torstai 30. joulukuuta 2010

Kirjavat kalat ja kauniit korallit



Joulu sujui perinteisin herkuin ja mukavan rennoissa tunnelmissa. Lahjoja saatiin ja annettiin ja saatiin myös nauttia puhtaan valkeasta maisemasta. Joulupäivänä maltettiin sentään lähteä myös pienelle lenkille, vaikka pakkanen rouskauttelikin tuulisessa säässä nenänpäätä ja poskia.

Nyt kuitenkin on paluu arkeen jo alkanut ja lumikinosten seassa vaivaisesti möyrivien junien kanssa pian viikko temmelletty. Alkuviikko sujui pehmeän laskun merkeissä N-junan leppoisassa kyydissä puksutellen, mutta nyt loppuviikolla junia on yritetty körmyyttää normaaliin aikatauluun, siinä kovin hyvin onnistumatta. Tänään istuimme Savion ja Keravan välisellä taipaleella ja odottelimme ratapihan tyhjentymistä edeltävistä vuoroista. Pääsimme sentään perille asti yhdellä istumalla minkään osasen rikkoutumatta.

Joulun pyhinä oli aikaa katsella menneiden lomien kuvasaalista ja myös minä pääsin nyt kunnolla tutustumaan siihen vedenalaiseen maailmaan josta pojat olivat Egyptin reissulla niin riemastuksissaan. Ihmeen hyviä kuvia perheen mies on näppäillyt. Kalojen kauniit värit ja korallien eksoottiset sävyt ja muodot välittyvät yllättävän hyvin kuvien kautta. (Kuvaa klikkaamalla pääsee kuvakirjastoon, jossa vedenalaisia maisemia voi katsella suuremmassa kuvakoossa.) Sen verran onnistuin snorkkelia kokeilemaan minäkin, että näitä kuvia katsellessa saatan tuntea kielellä suolan maun ja kuulla aallokon pauhun. Kaunista on, eikä ihmetytä se sankkalukuinen sukeltelijoitten määrä jonka rannalta näin vedessä pyllyilevän. Ensi kerralla hankin minäkin sellaiset suuret katselulasit ja vankan vatsan alle sijoitettavan lauttamaisen kellukkeen, jollaisten päällä näin venäläismaatuskoitten polskuttelevan kaloja ihastelemassa.

torstai 23. joulukuuta 2010

Mukavaa Joulua!




Eilen kävelin töihin pitkästä aikaa puiston kautta. Talven tunnelma oli tiivis, sain nauttia hohtavan valkeista hangista ja terijoen salavien tiheitten oksistojen suojista kuuluvista lintujen äänistä. Aamun kajo oli vielä hämärä ja valo hankien yllä sinertävän satuisa. Siinä tunnelmassa, ja kohtuullisessa pakkasessa, oli hyvä katsella ympärille, nauttia rauhasta ja kauneudesta ja huomata, että aika on taasen rinnähtänyt jouluun, kohti vuoden lopun huipennusta.

Illalla tunnelma oli taas erilainen. Ryntäsin kauppaan muutaman hankinnan perään ja tungeksin myymälän käytävillä kymmenien muitten kanssa.

Tänään kiire helpottaa, on vapaapäivä. Leivon muutaman torttusen ja piparin ja pyöräytän lanttulaatikon. Huomenna matka johtaa perinteiseen tapaan joulun viettoon vanhempieni luo.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Turkoosi, kirkas Punainen meri



Loma Hurghadassa oli kaikkea sitä mitä olin etukäteen uumoillut. Kulttuurishokki, kuuma, sekava ja roskainen. Onneksi myös toiveet auringonpaisteesta, uima-altaista, kukkaloistosta ja uusista elämyksistä täyttyivät.

Etukäteen en tiennyt, eikä mikään opus ollut maininnut, että Hurghada on sotilasaluetta. Ehkäpä juuri siitä johtuen maahan pääsy oli siellä erityisen kimuranttia. Ensin tehtiin viisumihakemus, sitten mentiin saamaan viisumilätkä passiin. Tuon jälkeen marssittiin turvatarkastukseen ja sitten vielä viisumin tarkastukseen. Kun kaikki nuo neljä rastia oli jonotettu ja suoritettu, olin jo aikaslailla ryytynyt. Bussikuljetus hotelliin oli sen sijaan sutjakka, matkaa oli vain kymmenisen kilometriä.

Hotellimme oli kauniin kukkiva. Huoneet jo parhaat päivänsä nähneet, mutta puhtaat ja kauniit. Lomasesongissa taisi olla meneillään hiljainen kausi kun kaikkialla oli kunnostustöitä meneillään. Rälläkät lauloivat pitkin päivää, mutta silloin oltiinkin rannalla.

Punainen meri oli ihana. Pojat polskivat päivät pääksytysten kaloja, merisiilejä ja koralleja tutkimassa. Minäkin uskaltauduin tutkailemaan rannan tuntumassa pesivää papukaijakala "Dorrittia" snorkkelin kanssa. Ei ollut minun juttu vieläkään tuo vedenalainen maailma, mutta onneksi kaloja saattoi nähdä myös pinnalta käsin.

Matkalaisia puhutti vähän aikaisemmin Sharm el Sheikissä tapahtuneet haihyökkäykset. Hurghadan rannoille hait eivät kuulemma tule, vakuuttivat paikalliset sukellusoppaat.

Venäläisten turistien määrä yllätti. Oli eksoottista nähdä kuinka kauppojen ja talojen sekä opasteiden kyltit olivat useasti myös kyrillisin tekstein varustetut. Koko hotellimme henkilökunta puhui venäjää, luultavasti paremmin kuin englantia, ja paikka olikin rakkaan naapurimme rannekepuisto. Oli siinä meikäläisillä ihmettelemistä, kun illallispöydästä katosivat ensimmäisinä täytekakut ja jälkiruokahyytelöt. Alkukeittona oli kaalisoppaa, mutta onneksi myös mausteista tomaattikeittoa, buffetista puuttuivat vain pelmenit ja blinit.

Buffettit olisikin pitänyt älytä jättää kokeilematta, sillä illallimenun jälkeen pojalle tuli vatsatauti, joka onnistuttiin hoitamaan hiilitabletein. Minä puolestani sain turistitaudin juhlavasta Kala- ja äyriäisbufesta. Niin, sellaiseen piti mennä kun kerran kirkkaan meren rannalla oltiin. Niiltä juhlilta sairastui kuitenkin useampi henkilö, jotkut joutuivat jopa tiputukseen.

Paluumatka sujui alun jonotusten jälkeen mukavasti ja tuttavalta kotisuomessa saatu "Egyptin pilleri" paransi pahimman vatsavaivan. Mukava reissu, paljon uutta ja erilaista kulttuuria nähtiin ja aurinko oli kuin olikin takuuvarma.

torstai 2. joulukuuta 2010

Viiniä, juustoja ja ristikkäisiä kirjavalintoja

Pääsin juhlimaan ihka ensimmäisiä pikkujouluja Juustopöydän jäsenenä. Juhlaa vietettiin Open house -periaatteella Copas y Tapas -ravintolassa Helsingissä. Mukava paikka ja erinomainen liikeidea. Siellä ei ruokalistojen ääressä tarvitse mietiskellä, vaan isäntä valmistaa sopivan määrän tapaksia asiakkaan antamien toivomusten ja mieltymysten mukaan. Vietetty aika jää siis täysin seurustelulle ja ajatusten vaihdolle, eihän sitä ihan varpilla kuitenkaan tiedä mitä saa, vaikka menua kuinka tarkkaan tavaisi ja aineksia puntaroisi.

Oli hauskaa, että saatoin bongata Juustopöytäläisten joukossa jo joitakin tuttuja kasvoja ja myös minut ja ystäväni tunnistettiin juustonäyttelyssä 'rekrytoiduiksi'. Onneksi näyttelystä ei vielä ole vierähtänyt liian pitkää aikaa.

Junassa huomasin hassun sattuman. Vastapäisellä penkillä istui siro intialaispiirteinen nainen joka luki Sofi Oksasen Puhdistusta. Minä vastaavasti intialaisen Adiga Aravindin kirjaa Valkoinen tiikeri. Se on kirjojen kiehtovin piirre. Ne voivat tuoda tuulahduksen eri kulttuurista kaukaa merten takaa tai kertoa ympäröivästä arkipäivästä, valottaa lähimenneisyyden tapahtumia, auttaa sopeutumaan ympäröivään arkeen tai avata portin rentouttavaan seikkailuun. Kaikki tämä pienessä, kompaktissa paketissa, tosin junassa näkee yhä enenevässä määrin käytettävän myös erilaisia digitaalisia lukulaitteita. Itse ainakin vielä toistaiseksi liputan paperista valmistetun, kunnolla hyppysissä rahisevan ja koiran korville taipuvan kirjan puolesta.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Ensi viikolla Egyptissä!

Tänään 'venalla' pelitti aika hyvin. Onneksi, sillä aamulla pakkanen oli kahdenkymmenen asteen pinnassa ja nenä jäätyi jo vajaan kilometrin kävelymatkalla seisakkeelta työpaikalle. Illallakin osuin aikataulullisesti sopiviin väliköihin ja pääsin lähes yhtäjaksoisesti kotiin saakka. Mukavaa vaihtelua viime päivien venyneisiin aikatauluihin.

Asemalaiturille näkyi kuinka tuuli puhalteli lännestä päin. Lämpövoimalan piipusta höyry taittui suorassa kulmassa kohti ratakiskoja, vaikka maan pinnalla tuulen vire ei kovin voimakkaalta tuntunutkaan. Vielä muutama päivä pitää palella; torstaiksi on tiemmä lupailtu lauhtuvaa, ja senkin puoleen, että perjantaina alkaa talviloma! Ensimmäistä kertaa matkaan Egyptiin ja siellä Hurghadaan.

En tiedä mistä johtuu, mutta tuppaan suhtautumaan Egyptiin matkakohteena aika epäluuloisesti. Mieleen hiipii vatsataudin uhkakuvia. Työkavereitten kertomukset, edullinen matkan hinta ja varma(?) lämpö veivät kuitenkin äänestysvoiton, olisin minä kyllä Kanariallekin lähtenyt. No, nyt mennään oppimaan uutta kulttuuria, tinkimään basaareissa ja snorklaamaan Punaisessa meressä... jospa minäkin uskaltautuisin.

Matkalukemiseksi otan ainakin rauhoittavan annoksen Binchyä (Hopeahäät), jota voin rannalla lueskella sillä aikaa kun miehet ovat uppeluksissa riutan reunalla kaloja jahtaamassa.

Parhaillaan lukemissani kirjoissa on aivan sattumalta yhteinen piirre: Sekä intialaisessa Valkoisessa tiikerissä, että kiinalaisessa The Garlic Ballads'issa vanha historiallinen, kenties vuosisadat samoja kaavoja noudattanut, arjen kuva rikkoutuu yht'äkkiä moderneilla, tämän ajan kuvajaisilla. Kiinalaisella pellolla ahkeroiva, sirpillä riisiä leikkaava Jinju kuuntelee korvalappustereoita joiden patteri on kulahtanut ja musiikki 'vouvaa' korvissa. Intialaisen autonkuljettaja Balramin isäntä Ashok kuuntelee autossa mielellään Stingiä ja Eminemiä. Epätodellisen tuntuisia mielikuvia kun juuri on tekstin mukana tuudittautunut menneen maailman tunnelmiin ja tuleekin tempaistuksi nykypäivään.

Kenties lomaviikko tuo mukanaan samankaltaisia epätodellisia näkymiä ja tunnelmia.

torstai 25. marraskuuta 2010

Venaan rauhassa - taas

Tänä päivänä tuli luksuksen loppu.
Aamuliikenne sujui kyllä mukavasti kun myöhästyneellä linjuriautolla ehti myöhästyneeseen R-junaan, mutta ilta olikin sitten oma lukunsa.
Ei tullut junaa ei, mutta kylmä tuli. Tikkurilassa tuli vilun liksäksi myös nälkä ja pissihätä, vaan ei junaa. Ei näkynyt, ei kuulunut.

Kun ensimmäisen odottelun jälkeen sain nousta lämpimään I-junaan ja lueskella mukavasti 'pehmoisella luksuspenkilläni', kuten vähän aikaa sitten ehdin kehua retostella, oli seuraavan etapin pysäkillä todella kylmä. Mukavasti lämmenneet jäsenet alkoivat nopeasti hytistä pakkasessa, varpaat jäähtyä ja mieli muuttua nurisevaksi.

Juuri kun painetta oli korvien välissä sopivasti, jotta olisi saattanut vieressä tramppaavalle kaverille pihahtaa, että kyllä ne kaikenmaailman Intercityjä kuuluttelevat, mutta eivätpä kerro sen halaistua sanaa lähiliikenteestä, alkoi radan päässä näkyä valoa. Mieliala siitä heti piristyi ja kalisevat hampaat pusertuivat yhteen; vain pieni hetki enää, sitten pääsee sisälle. Vaan ei, viereiselle raiteelle meni se juna, ja seuraava ja sitä seuraava. Voi tikkerperi!

