuvan olin napannut elämänpolkuni jakajan "ennen ja jälkeen äidin kuolemaa" toisella puolella.

Nyt on jo aika siirtyä uudempiin kuviin ja tunnelmiin. Suruaikaa on vietetty, vaikka eihän se kai koskaan päätykään, jo tovi. Kipu on lieventynyt ja muistot ovat kauniita ja suloisia.

Siis raikkain maisemin syksyä päin!

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Syyskuisia aurinkokylpyjä!


Jo toinen viikonloppu perättäin on aurinko hellinyt meitä viikonloppuvapaata viettäviä. Aivan mahtavaa on saada istuskella helteisessä pihakeinussa linnun laulua kuunnellen ja kylmää juotavaa siemaillen. Ei uskoisi syyskuun olevan jo käsillä. Lämpö ja kosteus saavat kasvit villiintymään. Köynnökset venyvät pituutta ja rikkaruohot rehottavat. Tuoretta vuohenputkea on saatavilla salaattiin kaiken aikaa ja kurjenpolvet ja mansikat lykkäävät lisää kukan nuppuja kuin keskikesällä ikään.

Heinät kasvavat pitkin poikin perennapenkkejä ja niitä olen kitkenyt taas urakalla, että ei aivan täysin tikahtuisi ristikkien ja maksaruohojen kasvu ja ensi kevään kukinta. Karhunkierto kiemurtaa maata pitkin ja uhkaa tukehduttaa unikkopenkin allensa. Sitäkin raastoin pois monen neliön alalta. Hennot ja hoippuvaiset unikot sentään vielä löytyivät köynnöshirviön alta.

Rusketus syvenee, nenä punoittaa ja on hiki. Ihanaa!

Naapurin kissa on ottanut pihakeinun nukkumapaikakseen. Ei sitä milloinkaan keinussa näy, mutta karvaa on toppauksissa niin paljon, että kyllä uskon sen keinua nukkumapaikkanaan pitävän. Laitoin laventeliöljyä pesuveteen ja pyyhin sillä kaikki keinun puuosat. Saa nähdä mitä katti siitä tuumaa, vai kiitteleekö vain.

Olisi aika ostaa ensi kevään kukinnan takaavat sipulit. Kuvastot houkuttelevat taas tarjouksillaan, mutta tällä erää olen päättänyt pitäytyä tiukasti suunnitelmassa. Suuria tulppaanin sipuleita varmalta toimittajalta, värinä sinipuna ja fuksia, no ehkä muutama vaaleanpunainenkin. Eikä ripaus krookuksiakaan olisi pahitteeksi ja mielellään myös sinililjoja ja ehkä muutama iiris ja posliinihyasintti. Lummetulppaaneista en niin välitä, mutta ovathan nekin kauniita. Niin ja ehdottomasti pitäisi hommata lisää ukkolaukkoja!

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kesän viralliset lopettajaiset Porvoossa ja luomuruokailua Bosgårdissa


Lämmin ja puolipilvinen poutakeli suosi Porvoossa vietettyä tapahtumarikasta viikonloppua. Perjantaina vaeltelimme hämärtyvillä vanhan kaupungin raiteilla Ostosten yötä viettäen. Paljon oli porukkaa liikkellä, ja joka paikkaan sai jonottaa. Lauantaina ohjelma jatkui Moon river, taiteiden yö -tapahtumana, joka taisi olla vielä vilkkaampi.

Poltin nenäni Holmin talon aurinkoisella pihalla istuessani kuorolaulua kuunnellen. Taitavaa Nicevoice-lauluryhmää kuunteli mielikseen toisenkin kerran, vaikka olimme heidät bonganneet laulamassa kaupungin pihoilla ja aukioilla. Mieskuoro viritteli mahtavan tunnelman lemmen lurituksillaan ja hauskoilla juomalauluilla, jotka soivat sydämen kyllyydestä! Lopuksi Porvoon naiskuoro veti taiteellisen laulukimaran.

