Vaikkei Inferno ehkä varsin matkakirja olekaan, niin taidekirja se ainakin on.
Tyttäreltä lainaan saatu ja lukukehotuksin varustettu tiiliskivi sai lojua kuukauden päivät lukunurkassa, ennen kuin se päätyi syliini.
Kirjasta juteltaessa olin luvannut ottaa sen junakirjakseni. Siihen tyttönen hymähti, ettei taida ihan olla paras valinta siihen tarkoitukseen, kirja näet painaa kilon jos toisenkin.
En minä sitä juuri lehteillyt enkä tutkaillut, mietinpä vaan, että täytyy kai tuota yrittää lukea, kun puhettakin oli, kunnes vihdoin toimeen tartuin.
Menoahan se sitten oli. Monta sivua meni hotkimalla ja Firenzen kujilla kulkiessa. Lukuintoa lisäsi vielä hiljakkoin tehty Italian reissu, jolla todella itse rymysin Bobolin puitossa ja Pittin palatsin pihoilla, Grottassa ja Michenangelon veistosten juurella. Mukavaa oli kuva kuvalta edetä paikkojen välillä ja muistella omia reittejä, joita pitkin kuljimme lähes kaikki samat nähtävyydet koluten.
Alkuperäinen kirjan kanssa viivyttelyni johtui siitä, että en tykännyt Da Vinci koodista lainkaan. Se oli suurinta puppua mielestäni ja elokuvakin pelkkää rahastusta.
Infernossa tilanne on toinen ja vaikka ehkä vielä enemmän haiskahtaa rahastukselta tämän kirjan ylöspano kaikkine taidekuvineen ja matkailumainoksineen, täytyy myöntää että viihdyttävää luettavaa se on. - Ainakin Firenzen kävijälle ja innoittuneelle fanille.
Eikä kirjan tarinakaan ihan mahdoton ole. Valitettavasti päin vastoin. Nykyistä menoa tutkaillessa voi hyvin kuvitella, ettei ole kaukana se aika kun joku nyrjähtänyt tieteilijä saa päähänsä harventaa ihmiskuntaa vaarallisen viruksen avittamana.
Venetsian kanaaleilla olisin viihtynyt pitempäänkin, kun kerran tarinan käänteiden myötä sinne jouduin. Sieltä on myös paljon mukavia muistoja. Istanbul sen sijaan on minulta vielä käymättä. Hagia Sofian vetiset kellarit jäivät kaivelemaan mielikuvitusta.