Paikallaan hyppelyt, jalalta toiselle loikkimiset ja käsiin puhaltelut koettua saapui vihdoin tuo kaivattu K. Liikkeellekin se pääsi, kunnes seisahtui Koivukylässä. Joku kumma karma tuossa Koivukylässä täytyy olla, kun sen autio seisake tuli liiankin tutuksi jo viime talvena, siinä kohdassa junan ovet aina lakkaavat toimimasta. Tällä kertaa oli hauskuuttakin matkassa, kun veturinkuljettajan ja konduktöörin jutustelu kuului koko yleisölle. "Onko konnari kuulolla? Arvaapa mitä, nyt ei sulkeudu ovet ja valot meni. Olen yrittänyt kuuluttaa, mutta ei tämä mitään toimi." Konduktöörityttö siihen, että kyllä tänne hyvin kuuluu. Ja 'venalaisten' työoloja hyvin kuvaava kuljettajan kysymys: "No, ei sua kukaan vielä tappaa ole uhannut?"

Perille päästiin kitkutellen kun kaiuttimista kuului "No nyt sitten on lisäksi tämä jarruvika, yritetään kuitenkin pikkuhiljaa perille, katsotaan tarkemmin siellä." Huh, helpotus - meille kyytiläisille ainakin.

Vielä pikainen ryntäys kauppaan, kupla otsassa, ja sitten - odottelua bussipysäkillä. No siinä tuli sentään muutamat 'Holat' vaihdettua entisen espanjankurssilla olleen kaverin kanssa. Ei olla vuosiin nähtykään. Mukava oli jutustella - vaikkakin ihan suomeksi.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Marraskuun retki ohi suun


Talvi ja pakkasta koko viikonlopun ajan. Suunniteltu syksyn viimeinen asuntoautoretki meni siis ohi. Römpötissä ei talvirenkaita ole, joten pakkaskeliin ei ole mitään asiaa. Isäntä nimitteli hannariksi, kun heti peräydyin retkestä kun vähän lunta tuprutti. Höh, suuret tiet ovat kyllä sulana, mutta enhän minä moottoritien vieressä viikonloppua halua viettää. Varsinkaan romanttista, kahdenkeskeistä...

Viime vuonna näihin aikoihin retkeilimme Kotkaan, tutustuimme Sapokan vesipuiston öisiin valoihin ja Katariinan meripuiston meditaatioreittiin ja Maretariumiin, puhumattakaan Redutin yrttipuutarhasta, josta sai silloin vielä hyvin siemeniä kerätyksi. Maassa oli tuolloin vain riitettä, lumesta ei juuri tietoakaan.

Romanttisesta autoretkestä ei siis tullut mitään, joten olen siivonnut, viikannut pyykkiä ja tehnyt ruokaa ja siinä sivussa palautellut mieleen kaunista ja soljuvaa espanjan kieltä. Musiikki ja -videot ovat osoittautuneet oivallisiksi kielikursseiksi (etenkin jos lyriikat löytyvät). Siinä saapi tehdä tempun jos toisenkin, että onnistuu äkkäämään oikean aikamuodon, verbin perusmuodon tai siitä juonnetun preteritin jne. Sitä ennen on yleensä jo onnistunut apinoimaan laulun ulkomuistiin, vaikkei sanoja vielä ymmärräkään.
Carlos Baute ja Chayanne kuuluvat siihen kerhoon jota kuuntelen kun Juanes on tullut rallateltua liian tutuksi.

torstai 18. marraskuuta 2010

Onkohan tämä nyt pysyvää?


Lunta tulvillaan on puiston raitti tää, se ehkä maahan jää tai sitten häviää...

Vielä eilen ei saattanut arvata, että aamuherätys toisi mukanaan valkoiset kinokset ja taivaalta tuiskuavan pyryn. 'Vena' pysytteli vielä aamulla sinnikkäästi kelissä mukana, vain pientä viivästystä, ja meikäläinenkin nousi nopsaan kulkupeliin. Tikkurilassa sitten jo myöhästyttiin vaihdosta. Illalla tilanne olikin jo toinen, minua onni silti suosi ja pääsin kotiin suhteellisen joutuisasti.

"Maalaislinjamme" bussikuski oli herttainen ja kysyi meiltä kahdelta asemalla kyytiin nousseelta, että onkos kiirus vai odotellaanko vielä yksi juna? No aikamme sitä junan tuloa vuoteltiin, vaan eipä näkynyt.

Jonkinmoinen aura oli ilmeisesti kaupungin varikolta löytynyt tien pintaa kuokkimaan, sillä kyyti oli helisevän ryskyväistä, vaan linjuriauto on ilmeisesti hyvin yhteen pultattu, kun tien päälle ei jääty, vaan kotipysäkki saavutettiin hampaat suussa loukkua lyöden. Ulos hyppäsin puolimetriseen ja märkään lumivalliin ja näin, että tien pinta oli kuin juustohöylällä vedetty kermajuuston pinta, kuoppainen ja möykkyinen - toivottavasti yöksi ei tule pakkasta, muuten on aamulla pääkallokeli.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Leppoista - valitse julkinen liikenne

Aamulla, päivän eväshankintoja kaikessa rauhassa tehdessäni putkahti taas mieleen, miten työmatkani nykyisin sujuu mukavasti junassa lueskellen tai tutuiksi tulleitten matkaseuralaisten kanssa jutustellen. Parikymmentä vuotta aiemmin samantapainen matka bussilla, junalla ja ratikalla matkaten nosti poltteen kurkkuun ja toi ainaisen kiireen kantapäille. Muistan, miten ensimmäisen oman auton hankinta tuntui vapauttavalta; töihin sai lähteä oman aikataulun mukaan, eikä tarvinnut rynnätä kulkuneuvosta toiseen. Se oli nautinto.

Ikäkö lie, vai mikä, mutta nyt katselen junan ikkunasta pimeässä aamussa ketjuina loistavia autojen punaisia jarruvaloja helpottuneena. Ei tarvitse olla tuolla! Mikä vapaus, saan lueskella ja samalla matka etenee. Luksusta!

Junakirjanani on tällä erää Aravind Adigan Valkoinen tiikeri. Sen myötä vaellan taas kerran Intiaan. Tarina on vasta aluillaan, mutta tuo jo mieleen yhtäläisyyksiä Vikas Swarupin kirjaan Tyhjentävä vastaus.

"Kotikirjan" tarina sijoittuu myös Aasiaan, se on Amy Tanin Luutohtorin tytär. Kertomus on mainio kuvaus kahden naisen elämän kutoutumisesta yhteen. Se on väkevä kasvutarina, joka kuvaa itsenäistymisen tunnemyrskyjä, aikuistumisen ongelmia ja hiljalleen kasvavaa ymmärrystä vanhemmuudesta, omista vanhemmista ja päätösten syistä ja taustoista. Tanin tyyli on pehmeän lempeää ja muistuttaa jotenkin Sujata Masseyn reipasta ja kepeää kerrontaa.

Sairasloman aikaan tuli luettua enimmäkseen dekkareita. Ahmin Camillerin Montalbanoja: Viulun ääni ja Terrakottakoira, tutustuin ensi kertaa 'Montalbanon etsiväsuosikkiin', Carvalhoon, joka suorittaa tutkimuksiaan Barcelonan maisemissa, vaellellen pitkin poikin öistä Ramblaa. Katarina Hagenan Omenan siementen maku oli kaunokirjallinen teos, jonka tarina hurmasi, muttei koukuttanut yhtä rajusti kuin Joanne Harrisin mystisen maukkaat kudelmat.

Nyt löytyy pöydältä taas pitkästä aikaa myös Rex Stout'ia. Onnistuin löytämään vielä yhden jota en muista lukekeeni, nimeltä Löytölapsi. Lisäksi lukemistaan odottaa ihka uusi tuttavuus Mo Yan: The Garlic Ballads. Kirjan takakannessa on mm. Amy Tanin kirjoittama muutaman rivin pituinen arvostelu. On mielenkiintoista nähdä löydänkö tarinasta samoja piirteitä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Valkea aine tuli ja meni, uutta odotellaan

Tässä syntyy taitava Sumie piirros (näiden katseluun hurahtaa):



Talvi tekee tuloaan. Eilen oli jo lunta maassa ja ikkunasta katsoen piha näytti kauniin valkoiselta hämyisessä katulampun loisteessa. Aamulla kauneus oli sulanut loskaiseksi, märäksi niljaksi, joka peitti tien pinnan koko matkalla bussipysäkille. Helsingin päässä jalkakäytävät olivat sulat ja aika kuivatkin ja pääsin perille kuivin jaloin.

Käsi toimii, kaula kääntyy ja säryt pysyvät kurissa 'nappikuurilla' jota kestää jouluun saakka, mikäli kaikki menee suunnitellusti. Kummallista, että työhön sujahtaa sisään niin sukkelasti, että tuntuu jo, kuin en olisi poissa ollutkaan.
Illat sen sijaan hujahtavat uskomattoman nopeasti. Ruokaa ja nukkumaan, paljon muuta ei ehdi.

Olen nyt sitten virallisesti Juustopöydän jäsen. Ensimmäinen jäsenkirje saapui postitse tänään ja vielä on mahdollisuus ehtiä vuoden viimeiseen jäsenrientoon. Ensi vuoden toimintasuunnitelmakin näytti mielenkiintoiselta. Kaikkeen sitä voi päätyä, jäsenhakemuksen täytin Juustonäyttelyssä.

Talven läheisyys näkyy jo junaliikenteessä. Minulla on nyt neljä matkapäivää takana ja niistä kolmena on jo ollut myöhästelyjä; ovirikkoja, vaihdeongelmia ja muuta. Mielenkiinnolla mennään siis kohti uusia lumikelejä.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Vauhdikkaan viikonlopun jälkitunnelmissa

olen nukkunut pitkään ja aloitellut päivää leppoisasti lehtiä ja blogeja lueskellen ja pitkästä aamuteestä nauttien. Vielä tällä viikolla on ohjelmassa rangan venyttelyä ja herkistelyä; josko jo pääsisin "kustannuspaikalle" ensi viikolla.

Viime perjantaina tuli kierreltyä Kirjamessuilla sekä Viini, ruoka ja hyvä elämä kojujen väliköissä. Sieltä tarttui mukaan mm. ranskalaista saksanpähkinähilloa sekä tryffeli- ja chiliöljyä. Saapi nähdä saanko tehtyä tulevista pasta-annoksista yhtä makoisia kuin Bagnoreggion reissulla. Siellä oli käytössäni piskuinen tryffeliöljypullo, jossa lillui arvatenkin (toivottavasti) ohuen ohut tryffelin siivu. Ikinä sen jälkeen ei pitkä- sen paremmin kuin pätkäpastakaan ole maistunut yhtä muhevalta, vaikka kuinka olen sitä ensin puolikovaksi keittänyt ja sen jälkeen pannulla öljyssä "paistanut" laziolaisen ohjeen mukaan ja erilaisia mausteöljyjä kokeillen.

Saksanpähkinähillo on minulle täysin uusi tuttavuus. Testasinkin sitä nyt aamulla juustoisen paahtoleivän kera ja hyvin pelitti!

Kirjamessujen puolelta ei käteen jäänyt mitään. En osannut tehdä ostopäätöstä, vaikka eri kustantamojen kojut pullottivat pokkareita ja kovakantisia. Löysin useitakin 'luentalistalla' olevia, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut kunnolla käydä kimppuun. Ehkä intoa lannisti myös jo valmiiksi haalittu paksu kirjapino kotipöydän kulmalla...

Varsinainen viikonloppu meni serkkutyttöjen järjestämillä yhteissynttäreillä, jotka he pitivät omille iäkkäille vanhemmilleen kaikkien pitämättömien kemujen yhteissummana. Totisesti tarjoilu oli sen mukainen. Alkupalaa ja pääruokaa ja sen seitsemän kakkua ja muuta herkullista leivonnaista. Ihanaa, maukasta, maistuvaa - ja täyttävää.

Oli todella mukavaa nähdä pitkästä aikaa sukulaisia niin sankoin joukoin ja samalla kertaa. Nyt olen taas paremmin kartalla serkkujen ja etenkin pikkuserkkujen suhteen. Laajassa suvussa tapahtumia ja nuorisoa piisaa, eikä tarvitse pitkäksi aikaa jäädä katveeseen, kun jo huomaa, ettei tiedä kenestäkään mitään, eikä tunnista ketään.

Juhlapaikka Villa Hiidenmäki oli myös aivan ihana. Kahteen kauniisti sisustettuun taloon oli saatu mahtumaan uskomattoman monia viihtyisiä huoneita, parvia ja nukkumasopukoita sekä lisäksi saunat ja muut yhteiset tilat.

Pihakodan tunnelmassa yhteislaulu raikui ja vierastalon olohuoneessa turinatuokio jatkui nukkujien riesaksi aina aamuun asti. Lisäaikaa saatiin sopivasti, kun aamuneljältä käännettiin viisareita. Vaikka kellonviisareita käännettiin kesään päin, on todellisuus raa'asti toista luokkaa. Tänään kyllä näyttää vallitsevan kauniin syksyinen ja tyyni keli.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Vastaus haasteeseen "Kuvaile itseäsi kirjojen nimillä"

Tuulesta temmattua -blogilta lennähti haaste kuvailla elämän vaiheita ja asioita luettujen kirjojen nimillä. Vastaan mielelläni, vaikka joihinkin kysymyksiin olisi pitänyt kyllä penkoa muistilohkoa vähän pitempään. Tässä kuitenkin lähiaikoina luettujen kirjojen nimillä kuvailtuna se, miten ajattelen elämäni kaaresta tällä hetkellä.