Hyvää ruokaa saimme Fryysinrannan uudessa ravintolassa, joka on rakennettu vanhaan suola-aittaan. Ja tällä erää onnistuimme myös menemään Sinne. Tätä tois'puol jokea sijaitsevaa Bistroa olemme kierrelleet joskus aikaisemminkin, mutta aina ajatuneet idyllisen vanhan kaupungin ravintoloihin. Nyt taidetapahtuman kunniaksi menimme sinne syömään ja kuuntelemaan Naisen tuoksu -produktiota ja ihan onnen kantamoisena mahduimme sisään ilman pöytävarausta. Ja hyvää oli ruoka! Alkupaloina mm. Bosgårdin ilmakuivattua nautaa, joka oli suussa sulavaa. Ravintolan liikeidea perustuu lähi ja luomuruokaan ja raaka-aineet todella tulevat omalta kasvimaalta ja lähituottajien tiloilta. Mm. maistuvaa spelttileipää valmistetaan läheisen Malmgårdin jauhoista.



Bosgårdiin olin tutustunut netissä jo aikaisemmin, koskapa juuri tämän saman viikonlopun perjantaina siellä vietettiin Suomen Luontopäivää. Ohjelmassa olisi ollut mm. kartanon pihapiiriin ja karjaan sekä luontopolkuun tutustumista.

Luontopäivän puitteissa emme kartanolle ehtineet, mutta kävimme siellä kääntymässä sunnuntaina kotimatkan alkajaisiksi. Ja onneksi menimme, siellä oli tarjolla muun muassa makoisia tapas-annoksia viinioikeuksin varustetussa Deli-ravintolamyymälässä. Nuori isäntä oli tullessamme itse valmistamassa pihagrillissä chorizo-makkaroita ja BBQ-lihoja. Mikä mahtava tuoksu.

Ai niin. Kesäkausi julistettiin virallisesti loppuneeksi Fryysinrannassa Virve Rostin ja Menneisyyden vangit -orkesterin soittaessa. Porukkaa oli paikalla niin paljon, että minäkin näin bändin jäsenet vaan isännän ottamista kuvista. Mutta ääni kuului ja tunnelma oli tiivis!

torstai 22. elokuuta 2013

Mumbai, Lontoo, Lumiére, Pariisi - Herkullinen elämä

Maistuvaisen nautittava ja visuaalisia ruokakuvia silmiin nostava kirja on Richard C Moraisin Herkullinen Elämä.
Voin hyvin huoahtaa saman, kirjan takakannessa olevan Anthony Bourdainin ylistyksen: "Paras ruokakirja ikinä".

Kirja kertoo intialaisen Hassan Hajin perheen tarinan alkaen ajalta jolloin Mumbai vielä tunnettiin nimellä Bombay, ja jossa keskiluokkaistuminen oli saamassa jalansijaa nopeassa tahdissa. Hassanin isoäiti 'ammi' oli tunnetusti erittäin
hyvä keittäjä ja tartuttaa ruokainnostuksensa myös lapsiinsa. Rohkeana naisena ammi keksi markkinoida ja kehittää ruokalajejaan sodan jaloissa, kaukana kotoa oleville ja koti-ikävää poteville nuorille miehille. Maine karttuu ja kun rahaa jää säästöönkin, alkaa ammi kannustaa poikaansa ravintolan avaamiseen. Mielikuvituksellinen Bollywood ravintola - huvittelukeskus kasvoi ja kukoisti, kunnes paikallisväestön kateus sen tuhosi.

Hassanin perheen kohtaloksi tuli muutto pois maasta ja uuden alun hahmottelu Euroopassa. Lontoon harmaa ja vetinen sää sekä ihmisten kummalliset tavat lamaannuttavat perheen ja vetävät mielen matalaksi, kunnes neuvokas papa surusta toivuttuaan intoutuu johtamaan laivueensa lapsineen, ammeineen, apulaisineen ja sisaren perheineen autokaravaanissa halki Euroopan, eri maiden keittiöihin ja parhaisiin herkkuihin tutustuen. 

Tämä ruokaretki pysäyttää ylensyöneen perheen viimein Ranskaan, Lumieren pikkukaupunkiin sumuisten vuorten rinteille, jonne perustetaan tietysti intialainen ravintola. Siellä intialainen keittiö esittäytyy ensikertaa ruokatietoisille ranskalaisille. Monenlaista maukasta kommervenkkiä mahtuu tähän tarinavaiheeseen. Silmissäni väikkyvät viereisen, madam Malloryn Michelinravintolan kynttiläillallisesta hohtavat ikkunat joissaa varjo vilahtaa ja madamen epäluuloinen kurkistus tutkii uusia äänekkäitä tulokkaita väijyvästi. 

