perjantai 30. joulukuuta 2011

Viimeisiä viedään

Pian juhlitaan taas uutta vuotta. Se on ensimmäinen, jonka vietän äiditönnä. Ajatukseen liittyy paljon haikeutta, surua ja muisteloita. Samalla se kertoo minulle todellisuudesta, vääjämättömästä elämänkulusta, vanhenemisesta ja vanhentumisesta.

Tuleva vuosi tuo myös muassaan nuo kuuluisat pyöreät vuodet, saattaa nuorimmaisenkin lapsen täysi-ikäiseksi ja haastaa jäsentämään elämää uudella tavalla. Puoli vuosisataa on ikä, joka on tunnettu tempauksistaan. Se tuottaa karanneita ja eronneita, saattaa uusiin ammatteihin, vikittelee vuorotteluvapaalla tai haastaa opintoihin ja uusiin harrastuksiin.

Kolmenkympin kriisiä en ehtinyt kokea. Siinä haminoissa syntyivät lapset... päivät täynnä vaippaa ja velliä. Olin muka päättänyt, että alle kolmekymppisenä on lapset laitettava, tai sitten ei ollenkaan, mutta hiukan lipsahdin paremmalle puolelle. Nyt on toinen todellisuus. Arki rauhoittuu kovaa kyytiä, kirjapinot vaan kasvavat nurkissa ja talo hiljenee. Vanhin on jo omillaan, keskimmäinen kai pian opinnoissaan, ainakin riennoissaan. Nuorimmaisen mukautetut opinnot vielä pitävät kiinni esiliinan helmoissa, mutta ote löystyy
- ja niinhän pitääkin. Monesta olen selvinnyt. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Mukavaa joulun aikaa!


Jouluyö oli kirkas ja sain ihastella tähtien tuiketta. Se enteili kylmää yötä ja aamu valkenikin tälle talvelle harvinaisessa, kuuraisessa asussa. Pihapömpelin huopakatto oli kauniissa valkoisessa hyhmässä ja ruusunmarjat helottivat hopeisissa varsissa. Nyt on kuura kuitenkin hävinnyt ja nurmi viheriöi taas ikkunasta, mutta ei sentään sada. Aattona vihmonut sade on kuivunut ja tuulikin on aivan vieno.

Kun eilisillalla sytyttelin pihalyhtyjä, sain ensin kaadella ne vedestä tyhjiksi ja kun laitoin lyhdyn katon paikoilleen tai luukun kiinni, meinasi kynttilän liekki tukehtua kosteassa sopessaan hapen puutteeseen. Pimeän tullen liekit kuitenkin toivat mustaan maisemaan kaivattua sadunomaista tunnelmaa.

Mukavasti sujui aatto. Äiti tietysti muistui mieleeni usein, mutta lämpimällä ja hyvällä tavalla. Haikeus kai säilyy iäti, mutta suru tasoittuu lämpimiksi läikähdyksiksi mielen perukoille. Onnistuin sentään kohtalaisesti myös jouluruokien tiimoilta. Laatikot, lanttu ja porkkana, sekä yhdessä isän ja lasten kanssa aatonaattoiltana paistettu kinkku olivat perinteisiä herkkuja. Uusia tämän joulun kokeiluja on punajuuri-vuohenjuusto paistos, joka korvaa rosollin, sekä hiukan eritavalla, uunissa kypsentäen, valmistettu lipeäkala ruusukaalien kera. Joulukakkukin vaihtui perinteisestä kermaisen valkoisesta tummaan, suklaan ja karpalososeen maustamaan hyydykeversioon. Aika hyvä tuli, mutta jäi hiukan liian kuivaksi, luulin että karpalosose olisi riittänyt kostutukseksi.

Kyllä nyt olisi käyttöä kylmiölle ja kellarille. Jospa olisi edes kuisti, tai sellainen haaveiden täyttymys, lasitettu veranta. No, uusia keitoksia pääsen tekemään jo heti huomenna. Tänään vielä syödään laatikoita, kinkkua ja smetanalohta ja nostetaan pöytään sivuun jemmattu graavisiika ja konjakkisalamit. Uusi riisipuuro kyllä pitäisi keittää...

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Valoa yössä


Viikko on vierähtänyt sadetta pidellessä. Kaupungin jouluvalot tuovat sentään jotain iloa tähän ainaiseen pimeyteen.