Oletko mies vai nainen?
Punapukuisen naisen talo (Maija Asunta-Johnston)

Kuvaile itseäsi
Mañana, Mañana (Peter Kerr) sekä aika-ajoin
Myskyävä meri (Donna Leon)

Kuinka voit?
Elämän lempeät maut (Erica Baumeister)

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
Auringon puolella; jaettujen ajatusten talo (Risto Ranta)

Kuvaile työtäsi
Digitaalinen markkinointiviestinta (Heikki Karjaluoto)

Kuvaile harrastuksiasi
Kulkijoiden vanhaa saariselkää, autiotupien kertomaa (Yrjö Teeriaho) sekä
Andalusialaiset sitruunat (Chris Stewart)
Tekstia ruudulla (Katleena Kortesuo)

Minne haluaisit matkustaa?
Lumoava Provence (Yvone Lenard)
Viva Mallorca (Peter Kerr)
Puutarha Italiassa (Joan Marble)
Sitruunoita Sisiliasta (Luigi Pirandello)
Pieni kaupunki Sardiniassa (Salvatore Satta)
ja ainakin ne kymmenen muuta ---

Kuvaile parasta ystävääsi
Ystävyyden piiri ( Maeve Binchy)
Sydämen asia (Maeve Binchy)

Mikä on lempivärisi?
Vihreän saaren puutarhoissa (Hanna Tuuri)

Millainen sää nyt on?
Pimeä (elokuun) yö (Maria Lang)

Mikä on paras vuorokaudenaika?
Elämän kirkas keskipäivä (Alexander Mc Call Smith)

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Elämän paradoksit (Tommy Hellsten)

Päivän mietelause
Isi, mihin mennään (Jean Louis Fournier)

Millainen on parisuhteesi?
Tämä siunattu koti (Jhumpa Lahiri)

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Kameli neulansilmässä (Ephraim Kishon)

Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Sen saat mistä luovut (Tommy Hellsten)

Käsityksesi kuolemasta?
Tyhjentävä vastaus (Vikas Svarup)

Mottosi?
Karamellikengät (Joanne Harris)

lauantai 23. lokakuuta 2010

Kyllä juustossa löytyi!



Tuli opittua taas roppakaupalla uutta. Kävin suht' extempore Ravintola Pörssin Juustonäyttelyssä ja sain tutustua ihaniin kotimaisiin juustoihin, joista moni oli tuttu jo entuudestaan, suosikkikin, mutta moni myös aivan uusi tuttavuus. Uusista tuttavuuksista osa oli sellaisia, jotka tulevat vasta tänä syksynä markkinoille, kuten levittyvä Aura, tutun sinihomejuuston voileipäkakkuihin ja joulupipareiden päällyksiin sopiva tuttavuus. (Suuri purnukka on kuulemma ollut jo saatavana, mutta nyt syksyllä tulee myös kotitalouksiin sopiva pikkuinen parin sadan gramman purnukka). Myös Arlan savunmakuinen Pohjanpoika oli uusi tuttavuus, joka on saatu kauppoihin nyt syksyllä.

Tilaisuus oli mukavan letkeä. Salia kierrettiin sen reunoilla sijainneitten maistelupöytien kautta keskelle, jossa sai tutustua ruusukkein koristeltuihin voittajiin sekä sarjoissa kilpailleisiin juustoihin. Osallistuin myös kilpailuun, jossa oli määrä tunnistaa eri juustolaaduille sopiviin raastimiin/höyliin ynnä muunlaisiin vempeleisiin, joilla erilaisista ulkomaan juustoista yritetään päästä osille. Tunnistimme helposti Stilton-juustoille tyypillisen "lapion" sekä pienen pähkäilyn jälkeen Mozzarella-leikkurin, mutta sitten meni arvailuiksi.
Otimme matkaan myös Juustonaisten hakemuslomakkeen, mahdollista liittymistä ajatellen, mutta se asia vaatinee vielä vähän kypsyttelyä; kuten hyvä juustokin.

Muuten viikko on ollut yhtä hervotonta hemorataa.
EMG-tutkimus todisti, että alkuperäinen diagnoosi oli oikea ja vaivani on G7 niskanikaman välilevyssä, joka on pullistunut ja painaa hermojuurta. Saikkua tuli siis lisää marraskuun alkupuolelle saakka. Toisaalta pullistuma on jo alkanut vetäytyä takaiisin - keskisormessa on jo tunto - joten vahvoja toiveita on, että pian etusormikin pelittää. Lenkkeilyä siis ja kevyttä irrottelua ja venyttelyä pitäisi nyt harrastaa. Ei "kenokaulauinnille", iskeville liikkeille ja rajuille rytkäyksille. No, onneksi en harrasta kuntonyrkkeilyä tai tennistä.

Mikäpäs tässä on ollessa. Lueskelen, siivoilen ja yritän päästä / saada aikaiseksi liikkumaan lähtemisen, ensi viikko on täällä koululaisten syyslomaa, joten seuraakin on tiedossa, josko vaikka tutustuisin lähemmin siihen vesijouksuun.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Jäähyväiset lastensairaaloille



Viime torstaina oli vuorossa retki Helsinkiin, bussilla, junalla, ratikalla ja jalkaisin Töölön perukoille, lastensairaaloiden kortteliin. Aina tähän saakka matka on taittunut autolla, joten tämä reissu oli erilainen, monimutkaisempi, aikaa vievempi, mutta omalla tavallaan myös paljon antoisampi.

Erilaista oli myös, että saatoimme kahdestakin syystä ja hyvillä mielin jättää jäähyväiset näille jo niin tutuiksi käyneille kulmille: pikkuinen on varttunut nuorukaisen ikään ja sairaus on saatu monta vuotta kestäneitten hoitojen jälkeen selätettyä. Kaksi ihanaa asiaa, joita ajatellessa lämmin virtaus hulvahtaa kehon läpi, silmänurkaan tirahtaa kyynel ja mielen valtaa syvä kiitollisuus.

Torstaiksi oli luvattu syksyn ensimmäinen varsinainen talvimyräkkä. Radio pauhasi jo aamuvarhain tulevan lumituiskun ja myräkän voimakkuutta ja pyysi varautumaan koiran keliin. Mitä vielä! Pientä tihkua riitti menomatkalle, mutta siitä selvittiin sateenvarjoin, kun tallustimme 7B:n pysäkiltä Kirjaiijan puiston läpi määränpäähämme. Siinä kävellessämme muistelimme niitä kertoja, kun auton kanssa pyörimme ympäri puiston yksisuuntaisia katuja ja etsimme parkkipaikkaa. Nyt ei tarvinnut, polleasti vain marssimme eteenpäin ohi autorivistöjen ja parkkimittareitten. (Nyt oli paikkoja tietysti vapaana vaikka millä mitalla.)

Kirjailijan puiston alareunassa, Arvo Ylpön puistikossa kukkivat ruusut vielä täyttä päätä, vaikka maata peitti jo keltainen vaahteranlehvämatto. Sairaalan käytävillä hyvästelimme tutut piirrokset ja hahmot, kiemuraiset käytävät ja valtavan suuret hissit, joihin joskus matkattiin sängyn pohjalla pötkötellen. Taakse jäivät kaikki ne hämärät, kipeät muistot...

Paluumatkalla lounastimme juhlavissa tunnelmissa ja kiireettömästi Nepalilaisessa ravintolassa, jatkoimme matkaa ja söimme jälkkäripehmikset Hessburgerin "terassilla". Matkasimme kotia kohti iloisin mielin, vanhoja muistelematta, murehtimatta.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Mahtava Manchester



En ikinä uskonut, että Manchesterissa voisi olla niin paljon nähtävää! Varhaisen teollisuuden kehto tiilenpunaisine rakennuksineen keskellä englantia, mitäpä nyt siellä voisi olla. Oli siellä - ja paljon. Perjantai illasta maanantaihin kestäneellä reissullamme saimme koluttua vain pikkuruisen osan kaupungista. Olimme ennakkoon määritelleet kaksi tärkeää käyntikohdetta, jotka olivat Manun stadion sekä Fletcher Mossin kasvitieteellinen puutarha. Molemmissa kohteissa oli paljon ihmeteltävää. Minulle selvisi myös englantilaisten totaalinen jalkapallohulluus. Fanikaupasta löytyi tavaraa vauvasta vaariin. Oli tuttia, nokkamukia, golfbägiä, mailan suojusta ja tietysti paitaa, sukkaa, kenkää, ... no, tukkaa en nähnyt, mutta kaikkia muuta kyllä.

Onnistuimme ostamaan riemukkaan kokemuksen jälkeen kokopäivälipun, jolla sai ajella busseissa ja ratikoissa mielin määrin, paitsi, että juuri sinä sunnuntaina raitiovaunulinjoissa oli vikaa, eikä reittejä voitu ajaa kaikilta osin. Niin, että ei tuo kotoinen "venamme" ole ainoa vaikeuksissa kahlaava liikennöijä.

Ajelimme perinteisellä kaksikerrosbussilla mm. Traffordiin ja Didsburiin ja pyrimme aina yläkerran etupenkkiin, ja pääsimmekin usein. Tosin yläkerta ei ollut se paras paikka istua silloin, kun ei oikein tiennyt millä pysäkillä pitäisi jäädä pois. Bussit tulivat täyteen yläkerroksen portaikkoa myöten, joten ulos pääsy bussin pikapysäyksen aikana ei onnistunut. Vahingoista viisastuneina opimme laskeutumaan alas hyvissä ajoin ennen omaa määräasemaa.

Kiertelimme tietysti paljon myös jalkaisin ja kolusimme läpi valtavat ostoskadut Kings Street ja Market Street. Niissä riitti kauppaa jos minkälaista, oli laatumerkkejä ja puolen hinnan putiikkia, joten ostettavaa kertyi enemmän kuin matkalaukku tahtoi vetää. Kaupunkikävelyillä satuimme China Townin portille ja näimme värikkäät kadut ja kiinankieliset kylttirivistöt.

Minun unelmani kohde, Fletcher Moss, ei myöskään tuottanut pettymystä. Puisto oli laaja ja ruska-aikaankin valtavan kaunis. Tietysti monet kukat olivat jo ohi kukkineita, syyshortensiatkin jo enimmiltään kukkaterttunsa menettäneet, mutta ne värit! Puut ja pensaat loistivat keltaisina ja punaisina kilpaa toistensa kanssa hehkuen. Syksyiset kukkaistutukset ja kesän viimeiset ruusut olivat kauniit ja nousivat esille muuten jo talvikauteen taittuvasta luonnosta.

Hyvä reissu, kannatti tehdä. EasyJetin halpa lähtö maksoi parisen kymppiä per suunta ja hotellin sai kolmeksi yöksi parilla sadalla. Työkaveri jo innostuikin ja katseli hintoja maaliskuulle Manun matsiin mennäkseen. Minä haaveilen vielä joskus näkeväni Fletcher Mossin keväisessä loistossaan.

torstai 7. lokakuuta 2010

Tuskaa ja ruskaa



Sairaslomalla edelleen käden kipuillessa. Vika piilenee kaularangassa. Kun muuta ei nyt voi tehdä, niin olen tehnyt kävelylenkkejä ja ottanut kuvia värikkäistä syksyisistä puista.

Lisäksi olen ryysännyt vaatteiden kanssa ja pakannut lentolaukkua viikonlopun "Mankesterin" matkaa varten. Matka tuli varattua jo ennen äkillistä kipukohtausta, joten sinne mennään; sama kipuhan se on niin kotona kuin matkassa. Innokkaana odotan retkeä Fletcher Mossin kasvitieteelliseen puutarhaan ynnä muita syksyisiä teollisuuskaupungin näkymiä. Taidemuseossa käydään ainakin ja kuulemma matkakaverin pojan vaatimuksesta myös Manun fanikaupoissa!

Tuli mieleen kuvausreissulla, että kun käsi hakeutuu vaistomaisesti takin napitukseen tai kameran nauhaan turvaan heilumiselta, vaikka ei siedäkään kantositeeseen vangitsemista, niin kärsiköhän se Napoleonkin vaan kaularangan vaivoista?

torstai 30. syyskuuta 2010

Ruskaretki Loviisaan



Tuli vietettyä viime viikonloppu Loviisan kauniissa kaupungissa. En tiennytkään, että siellä on niin laajat vanhojen puutalojen korttelit ja paljon kaunista nähtävää. Laivalaiturin aitat ja suolatori olivat aivan ihanat ja rantoja tuli muutenkin kierreltyä moneen otteeseen. Vanhasta muistista tiesin Loviisan uimarannan. Siellä oli joskus kymmenen vuotta sitten liukumäki, joka oli lasten iloksi sijoitettu matalaan rantaveteen, joten siitä sai laskea komeasti roiskauttaen. Nyt rantaan oli tuotu upeat siniset uimakopit ja rakennettu uusi ja vankka laiturirakennelma. Liukumäkeä ei näkynyt enää missään, mutta rantahietikon tuntumaan oli tehty lapsille leikkipaikka merirosvolaivoineen.