Viimein päästään Pariisiin. Hassanin itsenäistymisen ja mieheksi kasvamisen hinku sekä nerokas keittotaito johtavat tien Michelin tähtien kimallukseen. Pariisin nerokkaiden keittiömestareiden opissa ja laatutietoisten asiakkaiden koulittavana Hassanista sukeutuu ravintoloitsija ja ylistetty keittiömestari, jonka ruokia ylistetään lehtien palstoilla ja tähtiä alkaa sadella...

Herkullinen ruokakirja tulvii ihania tuoksuja ja makuja, mausteita ja värejä. Erittäin osuva valinta kirkkaaseen pakkaspäivään, mutta maistui hyvin myös kesähelteellä ja jäi mieleen pitemmäksikin aikaa.

(voi hyvänen aika miten tikkuista oli kirjoitella tätä uudella windows 8 läppärillä... oppia ikä kaikki)

lauantai 17. elokuuta 2013

Rohkea ja pelokas Raoul

Pääsin katsomaan Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon kuuluvan James Thierreen teoksen Raoul. Olipa erilainen, virkistävä ja mielenkiintoinen taidenautinto. Täytyy myöntää, että itse en olisi tullut tällaista esitystä valinneeksi, vaikka olinkin kiinnostunut ohjemalehtisen kuvauksesta. Ihanaa, että kuitenkin lähdin porukan mukaan!

Olin tietysti etukäteen tutustunut esiteläpyskään ja lukenut osviittaa siitä mitä odotettavissa oli, mutta esitystä seuratessa ennakkotiedoista oli minulle vain haittaa. Yritin tunnistaa siinä mainittuja asioita ja pian pähkäilin, etten ymmärrä koko hommasta mitään, onneksi tarina ja tulkinta nopeasti vain tempasivat mukaansa.

Mahtavaa kehonkieltä, sulavaa liikehdintää, aisteja ja tajuntaa availevaa tulkintaa.

Vaivuin spektaakkelin lumoihin ja sieltä pikkuhiljaa mielen pohjalle hiipi erilaisia tuntemuksia ja vahvoja elämyksiä kahden Raoulin ja yleisestikin ihmisyyden olemuksesta. Samaan hahmoon mahtuu monia mielentiloja, rohkeutta, pelkoa, yltiöpäisyyttä, ahdistusta, varmuutta ja iloa. Mahtavan hienoa miten pienillä miimisillä eleillä voi tulkita tunnetilojen kirjoa niin, että se näkyy salin perälle, piippuhyllylle saakka!

Ihastuttavia olivat myös Raoulin kumppanit, merenelävät ja lotinkaiset sekä taidokkaasti toteutettu norsufantti, joka oli vallan hellyttävä. Näillä muutamalla hauskalla hahmolla juoneen tuli huumoria ja pehmeyttä, joka mukavasti tuuditteli satumaailman huntuun nauttimaan niukan, mutta nerokkaan lavastuksen kauneudesta.

En minä sitä tiennyt, että Thierree on taustaltaan sirkustaiteilija ja kiertänyt maailmaa vanhempiensa perustaman kotisirkuksen mukana kaksikymmentä vuotta, ennen "soolouralle" siirtymistä. Enkä minä sitäkään tiennyt, että hän on suuren Chaplinin tyttären poika. Liikekielestä kyllä saattoi erottaa tiettyjä tunnusomaisia liikkeitä, joita toki on moni taiteilija jäljilellyt vuosien saatossa. Ehkä kuitenkin henkilön potrettikuvia tarkastellessa saattaa havaita samaa ulkonäköä, kiharaiset hiukset, silmien tuike...

torstai 8. elokuuta 2013

Pihasta nauttien, sadetta odotellen

Kristiinankaupunki, venerannan puistikosta sillalle päin




















Herttaista hellettä on piisannut! Tälle päivälle lupailtu sadekin jäi ripsaukseksi vaan, mutta viime yönä oli sentään nurmikko kastunut. Aamulla kun aukaisin makuuhuoneen verhon kadulle päin, totesin, että eipä ole vettä tullutkaan, mutta sitten pihan puolelle katsahtaessani huomasin, että pihakalusteet olivat märät. Ilmeisesti tien pinta ja laattapiha on niin lämmin, että sieltä kosteus oli jo haihtunut taivaan tuuliin.

Ei meillä suuremman sateen puolesta kiirettä ole vieläkään. Kaikki kukkii ja yöllinen vesimäärä on riittänyt viherryttämään kärähtänyttä nurmikkoa sopivasti. Trooppinen 'lehmän henkäys' on ollut vastassa aina ovesta lähtiessä, niin aamulla kotoa, kuin illalla työstä lähtiessä. Töissä on ilmastointi toiminut, niin ettei tajuakaan kuinka kuumaa on. Sen kyllä tuntee viimeistään junaan hypätessä.