Kuten arvata saattaa kirjojen kulutus on ollut huimaa. Olen lukenut uusimman Adiga Aravindin nimeltä Viimeinen mies, sekä Hannu Väisäsen omaelämäpohjaisen trilogian viimeisen osan Kuperat ja koverat ja vielä Riikka Ala-Harjan kirjan Kanaria.

Kuperat ja koverat oli mahtava. Väisäsen rento ja kuvaileva kieli vie mukanaan. Kirjassa Antero valmistuu Savonlinnan taidelukiosta ylioppilaaksi ja pääsee opiskelemaan kuvataiteita Ateneumiin. Elämä Helsingin vilinässä on maalaispojalle uutta ja ihmeellistä ja ihmeellisiä ovat kortteeripaikat ja originellit vuokraemännät sekä isännät, opiskelijatovereista ja muista intellektuelleista puhumattakaan.

Aravindin kirja kuljeskelee Bombayn syrjäisissä kortteleissa vähäosaisten ihmisten parissa. Kirjan päähenkilöksi nouseva Masterji on eläkkeelle jäänyt opettaja, joka puolustaa henkeen ja vereen saakka oikeuttaan asua Vishramin Vakolassa sijaitsevassa kotitalossaan, jonka asukkaille grynderi on tarjonnut huikeat summat jotta nämä muuttaisivat pois uuden entistä ehomman luksuskerrostalon tieltä.

Kanaria kertoo erään perheen tarinaa sivuten Grancanarian saaren siirtotyöläisistä. Kirjan päähenkilö on konkurssin tehnyt telakkayrittäjä, joka on muuttanut asumaan etelän lämpöön ja yrittää täyttää päivänsä paikallisen suomalaisyhdyskunnan asioita hoidellen sekä omaa hasiendaansa kohennellen. Outo juonen kulku ja väläyksen omaiset takaumat menneeseen ja rengiksi Suomesta saapuvan Mikon sekavat harhanäyt koukuttavat lukemaan, mutta ylen sekavaa on, ei pätkääkään matkakirjatyyppistä tekstiä jota tietysti luulin lainanneeni, mutta olipahan erilainen lukukokemus.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Syysmyrskyn kourissa




Syystalven pahin myrsky koettiin perjantaina, jolloin olin sopinut teatterireissusta Helsingin kaupungin teatterin Metsä-näytäntöön. Jos menoa ei olisi ollut sovittu hyvissä ajoin alkusyksyllä ja lippuja hankittu valmiiksi, olisi kammottava keli pelotellut jäämään kotosalle, mutta mentävä oli.

Taivaalta sinkoilleiden räntärättien ja vaakatasossa puheltavan tuulen ajamina onnistuimme luovimaan tiemme metrokäytäviä pitkin Rautatientorilta Hakaniemeen, mutta siellä oli ryömittävä ulkoilmaan suojaisasta ja kuivasta kolosta. Jo pienellä matkalla teatterin ja Hakaniemen metron välimaastossa sijaitsevaan ravintolaan kastuimme läpimäriksi. Ja juuri kun olimme hiukkasen kuivahtaneet lämpimissä sisätiloissa, joissa tuuli paukutteli suurta ikkunapleksiä, oli aika taas jatkaa matkaa.

Olin varannut liput näytelmään sen mielenkiintoisen tarinan sekä maineikkaan ja hyvän näyttelijäkaartin innottamana. Itse näytännöstä en kuitenkaan ihan saanut irti sitä fiilistä, jonka olin etukäteen itselleni luonut.

Taitava ja nimekäs kaarti Asko Sarkola, Esko Roine, Lasse Pöysti, Tiina Pirhonen, Kreeta Salminen, Eppu Salminen, Pertti Koivula ja muut kumppanit, onnistuivat kyllä luomaan lumoavaa tunnelmaa kauniin lavastuksen siimeksessä, mutta jotenkin kokonaisuus jäi vajaaksi. Odotukseni venäläisen nätelmäkirjailijamestarin, Ostrovskin tekstiin nähden taisivat olla liian suuret tai sitten, taas kerran, oma kykyni lukea tarinaa rivien välistä oli liiaksi olematon.

Oli kuinka oli, mukavaa oli viettäää "kyldyyri-iltaa" yhdessä tyttärien kanssa. Ihanaa, että olemme päässeet elämän tuiverruksissa tähän pisteeseen, jossa kykenemme yhteisiin illatsuihin rennosti ja toistemme seurasta nauttien.

Kevääksi täytyy löytää taas uutta ihmeteltävää, ehkäpä seuraavaksi joku baletti, kenties.