Erilaisia lehtipuita oli paljon ja ne olivat mahtavan värisiä joka puolella kaupunkia. Saarnet loistivat keltaisina, vaahterat punaisina ja koivut kimalsivat auringon valossa kultaisina. Lauantai oli todella lämmin, mittarissa näytti olevan liki kaksikymmentä astetta, taivaskin oli pilvetön. Talojen pastellin sävyt sekä kirkas punainen ja okra loistelivat ihanasti, kävelykierrosta tuli tehtyä usean kilometrin verran. Kaupungin museon edestä löytyi kaunis ja informatiivinen Komendantin puutarha, johon oli istutettu ruudut lääkekasveille, yrteille ja perennoille ja kesäkukille. Kasvit oli varustettu nimikyltein, joten ei tarvinnut arvailla mikä mikin on. Puutarha oli vähän saman tapainen kuin Jämsässä näkemämme Apteekkarin puutarha, täytyy muistaa selata netistä löytämääni Suomen yrttipuutarhat tiedostoa, jospa tämäkin puutarha löytyisi sieltä.

Kiersimme suurimman osan Ehrensvärdin lenkistä, joka alkaa Bastioneilta. Lähdimme matkaan Ungernilta ja näimme reitin varrella romanttisia joen varren polkuja ja vanhoja pihapiirejä. Matkan varren infotauluista sai mukavasti tietoa kaupungin historiasta, muinaisista elinkeinoista joihin lukeutui mm. viinatehdas ja sahalaitos. Myös Kukkukivelle johtava polku Tamminiemen luonnonsuojelualueella oli mukava kävellä. Sen varrella oli mahtava takorautainen, vaaleanpunainen näkötorni, joka toi mieleen Italian kiehkuraiset ja romanttiset puutarharakennelmat. Lenkki päättyi Rosenille, joka on toinen aikanaan valmiiksi rakennetuista Bastioneista, mutta nyt se on pahasti raunioitunut. Museovirasto näytti suorittavan siellä kunnostustöitä.

Kirjoittelussa on ollut vähän taukoa, kun käteeni iski yllättävä kipu, joka säteilee lavan alta sormiin asti. Ensiviikon magneettikuvauksista saan tarkempaa tietoa sen aiheuttajasta. Minulle määrätyn kipulääkkeen nimi on sattuvasti Lyrica, joten nautin nyt sairaslomalla lyriikasta sekä sisäisesti, että sohvalla makaillen.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Ruusujen aika



Tyttären synttäreitä vietettiin eilen. Varsinaisesti täysi-ikäisyys koittaa vasta maanantaina, mutta silloin ei ehdi kahvitella kun yo-kirjoitukset painavat päälle kaiken aikaa. Tein vadelma-luumukakun ja juhlaa vietettiin pienessä piirissä sisarusten ja isovanhempien seurassa. Kyselin mahdollisista 'remujaisista', että josko pitäisi varustautua evakkoon lähtöön, mutta ei sellaistakaan ole tiedossa - ainakaan ennen kirjoitusten loppumista eli lokakuun alkupuolta.

Satanut on tasaisesti, ja paistanut. Juuri kun päätin, ettei pihatöihin ole mitään asiaa, ja otin esiin silistysraudan, väläytti aurinko taivaan kultaiseen hohteeseen. No sitä kesti vain hetken, ja sitten taas tuli täyttä tihkua. Mies pyörii takapihalla ja aloittelee ulkogrillin asennusta. Kovasti näyttää raudoitusmateriaaleja keräilevän ja kalliomurskaa kärräilevän. Vesiaiheen muotoakin pitäisi nyt kuulema hahmotella tarkemmin. Pitäisi määrittää tulevan vesipinnan korkeutta ja sen sellaista, ennen kuin alustakumin voi asentaa ja edetä urakassa. Täytynee siis ottaa ohjelmaan pihakatselmus ja samalla tutkailla miten jaetut arovuokot ja korallikeijunkukat voivat, vettä niille ainakin on piisannut.

Minä olen pihatöitten osalta jo heittänyt rukkaset naulaan. Kirjoissa sen sijaan vaeltelen pitkin puutarhoja ja yritän ammentaa niistä oppia ja ideoita ensi kevättä varten.

Ahmin pikalukuna Hanna Tuurin uusimman "Vihreän saaren puutarhoissa" ja yhä edelleen vaeltelen valveunissani rehevän saarivaltakunnan monissa puistoissa. En tiennytkään, että Irlannin ilmasto on niin suotuisa, että siellä kasvavat niin liekki- kuin nenäliinapuut ja monenlaiset magnoliat. Kirja on ihana, Tuurin kieli on maalailevaa ja jotkut hänen kuvaamistaan maisemista avautuvat silmien eteen lähes pikkutarkasti väreineen, valoineen ja varjoineen.

Pihalla vaaleanpunainen jaloruusu Prinsessa Elisabeth on innostunut kukkimaan säitten viilennyttyä. Alunalkaen kahdestatoista taimesta on jäljellä enää kolme, kaikki muut ovat kymmenen läpikäydyn talven aikana paleltuneet tai muuten tukehtuneet, tummanpuhuvat Europeanat eivät menestyneet näinkään hyvin.

Parhaillaan näyttää olevan sateeton hetki, siispä lähden vedenpintaa hahmottelemaan.

torstai 16. syyskuuta 2010

Mikä viini?

Eilen tuli käytyä Ravintola Pörssissä pidettävässä Mikä viini! -tapahtumassa, joka on parhaillaan vielä menossa. Maistelutehtävä oli sikäli epätoivoinen, että paljon jäi vielä viinilaatuja tutkimatta. Erilaisia viinejä oli saatavilla noin paria sataa laatua eri puolilta maapalloa ja vaikka jätimme suosiolla rauhaan kaikki tutut ja ennestään hyväksi (tai ei niin hyväksi) tiedetyt merkit ja keskityimme vuoden uutuuksiin ja muihin mielenkiintoisiin laatuihin jäi homma silti pahasti puolitiehen.

Tapahtuma oli sikäli erittäin suomalainen, ettei mitään sylkyrituaaleja nähty, vaan kaikki maisteltava nautittiin visusti ja tarkalleen sisäisesti. Viinurit lorauttivat euron tai parin lipuketta vastaan laseihin noin kuusi senttilitraa rubiininpunaista tai kullankellertävää nestettä, jota sitten maisteltiin kaikessa rauhassa porukan seassa 'minglaillen'. Siinä mielessä tunnelma oli ihanan välimerellinen, että ihmiset olivat rentoja ja nauravaisia ja helposti pääsi juttuun ventovieraankin kanssa. Myös ikäjakauma oli lavea, paikalla oli niin nuorta kuin varttuneempaakin väkeä.

Itse olen valkoviinin ystävä, joten suosikeiksini nousivat valkoiset Trimbach Gewurztraminer Ranskasta ja Caliterra Reserva Chardonnay Chilestä. Punaviineistä mieluisimmaksi rankkasin hanaviini Pasqua Cabernet Sauvignon Merlotin Italiasta sekä nyt jouluksi markkinoille tulevan Tarapaca Christmas Edition Organically Grown -luomuviinin. Luomuviinejä olikin maisteltavissa mukavasti. Olisi pitänyt älytä rajoittaa maistelu punaisiin luomuihin, niin olisin voinut todeta vältynkö painostavalta päänsäryltä, jonka usein saan punaviinejä nautittuani.

Pöytäseurassamme oli hauska ystävätärpari, joista toinen tiesi viineistä aika tavalla ja osasi tunnistaa monet laadut tuoksun perusteella. Toinen taas oli villisti ja vapaasti maistelemassa 'oman maun mukaan'. Hän haki viinejä sieltä missä jono oli lyhin eikä ehtinyt siinä tohinassa paljoa katsella mikä oli maa tai lajike, totesi vaan, että hyvää on tahi huonoa. Viinitietoisemman tehtäväksi jäi sitten tuoksutella viinilaatu kohdalleen ja kertoa siitä taustatietoja. Siinä opin minäkin paljon uutta viinin kypsymisestä, veden mausta ja keskeneräisyydestä yms.

Tapahtuma järjestettiin esitteen mukaan nyt seitsemättä kertaa, joten pitkät perinteet sillä on. Päätimme tallettaa tiedon takaraivoomme ja mennä paikalle ensi syksynä suuremalla joukolla, niin hauskaa siellä oli.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Luumuhilloa ja uuniomenoita



Eilinen kylmäuinti virkisti, vesi oli kaksitoista asteista. Tänään ovat lehdet putoilleet puista oikein toden teolla. Kaiken aamupäivää olen kitkenyt ja jakanut taimia ja "visuloinut" vesiaiheen reunamilla. Edelleen puuttuu muutaman ikkunan pokan maalaus pihapömpelistä ja osa otsalaudoista pitäisi käsitellä vielä toiseen kertaan... Äh, kukkien jakaminen on paljon hauskempaa, eikä sotkekaan niin paljon kuin maalin kanssa telmiminen - koko huvimajan ympäristö on jo valkoisia pisteitä täynnä, niin kuin ympärillä olisi lennellyt ripuloiva lokki!

Edellä mainittu vaiva ei tosin ole kaukana itseltänikään, sillä pöydät notkuvat syksyn satoa: luumuja ja omenoita. Meillä on kaksi nuorta luumupuuta, lajikkeeltaan yleinen keltaluumu ja vanhemmillani kaksi lisää. Omat luumumme eivät vielä onneksi tee satoa vadillista enempää. Tänään olen siis hillonnut ja keitellyt kiisseleitä ja muistellut Maija Asunta-Johnstonin uurastusta Unkarilaisella hedelmätarhallaan, mm. kirjassaan Punapukuisen naisen talo. Uuniomenoita olen myös valmistanut tiuhaan tahtiin ja työpaikalla osataan jo odotella raikkaita Valkeita kuulaita ja makeita Huvituksia.

Harasin sorakäytävät ja raastoin pois kaikkialle rönsyilevät ahomansikan karkulaiset, vaikka olen niitä koko kesän varjellut. Kitkin kasvimaalta yrttien tuleentuneet varret ja totesin, ettei ollut kummoinen hyötykasvivuosi. Onneksi ei tarvitse elää pelkillä "oman pellon pehkuilla"; nippu tilliä, vähän salaattia ja muutama vihreä tomaatti ei kovin pitkälle syksyyn kannattelisi. No, perunoita saadaan ehkä ämpärillinen.

Eilen uimareissulla, Kuusijärveä kiertäessämme, näin polun varrella jo haperoita ja rouskuja. Tekisi mieli mennä niitä tavoittelemaan täältä lähimetsistä. Uimakaveri kertoi keränneensä Sipoon korvesta paljon kangastatteja, minä en taida sellaista sientä tunteakaan.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Avantokausi alkaa

Flunssa tekee tuloaan, kurkkua karvastelee ja olo on jotensakin puolinainen. Siispä on aika aloittaa syksyn ja talven uintirupeama. Tänään alkaa neljäs vuoteni talviuinnin merkeissä. Aloitusvuonna tahti oli tiuhaa, jopa kaksi uintikertaa viikossa, seuraavana talvena kerta viikossa ja viime talvena ehkä kerran kuukaudessa. Liekö tuo kuitenkin auttanut vastustuskyvyn yllä pitämiseen, sillä yhtään kunnollista flunssaa en koko aikana ole sairastanut.

Viime talvena, uintikäyntien harventuessa erilaisten olosuhdemuutosten johdosta ja ennen kaikkea oman laiskuuden ja aikaansaamattomuuden vuoksi, tuntui, että flunssan torjunnassa oli enemmänkin kyse pelkästä itselle luodusta asenteesta ja imagosta, ettei muka avantouimari voi vilustumiseen sairastua. Nyt ei enää pelkkä kuvittelu ja vanhalla fiilistely auta, vaan on toden teolla hypättävä järveen.

Avantouintia kaverin kanssa aloitellessamme teimme ensimmäiset uintikerrat näin syksyn alkaessa ja siitä tasaisesti kohti talvea. Sillä tavalla tuntui, että pysyi hyvin veden jäähtymisen tahdissa. Harvakseltaan suoritettuna, kuten viime talvena, sai kylmäuinti paljon "extrememmän" luonteen eikä ollut puhettakaan mistään rauhallisista uintivedoista. Nopea pyristely vain ja äkkiä pois. Saapa nähdä joko "norppakerho" on koolla. Epäilen, ettei vielä kun vesi on sentään kymmenen asteen yläpuolella ja aivan uimakelpoista. Karaistuneet norpat tulevat uimaan yleensä vasta silloin kun vesi on viisi-kuusiasteista.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Lättähatulla Porvooseen




Kesän viimeinen Lättähattu Porvooseen oli laitimmaista penkkiä myöten täynnä. Lähtö asemalta koitti kahdeltatoista ja matka kesti tunnin verran, joten perillä Porvoossa ehdittiin kierrellä kolmisen tuntia kunnes neljältä taas syksyteltiin kohti kotia.