Junakirjana lueskelen aivan mainiota Renate Dorresteinin kirjaa Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Kipeästä aiheesta valtavan taidokkaasti kirjoitettu tarina vaihdevuosiinsa totuttelevasta Heleenistä jonka kaikkivoipa äiti yhtäkkiä saa aivoinfarktin ja afasian. Siinä riittää Heleenillä sopeutumista aikuistuvien lasten, miehen, sairaalahenkilökunnan, äidin ja puutarhayrityksen työntekijöiden välissä sukkuloidessaan. Hyvä kirja luettavaksi vaikkapa vertaistueksi.

Pihalla kukinta alkaa olla ehtymässä. Tällä hetkellä vielä riittää myskimalvan vaaleanpunaista röyhyä, sekä kurtturuusun punaa ja yhden ainokaisen viininpunaisen liljan loistoa. Mustilan hortensian röyhyt ovat vielä valkoiset ja verikurjenpolvissa riittää kukkaloistoa pakkasiin saakka. Uusimpana ja viimeisimpinä avautuvat syysleimut. Niissä on helakka punainen kukinto ja rungot ja lehdet viininpunaiset, mikä lie lajike, olen unohtanut.



torstai 1. elokuuta 2013

Suomikierroksella sää hymyili ja muikut olivat maukkaita!

Jo lähes viikko toimistoelämää takana!
Nopeasti menevät kesäpäivät, nyt on jo elokuu, vaikka vasta äsken, heinäkuun alkuhaminoissa jäin lomalle.

Tänä kesänä tuli kierreltyä iki-ihanaa Suomen suvea. Retki alkoi itäisellä ylös kapuamisella. Aloitimme taas kerran Loviisasta ja ajoimme tutkimaan Lappeenrannan hiekkalinnaa. Savonlinnan rantatorilla makustelimme mahtavia Kalastajan kojun muikkuja. Muikeaksi veti suun! Asiaksemme jatkoimme Ilomantsiin ja aivan itärajan pinnassa sijaitsevan Möhkön ruukin perukoille saakka. Sieltä reitti taittui länttä kohti Joensuun, Kontiolahden, Juankosken, Pielaveden sekä Keiteleen, Viitasaaren ja Kivijärven seutuja koluten.

Kontiolahdella löysimme sattumoisin tv-sarja Miikkulan kulissit. Mielenkiintoista oli haahuilla pitkin katuja ja yrittää ymmärtää miten sarja on kuvattu ja saatu kylä tuntumaan tv:ssä niin eläväiseltä kokonaisuudelta.

Lännessä kapusimme Kokkolaan ja sieltä rantatietä seuraillen ja ihania pikkukaupunkeja koluten poukkoilimme kotia ja etelää kohti. Nähdyiksi tulivat niin Pietarsaari, Kristiinankaupunki, Pori kuin Uusikaupunkikin. Uuteenkaupunkiin halusin Myllypuistoa kuvaamaan, mutta sepä olikin niin auringon kulottama, ettei siitä mitään kuvauskohdetta saanut. Toiseen reissuun jäi se projekti.

Meitä suosivat hyvät kelit. Vain Joensuu jäi auton ikkunasta katselun varaan ja Ilomantsissa, Hermannin Viinitornissa vieraillessamme vettä tihkui ja puhalsi niin raju tuulen myräkkä, että näköalaterassin kierros jäi pikaiseksi - sisätilan baarissa oli sitten sitäkin mukavampi tunnelma. Maistelimme mm. Mezikkaa ja Koiwua, kotiintuomisiksi lähti Haigu, Briegu ja Kulda Kägönen! Niistä toivon lorahtavan lasiin pullotettua kesää, kun lumen tuiskeessa niitä taasen nautiskellaan.

Vielä on ehdottomasti muisteltava myös Kokkolan Neristanin ihanaa Vohvelikahvilaa sekä rannikkokaupunkien hyvin säilyneitä puukortteleita. Niissä ei muuta vikaa ole, kuin se, että meinaavat kuvina mennä keskenään sekaisin kun ovat samanmoisia väritykseltään ja tyyliltään. Somat olivat myös pikkukaupungit Korsnäs, Kaskö/Kaskinen ja Kristiinankaupunki, joissa kuvailin ahkerasti mm. tuulimyllyjä. Jos vain uintivedet niillä seuduin olisivat lämpimämmät, voisin haaveilla perustavani kesäresidenssin sinne heti paikalla.












torstai 11. heinäkuuta 2013

Mansikoita ja malvan tuoksua

Voi, aina pitäisi kulkea kamera valmiina. Taas, ihan lähellä, pihapuutarhassa olisi ollut saatavilla mitä mainioin luontokuva pienestä kurresta, joka kaksin käpälin tunki suuren suurta makoisaa ja kirkkaan punaista mansikkaa suuhunsa. Niin hartaasti tuo oravainen keskittyi ahtopuuhiinsa, että sain tarkastella sitä pitkän tovin. Sitten se tajusi tirkistelijän ja pyörähti muutamalla loikalla läheiseen pihlajaan, ja jäi oksan haaraan syömään herkkuaan. Suloinen olento.

Hönttejä nuoria linnunpoikasia sekä näitä sinne tänne humpsivia pikkuoravia on nyt saanut seurailla pihamaalla. Erityisen kesy punarinta pyörii melkein jaloissa, kun kitken kukkapenkkejä hiukan väljemmiksi kaiken kasvavan mansikan rönsyn ja vesiheinän keskeltä. Mahtavat kelit ovat olleet. Eilinen päivä oli sateinen, mutta lämmin, en viitsinyt pihalle kuitenkaan mennä, niin krantuksi sitä on käynyt ylenpalttisen auringonpaisteen vuoksi.

Yöllä näyttää sataneen, pihapöydällä on lammikko, mutta säätiedotus lupasi taas kirkaan aurinkotaivaan. Nyt on vielä pilvessä. On ollut aivan ihanaa. Olen nauttinut aamukahvin pihakeinussa ja kunnellut lintujen sirkutusta. Mahtava rauha, vapaata, huoletonta. Kukkaset kukkivat, mehiläiset pörräävät. Kirjoja olen lukenut, nyt viimeksi L.M. Montgomerya, romanttista tyttökirjamaista kevyttä ja kukkaistuoksuista, juuri sopivaa lomalukemista.

Nyt tuli aurinko esiin. Pihanurmikko loistaa kasteen kimmeltävänä ja kellanvihreänä aurinkoläikässään ja myskimalvojen vaaleanpunaiset kukkaset huojuvat kilpaa kurtturuusujen kanssa. Humalaköynnös on vallannut kokonaan uuden kaariporttinsa ja liljat avautuvat yksitellen.
Siivota pitäisi, eilen olisi ollut sen aika, kun kerran satoi...



torstai 4. heinäkuuta 2013

Hobitti-viisautta Konnun mitalla



Löysin aivan iki-ihanan kirjan, Noble Smithin Konnun kootut viisaudet -opuksen kaunis kansi singahti silmänurkkaani Suomalaisen hyllystä. Yhdellä istumalla hotkaisin koko laitoksen ja nautin jokaisesta luvusta. 

Tolkien-fani kun olen, saatoin jo aavistella mistä on kysymys ja millaisia viisauksia kirjan sivuilta voi lukea - oivallinen, hyvän tuulinen ja ilostuttava teos kerta kaikkiaan. 

Jokainen "oppikappale" alkaa Hobiteilta lainatulla viisaudella ja siirtyy kuvailemaan kyseisen hyveen, tavan tai mietteen merkitystä niin hobittien kuin meidän muidenkin elämässä. Jos haluaa, voi tätä kirjaa pitää myös oppaana hobittimaiseen tyytyväisyyteen, iloon, nauruun ja lauluun sekä rauhoittumisen taitoon turhanaikaisen hössötyksen ja kiireen keskellä. 

Kirja opettaa myös etsimään iloa yksinkertaisuudesta, vähentämään kulutusta, kasvattamaan lähiruokaa ja nauttimaan yhteiselosta sekä luonnon kauneudesta ja arvostamaan ympäröivää maailmaa ja muita luotuja. 

Mielenkiintoiseksi kirjan tekevät myös monet viittaukset Tolkienin elämän värikkäisiin vaiheisiin. Kertomukset Sormusten herrojen syntyvaiheista sekä Tolkienin lapsuudesta, opiskelusta, aihevalinnoista, harrastuksista ja myöhemmistä mietteistä aikuisena maailman suistuttua silloiseen, sotien runtelemaan tilaan. 