Pysähdykset matkan varrella olivat Nikkilässä, Hinthaarassa ja Haksissa. Vähän ennen Hinthaaraa, Porvoon radan ja Sköldvikin radan erkanemiskohdassa vaihdetta käännettiin käsivoimin. Konduktööri kertoi, että pitää odottaa, kunnes Helsingistä annetaan lupa vaihdoksen suorittamiselle. Sitten matka jatkui vanhaa rataosuutta pitkin tunnelmallisesti syksytellen. Tällä osuudella ei ole kuultukaan kiskojen yhteen hitsaamisesta, vaan kaikki jatkokohdat tuntuivat "munaskuita myöten". Maalaismaisia ja ennennäkemättömiä maisemia saatiin ihailla myös. Vielä on monta radanvarsimökkiä ilman omistajaa. Monesta "pientä laittoa vailla" olevasta saisi idyllisen kesäpaikan, emme kuitenkaan aio hankkeeseen ryhtyä...

Osuipa matkaan myös mukava keli, ei sateen pisaraakaan, eikä tuultakaan liiaksi. Tehtiin ne perinteiset kiertelyt pitkin ihania kujanteita, mukulakivisiä katuja ja pastellin sävyisten talojen reunustamia käytäviä. Miehen kanssa muistelimme toissavuotista hääpäiväreissuamme jonka aloitimme yöpymällä Pukkilan japanilaisessa majatalossa Yado Oikawassa ja päätimme Porvoon kuulussa etanaravintolassa, Ravintola Timbaalissa. Timbaaliin teki mieli taas, mutta päätimme silti antaa mahdollisuuden myös uudelle makukokemukselle, jos tarpeeksi houkuttavan ohi kävelisimme. Niinpä osuimme Sevillaan. No, meitä "espanjafiilejä" ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Voi niitä Sevillan herkkuja, oitis päätimme tulla tänne uudelleen "Römpöttiretkelle" ja tilata naapuripöytään kannettua tuoksuvaa Paellaa ja sapeliin seivästettyä lihavarrasta. Maukkaat olivat myös valitsemamme Matadorin Tapakset aiolin kera.

Sevillassa jutustellessamme tuli mieleen, että kirjailijaillan postauksesta jäi täysin puuttumaan Essi Avellanin valmisteilla oleva uutuuskirja Matka Champagneen, jonka hän kertoi olevan matkailullinen tietopaketti Samppanjasta ja Champagnen alueesta viinitilavinkkeineen. Koska luettavien kirjojen lista alkaa olla pitkä, niin liitettäköön tämä nyt vaikka sille "Unelmien lomakohteet" -listalle.

torstai 2. syyskuuta 2010

Kirjailijailta Bio Rexissä

Olipa mielenkiintoista käydä Tammen kirjailijaillassa ja pääkaupungin hyörinässä virkistäytymässä. Pörhälsin tilaisuuteen sopivasti töiden jälkeen, haukkasin pikaisen lohisalaatin Vltavassa ja tutustuin siellä myös mukavan kuivaan ja pirskyvään Kendermanns Classic Riesling -valkoviiniin. Sitten muutama harppaus ja olin Bio Rexin tiloissa.

Kirjailijailtaan oli saatu paikalle nimekäs joukko kirjailijoita esittelemään uusimpia teoksiaan. Erityisen mielenkiintoinen oli minulle uuden tuttavuuden, Jari Järvelän uusin kirja Zombie, joka kertoo sisilialaisen urheilutoimittajan karkotuksesta Suomeen. Järvelän jutustelu oli mukavaa ja Palermon ylistys aivan ihanaa, niin että päätin heti oitis ottaa lukeakseni tuon kirjan. Toisella tavalla vaikuttava, suorastaan karismaattinen esiintyjä oli Tapani Kiminkinen, joka aloitti osuutensa siteeraamalla Tabermanin runoa "Minulla on unelma". Kirjassaan Kiminkinen vastailee potilaittensa kysymyksiin. Myös Kalle Isokallio oli livenä aivan yhtä veikeä kuin kirjoistaan saattaa päätellä. Hänen uusin teoksensa on nimeltään Vesimeloni.

Paikalla oli myös Märta Tikkanen, joka kertoi tarinan uusimman kirjansa Emma ja Uno taustalta ja pääsi sillä suoraan luentalistalleni. Aivan toisenlaisen kirjan esitteli Anna Kortelainen. Hänen kirjansa on nimeltään Eri kivaa - Onerva ja kaupungin naiset ja poikkeaa täysin tavanomaisesta kaavasta. Eri kivaa on leikekirjan muotoon sovitettu tarina 1910-luvun naisten Helsingistä ja sen päähenkilönä on L. Onerva ja lähtökohtana Onervan jäämistöstä löytyneet valokuvat, lippuset ja lappuset.

Muita mielenkiintoisia kirjailijatähtiä olivat Leena Lehtolainen, jonka uutuusteos Minne tytöt kadonneet, vaikutti myös mielenkiintoiselta Marja Kallio -tarinalta. Erkki Tuomioja esitteli uutuuskirjanja Jaan Tõnissonista ja kertoi taustaa Viron historiasta sekä Hella Wuolijoen ja Tõnissonin yli puoluerajojen yltäneestä ystävyydestä. Mielenkiintoiselle kuullosti sekin.

Carina Räihä oli minulle myös uusi kirjailijatuttavuus, vaikka nyt hämärästi muistankin lukeneeni hänestä jostakin lehdestä. Räihä on ensimmäisenä suomalaisnaisena valloittanut Mount Everestin ja kirjoittanut siitä kirjansa nimelta Huipulta huipulle, joka on varustettu lisäkaneetilla 'elämänmuutos ja Everest'. Räihän kertoma kirjan syntyyn johtanut taustatarina oli kiinnostava, ehkäpä tämäkin luentalistalle...

Aivan mahtavana lopetuksena tilaisuudelle esiintyi Timo Parvela, joka esitti hersyviä katkelmia uutukaisestaan nimeltä Murrosikäisen käyttöohje. Parvelan Ella-kirjoihin en ole onnistunut tutustumaan, mutta varmaankin sellainen tulee joskus luettua. Ainakin tuo murkun käyttöohje oli niin hauska, että Parvelan huumori sytytti halun lainata pitkästä aikaa myös pinon lastenkirjoja.

Mukavan illan päätteeksi myös julkinen liikenne suosi ja sujutteli. Varttia vaille yhdeksän junalla ehdin varttia yli yhdeksän bussiin ja kotimatka hujahti nopsasti - lukiessa. Uutuuksiin käsiksi pääsemistä ennen pitäisi minun selvitellä reittini läpi juonikkaan ja korruptoituneen Mumbain poliisilaitoksen koitosten eli saattaa loppuun Sacred Games, joka kyllä vie mukanaan, mutta käsittää vielä useita satoja lukemattomia sivuja (ja lisäksi on tullut alekorista ostetuksi vielä yksi lukematon Maeve Binchy).

lauantai 28. elokuuta 2010

Kesän kuvapläjäys 2010



"Marjaviinit ja Ylläs" eli kesälomareissun kuvat syysiltojen iloksi.

Vesiaihe saa vauhtia

Sade näyttää ennusteiden mukaisesti todellakin pitävän taukoa. Yritän tänä viikonloppuna sparrata itseäni siirtämään perennat ja sipulit pois tulevan vesiaiheen alta. Aikaisemmin olen maininnutkin toistaiseksi vedettömän vesiaiheeni seisontavaiheesta, no nyt projekti etenee taas.

Kuten usein käy, ovat alustavat suunnitelmat täysin uudessa kuosissa. Se, mistä piti tulla yksinkertainen maahan kaivettuun kaivonrenkaaseen perustuva pikkuruinen vedellinen keidas (tai silmäke), on muuttunut pieneksi, kivipohjaiseksi lammikoksi. Ratkaisuun päädyttiin yhteistuumin miehen kanssa kun maiseman peittänyt huvimajan alta siirretty multakasa muuttui hänen käsissään kauniiksi sorakäytäväksi. Käytävä taasen jättää toiselle reunalleen luontevan tilan lammikolle... Niinpä minun kontolleni jää kaivonrenkaan reunustoilla rehottavien kukkasten siirto väliaikaisevakkoon sekä kymmenien narsissin ja tulppaanin sipuleitten esiin metsästys. Voikohan ne upottaa uuteen paikkaan saman tien, vai pitäisikö antaa kuivahtaa välillä?

Elokuun pitäisi olla kiihkeätä puutarhurointiaikaani, yleensä juoksen taimistojen syysmyynneissä ja ostan vielä kesän viimeisiä ruukkutaimia, mutta nyt ei oikein tunnu nappaavan. Jostain syystä olen jo ennen aikojani siirtymässä syysvaihteelle, lämpöisten huopien alle kirjojen pariin. Olen aloittanut intian seikkailuni, Vikram Chandran tiiliskiven Sacred Games. Sen parissa menee taatusti jokunen tovi sillä intialaiseen kulttuuriin ja eksoottiseen englannin kielen sanastoon sisälle pääseminen vie oman aikansa. Hassua, että tekstiä lukiessani "kuulen" päässäni sen intialaisen ääntämyksen. Tunnelma vahvistui entisestään kun kuulin kahden intialaisen pukumiehen keskustelua junan vaunussa.

Eikä sitten päästy edes syyskuulle ennen kuin junaliikenne taas puuroutui. Koko loppuviikon "Venaa" vaivasi joku vaihderikko, vai mikä se nyt oli. Nautinnollista oli kuitenkin N:llä köröttely kotiasemalle asti. Vast'ikään hoitovapaalta töihin palannut kaverini ei ole junakiemuroista vielä perillä. Hyppäsi parka raukka normaaliin tapaan Malmilla ulos junaa vaihtamaann vain todetakseen, että odottavan aika on pitkä.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Elokuun tervehdyttävä vehreys



Olen loppukesän ihminen. Vaikka odotan jokaista kevättä kuin kissa pistoksissa ja kuovin ja ruoputan joka ikisen kasvin juurakkoa esiin vielä routaisen maan kätköistä, enkä millään malta odottaa ensimmäisten kasvien ilmestymistä maan pinnalle, on paras kuukausi silti aina elokuu.

Tänä vuonna näytti sille, että tulen kokemaan pettymyksen. Elokuun alussa luonto näytti nuukahtaneelle nyypäleelle ja kaikki kukatkin olivat jo ohi kukkineet. Tuntui niin kuin mitään ei olisi ollut enää odotettavissa. Helteet, niin ihania kun ne ovatkin, olivat vaikutuksensa tehneet ja oma olokin tuntui läkähtyneeltä. Sitten saapuivat sateet. Mahtavien ukkosmyrskyjen ja saderyöppyjen jälkeen vehreys on palannut. Rankkasateen piiskauksesta selvinneet, luumupuihin kiinni jääneet raakileet alkavat jo kellertyä ja monet kukkaset ovat aloittaneet uuden kukintakierroksen.

Tontin taustalla olevan puistometsän kuivuudessa kellertyneet lehdet ovat pudonneet pois ja näkymä on taas iloisen vihreä. Oma olokin on virkeämpi, on ihanaa kulkea katselemassa hyvissä voimissa olevia kasveja, tutkia niiden laajalle ulottuvia uusia rönsyjä, kitkeä ja harventaa sekä siirtää uusille kasvupaikoille niitä, jotka muuten tukahtuisivat hengiltä.

Kasvikirjat ja puutarhaoppaat sekä taimitarhojen syysilmoitukset ovat tarkassa syynissä. Pian pitää päättää minkä värisiä tulppaaneja istutetaan uuteen perennapenkkiin huvimajan vierelle, ja haluanko sittenkään sitä timanttituijaa majan seinustalle. Pihan laitosta innostuneena perheen mies kävi jo aikaisemmin hamuamassa tarjouspäärynäpuuta, mutta ne oli kaikki jo myyty. Olisikohan sittenkin viisaampaa tyytyä perheomenapuuhun.

tiistai 17. elokuuta 2010

Radan varrella taas




Onhan se kätevää, että asuu pääradan varrella. Lyhyt matka pääkaupunkiin ja sen varrella pursuileviin taajamiin ja kauppakeskittymiin. Nopeasti pääsee joka paikkaan ja yhdellä lipulla. Joopa joo.

Maanantaina siirtyivät joukkoliikenteen kulkuvälineet taas uusiin talviaikatauluihin ja se tarkoittaa uuden oppimista, testausta ja yhteensovittamisen tuskaa. Nyt parin aamun jälkeen näyttää siltä, että sopivia aamubusseja on valittavissa hulppeasti puolet enemmän kuin viime talvena, eli kaksi kappaletta, siis viimetalviseen ainokaiseen verrattuna. Parannusta, hyvä! Ikävä kyllä kummankaan bussin aikataulu ei ole synkassa lähtevien junien kanssa, mutta mitäpäs siitä, junia nyt tulee ja menee. Siis ainakin toistaiseksi ennen kuin alkavat syksyn liukkaat lehtikelit, lumesta ja pakkasesta nyt puhumattakaan. Hyvin olen töihin päässyt ja muuttuneitten aikataulujen johdosta jopa nopeita junia käyttämään päässyt. Meidän kohdalla ei yleensa R- tai H-junaan enää istumaan mahdu, mutta eteisessäkin kymmenen minuutin matkan hyvin kestää, eikähän se ole kuin yksi pysäkin väli. Junalukemiset kyllä tahtovat siinä ahtaudessa jäädä haaveeksi, harmi.