Kerronnasta tulee käsitys siitä, kuinka Keskimaa ja hobittien ihana Kontu ovat syntyneet kauneuden ja rauhan tarpeesta sekä taistelujen rusikoiman todellisuuden paineesta luoda oma piilopaikka, jossa kukat kukkivat, ruokaa on riittävästi ja elo auvoisaa. Sitten tarinaan kietoutuvat myös ympäröivän pahuuden aihiot, jotka johtavat jännittäviin seikkailuihin, mutta pitävät kuitenkin yllä lojaalisuuden lippua ja ihanteiden ylevyyttä sekä toivoa paremmasta. 

Puutarhuria puhuttelee esimerkiksi tämä miete:

"Oman päivällisen kasvattaminen itse kylvetystä ja hoidetusta siemenestä
on ihmeellisempää kuin velhon noituus."


Lisätietoja kirjailijasta ja teoksesta löytyy mainioilta sivuilta: www.shirewisdom.com 
Noble Smithin tavoittaa myös twitterissä (at)ShireWisdom

torstai 27. kesäkuuta 2013

Sprizz... helpotusta helteeseen



Aivan mahtavia kesäpäiviä! Hellettä on piisannut ja sopivasti pisaroitakin ripsinyt silloin tällöin niin, ettei kertaakaan ole tarvinnut pihaa kastella. 

Venetsian muistoja on voinut tuoreuttaa laittamalla silmät kiinni ja siemailemalla ihanaa prosecco-aperol-sooda-sekoitusta eli sprizziä, joka on mainio kevyt helteen helpottaja. Juomaan tutustuttiin taannoin Italian reissulla kun lentokoneen lehti osasi valistaa venetsialaisesta hittidrinksusta jota 'kaikki juovat'. 

Junissa ja busseissa on kuuma, paitsi jos sattuu kohdalle ilmastoitu pendolino, silloin on sopivan viileää ja mukavaa lueskella tyhjän junan penkissä. Tällä hetkellä menossa on Kilpikonnien hidas valssi, joka jatkaa Katherine Pancolin edellisen kirjan, Krokotiilin keltaiset silmät, henkilöiden tarinaa. Runsas, kerronnallinen ja monipolvinen tarina, ja jos mahdollista, vielä vähän utooppisempi kuin ensimmäisen kirjan juonikuvio. Kyllä olen sen parissa viihtynyt. 

'Kotikirjana' onkin sitten toisenlaista; György Konradin Pidot puutarhassa. Ensin ajattelin, että jouduin sen kanssa samanlaiseen mielen sekamelskaan kuin Pessoassa, mutta sitten tarina seestyi, löytyi henkilöhahmoja ja juonen kuljetusta ja pääsin juttuun mukaan. Vaikuttava ja tuskallinenkin tämä kirja on, mutta silti kaikkea muuta kuin synkkä tai ahdistava. Konrad kuljettelee lukijaa unkarinjuutalaisen perheen kohtaloita kuvaten toisen maailmansodan runtelemissa kaupungeissa ja taistelujen takamailla, mutta kerronta on herkkää ja kiehtovaa. Puutarha lymyää tarinan päähenkilöiden kotitalon tuntumassa ja sinne muistot palaavat tämän tästä ihmisten muistellessa elämänsä vaiheita.


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Keskikesä

Juhannuksenalusviikko vilahti nopeasti. Viikonlopun autoreissun teimme Forssaan ja vaikka sää oli ennustettu epävakaiseksi, suosi auringon paiste meitä koko lauantaipäivän. Kiertelimme Forssan keskustaa ja uintipaikkoja ristiin rastiin. Erityisen kaunis on kehräämön alue sekä Finlaysonin vanha tehdasalaue, jossa on nyt monenlaista pienyritystoimintaa.

Ihastuttava oli Forssan eläväinen tori. Lauantaipäivä kun oli, oli ihmisvilinä ja markkinameininki mitä parhain. Olipa paikalla, Paviljongin lavalla, jopa elävää musiikkia. Lammin uimarannan valvojapoika tiesi kertoa, että lähes jokaisena kesälauantaina torilla soittelee joku paikallinen pumppu. Viihdyttävää oli, ja kaunista. Tällaiselle torittoman kaupungin kasvatille oli viihdyttävää ihan vain istuskella kauniin lammikon rannalla ja kuunnella ja katsella torin vilinää.

Extempore lähdimme myös käymään Tammelan makkaramarkkinoilla, kun sellaiset huomasimme olevaksi lähitantereilla. Voi mitä makuja, puolukka- aura twistiä ja tomaatti-mozarella makkaraa. Nam, kannatti käydä. Tulomatkalla olimmekin jo bonganneet HK:n makkaratehtaan tien varrella.

Varsinainen 'issue', jota olin lähtenyt katsomaan oli Jokioisten MTT:n puistoalue; Ferraria, Wendlan puutarha, kartanon puisto sekä Elonkierto. Nekin ehdittiin katsella mukavassa säässä. Vasta kotimatkalla, kun ajelimme Karkkilan kautta Högforsin ruukkia ja koskea etsiskellen, alkoi sataa oikein kunnolla. Sitkeä työ kuitenkin sai palkintonsa kun löysimme Myllykosken puiston ja pärehöyläsillan vaikka ne olikin tehokkaasti piilotettu uteliaiden turistien silmiltä.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Unikot toivat taas sateen tullessaan


Nyt, kuten aikaisimpinakin vuosina, saimme unikoiden kukinnan myötä rankkasateet ja ukkosmyräkät. 

Maanantain ja tiistain välisenä yönä vaille neljän oli ukkosmyrsky kotitorpan kohdalla. Välähdys ja jyrähdys, väliin ei ehtinyt sanoa kissaakaan. Kauniit, hehkuvan punaisina kukkivat idänunikot tulivat jälleen kerran liiskatuiksi pitkin maata. Onneksi vielä oli jäljellä nuppuja joten kukkia on riittänyt vielä sateiden jälkeisiinkin päiviin.

Ihana oli Suomen kesää  katsella aamuyöllä. Sen verran hämärää oli olevinaan, että aurinkolyhdyt paloivat nurmikon laidassa ja maisema oli autereinen. Lintujen laulua ei vaientanut edes myräkkä, vaan heti pienenkin tauon tultua alkoi kuulua mustarastaan liverrystä takametsän laitamilta. 

Juuri leikattua nurmikkoa ja siisteiksi puhdistettuja kukkapenkkien reunuksia oli ilo katsella varhaisena aamuhetkenä. Jonkin aikaa siinä valvoin ja vahtasin, sitten kömmin takaisin unille. Sade laantui, jyrinä etääntyi, linnun liverrys senkun vain yltyi valon lisääntyessä. 

Kaiken viikkoa onkin sadellut ja istutukset ovat riemuissaan, vehreää ja rehevää on. Tänään on sitten jo ollut poutapäivä ja aurinkokin vilahdellut, mutta huomiseksi on luvattu rankahkoa sateen ropinaa koko maahan. Mukava lienee siinä kelissä viettää Tyhy-päivää Nuuksion metsissä, Haltian näyttelyvierailua odotan mielenkiinnolla.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Olen nähnyt leppälinnun kylvyssä...


Vihdoin on kesän hölmöimmälle kuulostava urakka tehty. Tarvittava määrä angstia sai aikaan sellaisen puuskeen ja puhinan, että jokaikisen perennapenkin jokainen kivi on käännetty, heinät ja sammaleet nyhdetty alta ja väleistä pois ja uutta multaa laitettu. Nyt näyttää hyvälle. Selkeät ja kauniit penkkien raunat, taas vähän aikaa.

Siinä pihalla puhistessani vietin myös pientä tuumaustaukoa viinilasillisen kera ja silloin sain nähdä leppälinnun kylpemässä pihalätäkössä, siinä samaisessa, josta pitäisi vesiaihe tuleman, sitten joskus.

Ihasuttava lintu. Selkäpuoli tummaa harmaata, näytti märkänä mustalta, pää musta ja vatsapuoli tiilen punainen. Kaunis kuin mikä! Lintu kävi dippaamassa itseään vedessä monta kertaa ja nousi kuivattelemaan siipiä läpsytellen rusotuomipihlajan oksalle. Mahtava luontokokemus.

Viime viikonlopun kukkarunsaus oli ylenpalttninen. Tänä viikonloppuna suuri osa on jo ohi kukkinutta, pihlajan kukkatertut ruskettuneet, samoin pihasyreeni ja köynnöskuusama. Marjaomenapensaskin jo pudottelee terälehtiään niin, että maa näyttää lumihiuteleitten peittämältä.

Alppiruusu Mikkelissä on vielä kukkia jäljellä, Haaga on jo lakastunut. Uusina ovat avanneet nuppunsa päiväliljat ja unikot. Punapäivänkakkara on nupulla ja tuoksuvatukassa on muutamia kukkia auki, samoin juhannusruusussa.