Niinpä niinä aamuina kun oikein luetuttaa, niinkuin tänään, hyppään kotoiseen K-junaan jossa saan lukuaikaa ylimääräiset kymmenen minuuttia ennen junan liikkeelle lähtöä ja senkin jälkeen ehdin lukea matkalla vielä vartin verran. Tällä haavaa olen taas Afrikassa kun lueskelen kirjaa nimelta Puolikas keltaista aurinkoa. Se on kertomus Nigerian itsenäistymisen ajoilta. Kirja on tekijänsä Chimamanda Ngozi Adichien esikoisteos. Ainakin tekstin ensimmäiset sata sivua ovat olleet mukaansa tempaavat ja tunnelmaltaan mausteisen värikkäät, joten arvatenkin etsin luettavakseni myös hänen seuraavan kirjansa Purppuranpunainen hibiskus. Tosin ennen sitä täytynee "piipahtaa Intiassa", sillä kirjasto ilmoitelee noudettavissa olevasta Chandra Vikramin teoksesta.

maanantai 9. elokuuta 2010

Helpotusta helteeseen


Eipä ennalta voinut tietää miten suuri huvitus ja viihdearvo on ollut kesän alussa tilaamastani "uima-altaasta". Allas on vajaat neljä metriä pitkä ja kaksi metriä leveä, veden syvyys on reilut viisikymmentä senttiä, joten pääsee juuri mukavasti istuksimaan vedessä ja lueskelemaan tai kastautumaan kaulaa myöten. Hauskuutta mokomastakin vesimäärästä on silti tänä kesänä ollut runsain mitoin.

Viikonloppuna ihailimme ikkunasta kuinka ukkosmyrsky riehui takametsässä ja vesi ryöppysi räystään ylitse altaaseen. Vaikka puut taipuivatkin vaakatasoon, kestivät ne silti maassa kiinni. Ylvästä oli jylinä ja pauke ja kirkkaita taivaalla risteilevien salamoitten raapaisujäljet.

Hellehetken lukunurkassani on myös kuumaa ja hikistä. Guido Brunetti selvittelee elokuisen Venetsian helteissä Kuolemaa väärissä vaatteissa. Tämä on kenties paras Donna Leonin Brunetti-kirjoista jotka tähän mennessä olen lukenut, vai olisiko kenties niin, että jokainen on ollut paras juuri lukuhetkellä... en tiedä, mutta Brunetti-fanius senkun syvenee. Luin myös lisää Camilleria ja Montalbanon seikkailuja, etenkin Eväsvoro oli viihdyttävä. Ja telkkarin ääressä on saanut herkutella sekä Montalbanon että Mma Ramotsven seurasta/ssa; Ihanat kesäsarjat - vihdoinkin vastinetta lupamaksulle.

Tänään on sitten helle jo vähän hellittänyt, mittarissa ainoastaan 24 astetta! Töissä olivat jo tutkineet sääennustetta, että lauantaille on taas luvassa lähes 30 astetta. Hikistä ja kuumaa, mutta ihanaa se on!

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Riippusillalla



Tunnustaudun riippusiltafriikiksi. Toivon aina löytäväni sellaisen ja tutkiskelen kartat ja infot 'sillä silmällä'. Harvoin on ollut siltoja saatavilla ja kaikkia luvattujakaan emme ole aina löytäneet, mutta nyt tärppäsi ja ihan sattumalta!

Pysähdyimme ruuhkaletkan keskeltä vetämään henkeä Utajärven kohdilla P-paikalle, vaikka se olikin 'väärällä' puolella tietä. Yleensä aina odotellaan, että taukopaikka löytyy menosuunnasta, mutta nyt piti tauko saada ja heti. Onneksi niin. Paikka sattui olemaan infotaululla varustettu. Sen rinkeleitä ja nähtävyystähtiä tutkaillessa huomasimme, että aivan lähellä 'olet tässä' -ympyrää näytti sijaitsevan riippusilta. Sinne siis. Jokusen matkaa saimme keikutella umpimetsikössä, mutta lopulta kohde löytyi. Ja millainen kohde, wau! Pitkä ja leveä, todella juhlavan kokoinen riippusilta avautui suoraan edessä. Ihmeellistä, ettei paikkakunnan nettisivuilla mainita siltaa ollenkaan, vaikka se lienee nähtävyyksistä upein. Onnistuin saamaan sillasta/sillalta mielestäni tolkullista kuvaakin, vaikka lelukamerani ominaisuuksissa ja omissa kuvaajankyvyissäni ei olekaan liikoja hurraamista.

Kulunut viikko on mennyt töihin totutellessa, loppuviikosta sentään onnistuin jo saamaan jotakin aikaiseksi. Vielä koulun alkuun asti saan herätä kiireettömästi ja lähteä matkaan omissa oloissani. Sitten alkaa taas kamppailu kellon ja koulukyydin välillä.

Perennaprojektit Kesän taika ja Purppurataivas voivat hyvin. Kuivasta kesästä huolimatta kasvit ovat elossa ja kukkivatkin. Juuri nyt kukkia pursuaa tumman violetissa Lilja Landinissa ja lumenvalkoisessa päiväliljassa, eipä mennyt keväinen hallaa vastaan taistelu hukkaan. Sain myös oman puutarhalelun, kukkapenkkien reunojen trimmaukseen tarkoitetun leikkurin, joka on osoittautunut oikein käteväksi. Täytyykin lähteä sillä nipistelemään varjon puolella rehottavaa heinikkoa, muualta kaikki onkin jo kulottunut ruskeaksi.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Missä lompolo kirkkaana siintää...



Mökin parvekkeelta, männyn runkojen lomasta kiiltelevä kirpakan raikkaan veden pinta. Korviin kantautuva vesilintujen äännähtely ja tuulen humina, ihana rauha - Lapin luonto loi outoa taikaa.

Takana on kiipeilyt Ylläksen huipulle, Äkäslompolon ja Kesänkijärven kierrokset sekä lukuisat patikkaretket Navettakahvilalle, Armaan majoille ja monille muille lähitienoon pitkospoluille. Vaikka hyttysiä oli tällä kertaa tosi paljon, onnistui luonnossa liikkuminen kuitenkin hyvin. Kukaan ei tuskastunut liiaksi kun iltasauna tuntui tuovan helpotuksen päivän aikana hankituille pistoksille.

Toissakesänä, kutakuinkin samoihin aikoihin vietimme lomaa Saariselällä. Silloin olimme myös varautuneet hyttysmyrkyin ja verkkohatuin eikä niitä ihmeeksemme tarvittu koko loman aikana ollenkaan - no nyt tarvitsi. Erityisen runsaaseen itikkaparveen jouduimme Kesänkijärven kierroksella. Alkutaival ihanalla Hillapolulla sujui itikoiden suhteen oikein hyvin, Pirun kurun sivuloikkausta lukuun ottamatta, mutta auta armias, kun pääsimme järven toiselle puolelle. Siellä, tiheässä metsikössä jouduimme sankkanaan kihisevään ja ilmeisen nälkäiseen itikkaparveen. Matkavauhti oli varmasti puolet vikkelämpi kuin alkutaipaleella.

Mieluisimmat retkikohteet olivatkin aukeat ja tuuliset tunturien huiput ja suoaukeat. Hillaa näytti olevan maa punaisenaan, muuraimia vielä, aivan kovia ja mauttomia. Harmi, vasta pari viikkoa myöhemmin olisi päässyt poimimaan.

Sateisia päiviä ei montaa osunut kohdalle, mutta Levin retken aikana jouduimme ukkoskuuroon. Onneksi istuimme juuri silloin Bistrossa ja saatoimme seurata vaakatasossa vihmovaa vettä ikkunan takaa. Vielä Pallaksellekin päästiin kuvaamaan kuivina, mutta Oloksen kohdilla vettä tuli jo niin, ettei ulkoilu houkuttanut.

Vaikka päivät olivat enimmiltään puolipilvisiä oli lämmintä kuitenkin kaiken aikaa yli kaksikymmentä astetta. Juuri sopivasti, että jaksoi patikoida.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Mahtavia marjaviinejä, miljoona itikkaa, patikkapolkuja ja lakkasoita

(kuva Bothniaplainin viinitilalta)

Aika urbanisoitua taas. Parin viikon reissu Lappiin, Äkäslompolon rantaan on nyt muistoina mielessä ja kuvina koneen sisuksissa. Maisemat olivat upeita, kelomökki lompolon rannassa viihtyisä ja patikkaretket sujuivat, miljoonista itikoista huolimatta, hyvin.

Matkaan lähdettiin retrohenkisellä asuntoauto-Römpötillämme, jota nyttemmin myös Rutinoffiksi kutsutaan, (pienellä vaihteella ajettaessa kuskin puoli rutisee juhlavasti). Teemana oli jakaa matka sopiviksi palasiksi kotimaisilla marjaviinitiloilla piipahdellen. Niinpä ensimmäinen etappi osui Jämsään, Himoksen rinteitten alapuolella sijaitsevalle Uusi-Yijälän tilalle ja Patapirtti ravintolaan. Siellä starttasimme retken juhlavasti nauttien "Kevyttä klassista". Menuun kuului kermaista kasvis- tai sienikeittoa, kuhaa erilaisin perunoin sekä jälkiruoaksi Mustaa makiaa, joka oli mustaherukkahillolla maustettua sorbettia ja jääteloä, kyllä maistui. Juomaksi otimme talon viinimaistelusetin, jossa meille maistatettiin tilan omaa Kultaista Mataleenaa; puolikuivaa viherherukkaviiniä ja puolikuivaa Chileläistä sekä kuivaa Australialaista viiniä, joita saimme vertailla. Hyvin Mataleena kilpailussa pärjäsi, vaikka itse kalan kanssa kallistuin eniten kuivan viinin puoleen. Mukaan tuliaisiksi ostimme Mustaa Morttia, täyteläistä mustaviinimarjaviiniä, joka sopii possu ja kanaruokien seuraksi.

Yövyimme Himoksen huipulla jalkapallotunnelmissa. Seuraava etappi odotteli Alajärvellä. Siellä sijaitsee tunnelmallinen Punaisen tuvan viinitila, jossa "viinitarhuri" Jorma Keijonen esitteli meille tilan toimintaa aina viinituotantotiloja myöten. Saimme kuulla viimeisimmät uutiset tilaliköörien myyntiluvan vaiheista sekä ymmärsimme kuinka suuri merkitys taxfree-kaupan poistumisella on ollut kotimaisten viinitilojen toiminnalle. Maistelimme tilan mansikkalikööriä, joka on puhdas luonnon tuote. Omista mansikoista, ilman keinotekoisia esansseja tuotettu. Mansikan maku tuntui pehmeänä. Sääli, ettei tätä pullotettua kesää voinut ostaa mukaan. Sen sijaan mukaan lähtivät valkoisista viinimarjoista valimistettu Valkkari, mahlaviini Kohiseva sekä mustaherukkaviini Koskenmäki.
Alajärveltä ajelimme vielä Jussin viinitilalle Lapualle, josta hankimme mukaan Omenajussin. Yöpyminen osui Pullahiiren matkaparkkiin, jossa saimme naapuriksemme mm. muhkean asuntohotellibussin.

Matkaa jatkoimme aamulla kohti Vetelin Räyrinkiä, jossa sijaitsee kuvan Bothniaplain - Pohjanmaan viinitila. Siellä meitä kestitsi Urpo Koivusalo, maistattaen tilan erikoisuuksia, tyrni ja karpaloviiniä sekä makeaa valkoherukkaviiniä. Näitä on mukava maistella talven pakkasissa, kun tulee kesän kaipuu.

Viimeinen viinietappimme oli määränpäässä, Kolarin Kurtakossa sijaitseva Ylläksen Viini & Willa. Sinne saapuessamme pihapiirissä soi pehmeä Saksofonin soitanta. Isäntä Ari maistatti tilan erikoisuuksia Jänkhä koiraa, hillaviini Joikua, variksenmarjaviiniä Yllästä Ystäväsi sekä Kurtakon ratsuväkeä ja Soittajan viiniä.
Mukavassa viinituvassa oli esillä myös villatuotteita joista emme, helteen painaessa päälle, osanneet innostua. Sen sijaan mukaan lähti viinikassin lisäksi myös Kaarnikkahyytelöä ja lammassäilykettä.

Paljon on muistoja kertynyt matkan varrelta viinitilojen väliltäkin. Niistä riittää kuvia jaettavaksi ja tarinoinnin aihetta seuraaviin kirjoitussessioihinkin.

Viinitilalinkit:
Patapirtti, Uusi-Yijälän viinitila
Punaisen tuvan viinitila
Jussin viinitila
Bothniaplain
Ylläksen Viini & Willa

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Savusaunamuistoja ja leppeitä poutapäiviä



Ensimmäinen lomaviikko on vietetty jo traditioksi muodostuneissa merkeissä, mökkeilty on ja uitu ja saunottu. Kuvan yli satavuotias savusauna ei enää lämpene, mutta monta mukavaa muistoa siihen liittyy.

Tuon saunan savun tuoksuisessa, mustassa uumenessa olen lapsena monet kylvyt kylpenyt, lauteilla istunut ja hengitellyt viileää ilmaa räppänän rakosesta. Muistan kun ihan pienenä tyttösenä sain istua pesuvadissa saunan lattialla, kun lauteen kuumuus oli vielä liian polttavaa. Myöhemmin äidin ja mummon kanssa löylytellessä vihdottiin mummon sitomilla vastoilla ja laulettiin "pysy kotona konnan poika, älä pyri kylään". Leppeät löylyt, pikkuruisesta ikkunasta tuleva valo, kodassa, suuressa vesipadassa kiehuva vesi ja koivuvihdan tuoksu seuraavat muistoissa aina.
Erityisesti korkeitten hankien poikki tuvalta saunaan kulkeva polku on jäänyt mielen sopukoihini. Joulusaunan jälkeen minut kiedottiin lämpimiin pyyhkeisiin paketiksi, jonka enoni noukki syliinsä vanhempien vielä jäädessä jatkamaan löylyttelyä.

Juhannuksesta saakka sää on suosinut ja helle hellinyt. Lomamatka jatkuu kohti Lappia jossa vedet ovat paljon kylmemmät ja uitireissut taatusti toisenlaiset. Toivottavasti sääsket ja mäkärät menevät taas piiloon kuten toissakesänä Saariselälle suuntautuneella lomallamme. Silloin olimme varautuneet hyttyshatuin, -pyyhkein ja -karkottein, mutta ihmeeksemme emme niitä tarvinneet lainkaan edes Rumakurussa ja Kiilopäällä taivaltaessamme.

Aiomme kivuta pohjoista kohti kotimaisiin marjaviinitiloihin tutustuen. Toivottavasti saan pian kirjoittaa mukavista maistelutuokioista ja mieleenpainuneista muistoista matkan varrelta.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Unikko kukkii, kohta saadaan rankkasadetta



Kylmää ja tuulista aina vaan. Aamu alkoi kirkkaan kuulaana ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta lämpöä oli vain vähän reilut kymmenen astetta. Kasvit kyllä viihtyvät, näyttävät oikein raikkailta ja virkeiltä viileässä ilmanalassa, itse kyllä kaipaisin lämpöä lisää.

Olen opetellut uusia kesäaikatauluja ja todennut ne vielä talvisiakin hullummiksi. Siinä missä talviaikataulun mukainen junan lähtöaika asemalta on minuuttia yli bussin saapumisajan, on kesäbussin aikataulussa tismalleen sama minuuttimäärä. Mitään, edes teoreettisia tai junailijan helläsydämisyydestä riippuvia, mahdollisuuksia ei ole ehtiä muuhun kuin seuraavaan vuoroon, jota saakin sitten odotella, kun joka toinen vuoro on supistettu pois. Minä sentään voin valita useammasta junasta, mutta väliasemille matkaavia tilanne varmasti sapettaa.

Kesäfiilistä tämmöinen luvallinen kiireettömyys kyllä lisää. Kun ei kerran ehdi, niin ei sitten. Ollaanhan tässä koko talvi osallistuttu pääradanvarren kiireettömyyskursseille, jossa juna kulkee jos on kulkeakseen.

Vaikka taivaalta on päivittäin tullut milloin tuulta ja milloin tihkua, on kesäkuinen rankkasade vielä saapumatta. Sitä tiedän odotella, koska unikot ovat juuri nyt upeimmassa kukassaan. Jo neljänä kesänä perättäin sade on saapunut parahultaisesti liiskaamaan kukinnot nurmikon pintaan. Onhan tietysti mahdollista, että tämä kesäkuu on poikkeus, eikä sadetta tulekaan. Voittihan Sveitsikin jalkapallossa Espanjan vaikka kukaan ei olisi uskonut.

Jalkapallon MM-kisaus onkin ollut kylmien iltojen pelastus. Pihalla puuhastelun, puhumattakaan aurinkotuolissa lököilyn sijaan on tuijotettu ruutua ja siellä pallon perässä kirmaavia joukkueita.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Rehevää vehreyttä pihalla ja lukunurkassa

Taas työviikko vierähti. Oli aurinkoisia päiviä ja lämpimiä asemalaitureita, palavia sekä rikkoutuneita junia ja odottelua pysäkeillä. Sen sijaan nyt viikonloppuna sataa tihkuttelee ja tuulee niin, että tukka päästä lähtee.

Sateen ja lämmön ansiosta pihapuutarha uhkaa muuttua viidakoksi. Sydämestä ottaa kun pitää harvennella pois kasveja, joita on penkkeihin istutellut ja paaponut jo monta vuotta, että kasva, kasva, täytä koko tila. Olen kuitenkin kantapään kautta oppinut, että kaikella on määränsä, eikä yhteen penkkiin aina sovi kaikki mikä siellä tahtoo rehottaa. Kun halutilassa nyt kerran on sitä 'Kesän taikaa' ja 'Purppurataivasta', on peuran- ja vuohenkellojen lehtiruusukkeitten tehtävä tilaa uusille kasveille.

Kitkemisen ja haraamisen lisäksi olen kerännyt pihalta monta sylillistä risuja. Harmi, ettei ulkogrilli vielä ole käyttävissä. Siinä passaisi risusylyksiä poltella ja hyttysiä hätistellä, lopuksi hiillokseen saisi kepin nokkaan makkaraa ja vaahtokarkkeja...

Sadepäivissä on kyllä se hyvä puoli, että voi oikein luvan kanssa käpertyä lukunurkkaan ja vaipua tekstin vietäväksi. Tällä hetkellä luen Markus Nummen kirjaa Kiinalainen puutarha. Siinäpä vasta kirja joka haastaa Coelhot ja Hosseinit mennen tullen. Suorastaan ihme, ettei Nummi tällä kirjallaan ole noussut edellä mainittujen rinnalle mystisfilosofisten ja elämää pohdiskelevien kirjailijoitten seuraan. Kirjan lähtökohta jo sinällään on erikoinen; marsalkka Mannerheimin Itä-Turkestanin matkalla ottama valokuva lähetystyöntekijöistä Chini Bagh'ssa eli Kiinalaisessa puutarhassa Kashgarissa. Kirja solmii yhteen uiguripakolaisten tarinaa, lähetystyöntekijöiden arkea ja erilaisten kulttuurien ja uskontojen ohjaamia elintapoja ja ajatusmaailmoja. Ihana ja yllättävä lukukokemus, joka houkuttaa lainaamaan lisää Nummen teoksia.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Hulinaa ja huisketta, ruusuja ja valkolakkeja


Kiireinen viikonloppu. Koko edeltävä viikko on mennyt lakkiaisjuhlien valmisteluissa. Ensinnäkin astioita piti hankkia lisää valtavat määrät, onneksi sain osan lainaksi. Sitten piti hyökätä taimistolle hankkimaan kaunistusta ja väriä pihaan, omavaraisuusaste kukkien suhteen ei näin aikaisin kesästä vielä ole päätä huimaava. Uusien perennapenkkiprojektien taimetkin ovat vasta nupullaan. Ja tietysti piti puunata ja paistaa. Viisain teko oli se, että tajusin tilata täytekakut valmiina. Herkun ihanien Vadelmatäytekakun ja Tiikerinlilja-juustokakun myötä pöytä olisi jo sellaisenaan ollut kaunis ja maukas, mutta tietysti piti ahtaa tarjolle "sen seitsemää sorttia", vaan kylläpä kaikki kelpasi.

Kaksien juhlien mahduttaminen samaan aamuun (pojan esitys omassa juhlassaan oli nähtävä), kattaus ja viimeiset valmistelut ja neljäkymmentä kutsuvierasta, meinasivat kaatua syliin. Lisäksi kevään pahin tuulikeli sai hermot kireälle kun pihalle pystytettyjen pöytien liinoitus uhkasi lentää naapurin puolelle. Juokse siinä sitten tarjoilujen ja liinojen kanssa kilpaa... Ei auttanut vaikka kaukaa viisaasti olin kerrankin hankkinut pöytäliinanipistimet ja -painot, aina oli liina nurinnarin. No, ensi keväänä nämä asiat ovat "hallussa".

Ihka ensimmäiset suuret juhlat ja monta mietittävää asiaa... Ilman kommelluksiakaan säästytty: Pöydässä seisoi juhlavasti kaksi suurta pumpputermosta, kahvia ja kuumaa vettä, mutta teepussit puuttuivat tykkenään ja lapsivieraitten mehukannu oli poissa pöydästä, sen sijaan se oli joutunut lahjaksi tulleitten kukkien astiaksi. Sävysävyyn valitut servietit jäivät koko juhlan ajaksi kaapin perukoille ja hajonneen kahvipumppiksen korvaaminen vesipumppiksella jäi ilmoittamatta. Pumppukannun kyljessä komeileva "Kuuma vesi" -teksti sai vieraat odottelemaan, että milloinhan sitä kahvia tulee lisää... Onneksi yksi rohkaistui kysymään.

Kiitos ihanien "vieraitten" eli sukulaisten ja ystävien, tunnelma oli lupsakka ja rento ja kaikki sujui kuitenkin mukavasti.

Tänään olen nauttinut "rääppiäisistä", ihanista juhlakalun poikaystävän tekemistä pitsoista ja kaikki paikat täyttävistä brie-paloista (kolmen kilon kiekosta tulee aika paljon paloja!). Onneksi booliin käytettyyn viinihanapaksiin jäi paljon hyvää Cataratto-valkkaria, joka sopii kyytipojaksi täydellisesti, kun kelikin on nyt tyyni, aurinkoinen ja Italia-fiilistelyyn sopiva.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Matosoppaa ja konnan karkotusta

Hyi mikä homma, mutta nyt se on tehty. Jokakeväinen vesialtaan puhdistus on haisevaa puuhaa. Syksyllä altaaseen pudonneet lehdet ja uteliaat kastemadot ovat talven aikana muhineet mustaksi velliksi jota on etovaa lappoa pois pikkupurnukoilla. Siinä mönjää lappoessa tulin aiheuttaneeksi suurtulvan rupikonnanuorukaisen pesäkoloon, kauhuissaan parka pakeni kuivempia asuinsijoja etsimään.

Allasaihionani on vanha pohjallinen kaivonrengas, joka on muuten kiva, mutta ei oikein pidä vettä! Sen sijaan se kyllä päästää veden sisälleen vallan mallikkaasti. Etenkin puhdistushommassa meinaa huumori loppua, kun vettä virtaa sisään sen minkä ehtii lippoa ulos. Toisaalta sisään tuleva vesi on puhtaampaa ja huuhtelee samalla altaan pohjaa.

Nyt työ on kuitenkin valmis ja täyttövedet ja haihtumiskokeet tehty viikonlopun juhlia silmällä pitäen. Jos lasken altaan täyteen juuri ennen vieraiden tuloa se saattaa kestää kauniina sen aikaa kun puutarhaintoisimmat kiertelevät katsomassa paikkoja...

Kunhan kesä tästä etenee ja loma alkaa, alan testailemaan erilaisia tiivistysmenetelmiä. Todennäköisin vaihtoehto on muovittaa allas kauttaaltaan ja laittaa pohjalle kauniita kiviä ja valo syksyn hämäriä iltoja ajatellen. Ainoa ongelma tässä on, että en halua mustaa allasta, eli joudun soveltamaan ja keksimään jonkun 'kikkakolmosen', että pääsen katsomaan vihreää tai sinistä vettä. Olen jo suunnitellut, että pyöreästä muoviliinasta voisi saada sopivan eristeen. Ehkä siitä tulee lyhytikäinen ratkaisu, mutta varmaankin mönjä on helpompi saada altaasta ulos, ainakin teoriassa - kuroo vaan liinan reunoilta pussiksi ja nostaa pois. Avot, ei enää haisevia mönjäkeikkoja!

torstai 27. toukokuuta 2010

Kolme kaunista naista - monikulttuurinen Suomi

Aamulla, taivaltaessani Helsingissä junaseisakkeelta työpaikalle, tuon vajaan kilometrin matkan, tuli minua vastaan kolme kaunista naista.

Ensimmäinen, musta kaunotar muhkeassa pallokampauksessaan juoksi vastaan lujaa vauhtia kirkaanpunaisesta lippalakistaan kiinni pidellen ehtiäkseen juuri laiturille pysähtyneeseen junaan. Paksu kultakääty hypähteli ja kimalteli kaulalla ja lippiksen kanssa saman väriset punaiset kengät vilkkuivat vinhassa vauhdissa. Kasvoilla oli iloinen ilme vaikka vauhti kiristeli poskissa. Kerkisi!

Parin sadan metrin päässä, laiturilta alas johtavan luiskan kohdilla kohtasin siron, tumman, piirteiltään jotenkin egyptiläisvaikutteisen naisen, joka oli pukeutunut pitkään housupuvun peittävään, edestä soljella kiinnitettyyn liiviin ja huiviin.