Hyvin vähäisiä ovat sateet kotipihassa olleet, mutta vain aurinkoisimpia penkkejä olen kastellut. Mansikoille, jotka ovat helteisessä paikassa, olen myös vettä kantanut ja samalla suorittanut päivän hyvän työn; nimittäin pelastanut sammakon kaivontekeleestä.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Viranomaisviidakossa

sydän särkyy. Kun koulunsa lopettaneelle toimintakykyiselle ja asialliselle nuorelle, joka ei ole päässyt hakemaansa jatkokoulutukseen, olkoonpa kyseessä miten erityinen koulu hyvänsä, tarjotaan ainoaksi elämänpoluksi eläkkeelle hakeutumista, on systeemissä paljon mätää. En yhtään ihmettele, jos tilastot pullistelevat työkyvyttömiä nuoria eläkeläisiä. Niin makaa kuin petaa Suomineito surusilmä.

Tänään oli siis se ilon päivä, kun vietimme kuopuksen tähänastisen koulutustaipaleen viimeistä kevätjuhlaa iloisin ja haikein mielin. Voi kuinka monta sinnikkäästi opiskellutta nuorta sai tavoitteensa ja urakkansa valmiiksi. Tulevaisuus odottaa! Vai odottaako?

Siitä olen kuitenkin kiitollinen, että näillä nuorilla on paikka johon mennä. Työkeskus pitää yllä sosiaalisia taitoja ja antaa tolkullista tekemistä päivien ajaksi. Sitä vaan en ymmärrä, että systeemin vaatimaksi työllistäväksi toiminnaksi, tai edes kuntouttavaksi toiminnaksi se ei kelpaa. Kyseessä on väärä momentti! No, näillä mennään, mutta oudolle tuntuu, etenkin kun ei systeemillä ole mitään 'oikealle momentille' lukeutuvaa toimintaa tarjolla. Nyt olemme siis tutustuneet TE-keskukseen ja nuorisotakuuseen sekä huolehtineet tarvittavista papereista. Paljon puhetta ja spekulaatiota, vähän villoja. Mutta ei auta valittaa, ns. normaalinuorilla ei ole tätäkään. Jäävät oman onnensa nojaan sohvalle lojumaan ja tietokonepelejä pelaamaan. Toisaalta heillä on harrastuksia ja ystäväpiiri jonka kanssa viettää aikaa.

Helpotusta Lontoon basaareista ja Ranskan sienimetsistä

Kirjarintamalla olen seikkaillut Lontoon sivukaduilla Iqbal Ahmedin kirjan myötä. Kaupunkini Varjot on hyvä kirja sellaiselle, joka on kiinnostunut maahanmuuttajan omasta näkemyksestä uuteen kulttuuriin, kieleen ja tapoihin sopeutumisessa. Kirjassa kuljetaan niin tutun tuntuisten ja nimisten kaupunginosien alueilla kuin myös laitakaupungin synkemmillä kujilla, joista en ole aiemmin kuullut mitään.

Lontoossa käymättömänä sain kuvan hyvin värikkäästä ja monikulttuurisesta sulatusuunista, jossa on pitkät perinteet maahanmuuttajien vaikutuksesta valtakulttuuriin. Kuvauksesta päätellen rinnakkainelo sujuu rauhanomaisesti ja hyvin, mutta edelleen maahanmuuttajaryhmät pitäytyvät omissa porukoissaan, omassa kielessä, omissa perinneruuissaan ja musiikissaan.

Aivan toisenlainen, hullunhauska ja peräti paasilinnamainen ilottelu on Giles Miltonin kirja Postia paratiisista - romaani rakkaudesta ja sienistä. Sen myötä olen rymistellyt Ranskan sateensumuisten metsiköiden, louhoskaivantojen ja autiokylien läpi Tuvan eksoottisille hiekkarannoille.
Tarina kietoutuu pitkään yhdessä eläneen, mutta lapsettoman avioparin suhteen ja sienien ympärille. Herrahenkilö on armoitettu sienifriikki, tutkii niitä intohimoisesti ja opettelee myös viljelemään armanitoja, mm. keisari- ja kavalakärpässieniä.

Aivan hulvaton juonen kehittely! Tämän kirjan kanssa heltiävät huolet mielestä ja pää menee sekaisin kuin kärpässienikeitosta ikään.