Alikulun päässä vastaani tuli naisista kolmas, pitkä ja ryhdikäs, kokovartalon verhoamaan huiviin pukeutunut nainen. Suklaanruskeat kasvot vain näkyivät saman sävyisen, ruskean ja kiiltelevän kankaan aukosta.

Kaikki naiset kiiruhtivat aikaisin aamulla kohti ruuhkajunaa, jossa olin jo samaisen aamun aikana ehtinyt kuulla montaa kieltä ja monenlaisella murteella puhuttua suomea. Etenkin pääkaupunkiseudun junissa näkee todella hyvin kuinka Suomi kansainvälistyy. Useimmilla aamuruuhkan kulkijoilla lienee myös työ taikka opiskelupaikka ja sitä kautta oma oksansa maassamme. Omien lasten ystäväpiiri on myös paljon värikkäämpi ja monikielisempi kuin omani konsanaan. Netin ansiosta myös lomareissuilla tavatut tuttavuudet säilyvät "sisäpiirissä" ja kielitaito karttuu viestittelyn myötä.

Junatuttavuuksien kanssa juttelemme matkoista, vaihdamme mielipiteitä kohteista missä kukakin on käynyt ja usealla myös lapset ovat vaihto-oppilaina maailmalla. Luulisi sieltä olevan tuomisina uusia ajatusmalleja ja avartavia seikkailuja.

Junalukemisenani on Jukka Mannerkorven Ranskalaisia makupaloja. Se on hersyvästi kirjoitettu ja huumorilla terästetty, syvälle keittotaidon, gastronomian, taiteen, tieteen ja talousmahtien historiaan porautuva kirja. Näkökulma on keittiölähtöinen ja kietoo historian tapahtumat keittotaidon kehittymisen valossa aina ensimmäisistä säilyneistä alan aikakirjoista tähän päivään. Suosittelen kaikille Euroopan historiasta kiinnostuneille, vaikka ruoka-asiat eivät niin kiinnoistaisikaan.

Olisi kiinnostavaa tietää minkälaista ruokaa laitetaan noiden kolmen kauniin naisen keittiössä.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Sisälläni asuu pieni britti

Ensimmäisen kerran keväällä leikattu nurmikko ja parhaassa kukassaan loistavat tulppaanit ovat mieltä virkistävä näky.



Olen kaivanut ja kaaputtanut, repinyt ja raastanut, nyhtänyt ja nylkenyt irti kaikki mahdolliset voikukan lehtiruusukkeet ja nuput, jotka nurmikkoparkaamme miehittävät. Nyt ikkunaperspektiivistä katsoen nurmi on tasainen, sileä ja kaikin puolin A-luokan pelikenttä, mutta kuhan askel johtaa pitemmälle, avautuvat silmien eteen aukkopaikat. Sammal rehottaa kukkapenkkien ympärillä sekä kuusen alla ja myyrän kolot rei'ittävät somasti keskikenttää. Tramboliinin varjostama läiskä on kalju vielä kokonaan ja monessa kohdassa on toivomisen varaa. No, vastahan kesä on alussa.

Siinä missä ihailen Italian reissujen mieleen nostamia vapaana kasvavia unikkoniittyjä ja ranskalaisia, reheviä laventelipeltoja, huomaan pikkutarkasti nyppiväni pois ylipitkiä heinän korsia sieltä sun täältä. En saa minuutinkaan rauhaa istuakseni pihakeinussa, vaan taas silmään ehättää joku hörstöpörriäinen, joka on käytävä nyhtämässä pois. Eija Klaucke kertoi jossain puutarhaohjelmassaan, miten hän opiskeluaikoinaan Englannissa sai nähdä kuinka kukkapenkkien reunoja leikattiin saksien kanssa siisteiksi. Siihen en ole vielä ryhtynyt, mutta kitken kyllä kaiken aikaa - vähintään joka toisella askeleella. Onneksi piha on pieni.

Sain maalattua pihapömpelin seinät vihdoinkin. Vielä odottaa räystäslautojen ja ikkunapokien valkaisu-urakka, mutta sade saapui sopivasti tauottamaan työtä. Sain aikaiseksi henkisen päätöksen, että hirsikehikon ristinurkissa joka toinen "siipi" tulee valkoiseksi ja toinen vastaavasti saa olla seinän kanssa saman värinen, eli auringonkeltainen. Koko talvenpa olen asiaa pähkäillyt, mutta pensseli kourassa päätös oli helppo tehdä!

Viherpeukaloilta tilaamani valmisperennapenkit voivat edelleen hyvin! Ne ovat selvinneet koitoksistaan, vain yksi taimi on kuollut. Huonommin näyttää käyneen monta vuotta sitkeästi sinnitelleille imukärhövilliviineille, niissä ei näy elonmerkkiä vieläkään. En ole niitä vielä hennonut kuolleiksi julistaa, mutta pahaa pelkään. Liekö myyrä popsinut juuret suuhunsa, vai mikä kumma niille on tullut?

Uunista tuoksahtaa nenään kevään ensimmäisen raparperisadon tuotos. Raparperi keikaus. Piirakka tehdään niin, että raparperin palat karamellisoidaan fariinisokerissa ja laitetaan paistovuoan pohjalle, päälle kumontaan sokerikakkutaikinaa taikka vaihtoehtoisesti murotaikinaa. Paistetaan, annetaan jäähtyä ja syödään vaniljajäätelön tai kermavaahdon kera.

torstai 20. toukokuuta 2010

Joen yllä tuomen kukkia, rentukoita rannoilla


Jos jotain kritiikkiä pitäisi tästä pikaisesta kevään tulosta sanoa, niin sen voisin miinuksen puolelle pistää, että rusokirsikan kukkapilvi jäi pelkäksi haaveeksi. Ja niinkun minä olen kameran kanssa vaaninut ja vahdissa ollut kaiken kevättä. Nyt kevät koitti kuitenkin niin äkkiä, että punaruskeat lehdet puhkesivat puihin jo ennen kuin kukkanuput ehtivät avata terälehtensä.

Tuomien kukinta sen sijaan ylittää kaikki odotukset ja joka aamu ylittämäni joki on nyt satumaisen kaunis, kun valkoisia kukkia pursuvat oksat riippuvat runollisesti veden yllä. En muista myöskään nähneeni milloinkaan näin komeasti kukkivia Salavia, tai sitten vain havainnoin kaikki puut ja kasvit nyt paremmin kuin vuosikausiin.

Vihreän kullan reitiltä jäi mieleen monta kaunista kesämaisemaa, mutta kukkapuita en Saimaalla vielä nähnyt, ehkä siellä vähän myöhemmin kukkivat. Huomasin myös, että valkovuokot, jotka täällä etelässä peittävät nyt kaikki metsän pohjat yhtenäisenä mattona, puuttuivat sikälaisestä maisemasta kokonaan. Sen sijaan kaikkien ojien ja rantojen ja jokien varsilla kasvoivat auringon keltaiset rentukkamättäät.

sunnuntai 16. toukokuuta 2010

Vihreän kullan reitti ja kaunis Saimaa

Lukuisat ovat Suomi-neidon piilotetut helmet, ei niitä helposti löydä, mutta jos jaksaa olla sitkeä, niin vaivat kyllä moninkertaisesti palkitaan.



Kiersimme kevään ensimmäisen helteisen, ja helatorstain ansiosta pitkän vapaan viikonlopun Vihreän kullan kulttuurireitillä. Aloitimme reitin nähtävyyksien metsästyksen Mäntyharjun Asemakylältä ja jatkoimme sieltä Ristiinaan, jossa kiersimme kaunista kirkonkylää ja kävelimme pitkin kreivinpolkua. Polun varrelta löytyy mm. Yrjö Maunu Sprengtportenin virkatalo sekä Brahelinnan rauniot.

Sää suosi retkeä lämpimillä ja aurinkoisilla päivillä ja öillä. Enää ei Römpötin kaasulämmitystä tarvinnut käytellä, ennemminkin hiki meinasi vaivata öiseen aikaan. Öitä vietimme Puumalan Lietvedellä, Sulkavalla ja Anttolassa. Saimaan vesi oli raikasta ja todella puhdasta ja kirkasta. Virkistävää siinä oli aamu-uinnilla pulahtaa. Lietvedellä onnistuimme jopa näkemään norpan uimassa!

Näiden neljän "karkupäivän" aikana kotipiha on lehahtanut kukkaan. Atsaleassa on lilat nuput ja tulppaanit ja narsissit ovat jo täydessä terässä. Näyttää myös sille, että ainoastaan yksi malva, kovia kokeneista Kesän taika ja Purppurataivas -perennapenkeistä on paleltunut. Kaikki muut ovat nostaneet uutta kasvustoa juuristaan.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Luvassa lämmintä säätä

Tytär lähtee kouluryhmänsä kanssa viikoksi Puolan Gdyniaan, josta löysin hyvät tiedot oheiselta plazan sivulta. Toivonpa, että siellä on jo keväisen lämmintä, sillä aikovat heti ensimmäiseksi mennä tutustumaan dyyneihin.

Säätiedot lupasivat lämmintä säätä tänne meillekin ja kyllä se tulisikin tarpeeseen. Onneksi viime yö oli lämmin, asteita näytti yöllä kolmen aikaankin olevan samat seitsemän astetta kuin puolen yön aikaan, kun vihdoin päästiin nukkumaan surkean lätkämatsin jälkeen. On se kummallista miten pitää itseään kiduttaa mokomalla pelillä! Ja huomenna taas uudelleen...

Lämpöä toivon myös sen takia, että odottelen silmät tarkkana rusokirsikoiden kukkaan puhkeamista. Toiveeni on kerrankin vangita kuviin koko vaaleanpunaisen kukkavaahdon kauneus. Kukintaa vaan kestää hyvin pienen hetken ja jos sateet osuvat pahasti kohdilleen liiskautuu koko kauneus hetkessä maan pintaan. Tähän olen varautunut kulkemalla kamera valmiina äkillisen kukkaan puhkeamisen varalta.

torstai 6. toukokuuta 2010

Vaikka kylmä hallayö, toiveet usein maahan lyö

Jatkan taistelua taimieni puolesta ja katselen viime kesän kuvia sparratakseni sisäistä puutarhuriani.













Kuvassa kukkaistutuksia Mira Portessa

Täällä kotikonnuilla on yöpakkasia piisannut. Joka aamu on saanut ravistella taimien peittona olleista harsoista, lehdistä ja vahakankaista jääkökkäreitä ja kiviä irti. Kiviä siksi, että peitteiden painona olleet kivenmurikat ovat jäätyneet niihin kiinni! Täytyy nostaa kukkasille (ja Viherpeukaloille) hattua, jos nämä taimet tästä kylmäkäsittelystä hengissä selviävät.

Ja kun kerran pihailmoja ei ole tullut, olen uponnut taas kirjoihin. Luen parhaillaan Francesca Marcianon kirjaa Afrikan taivas. Se on hyvin erilainen Afrikka-kuvaus kuin aiemmin lukemani romanttiset Blixenit, Hemingwayt ja muut savannikertomukset, Mma Ramotswe -dekkareista tai Kigalin kakkukaupan maailmaa parantavasta kerronnasta puhumattakaan.

Marcianonkin kirjan tapahtumapaikka on Kenia, mutta tapahtumien ajankohta on lähellä nykypäivää ja kerrontaan solmiutuu myös kaikuja Somalian ja Ruandan sodasta. Marcianon kieli ja tapa kirjoittaa on ihanan kevyt ja mukaansa tempaava. Mombasaankin alkoi tehdä mieli tästä kuvauksesta: "Kaupunki toi mieleeni Etelä-Italian, sillä oli napolilainen sielu. Se oli kuuma ja meluisa ja rappeutunut, mutta eläväinen ja kansainvälinen; joka ainoalla vanhalla miehellä, joka istui jalat ristissä torin varjoissa omien vihanneskekojensa välissä oli sufifilosofin tai sulttaanin kasvot. Heti vaistosi, että kaupungilla on historia."
Niinpä niin, siellä se kummittelee taas tuo Italia. Etelä-Italia onkin vielä käymättä.

Italiasta tuli mieleen, että ruusupenkissä kasvavat laventelit näyttävät selvinneen taas talvesta hengissä. En silti vieläkään uskalla ryhtyä niitä jakamaan, vaikka kovin puuvartisia ovatkin. Sinne ne varret piiloutuvat mirrinminttupehkojen keskelle kuitenkin. Niin että kävipä uusien taimien miten hyvänsä, niin mirrinminttua, laventelia ja alppikärhöjä saa ihailla myös tulevana suvena.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Ruusun puna poskilla - ja piikki sormessa

On niin hikiki.

Viime sunnuntaina pihanurmikko oli haravoinnin jäljiltä kuin biisonin turkki - hallavan beige ja pitkänukkainen. Nyt aurinkoisissa kohdissa piipottaa jo hentoa vihreää ja krookukset hehkuvat riemukkaasti. Tänään pääsin kunnolliseen perennahurmioon ja "Purppurataivas" on nyt istutettu. "Kesän taika" odottelee vielä laatikoissaan, eli aiemmin mainitsemani taimet saapuivat perjantaina. Esitelehdykkä lupasi toimituksen toukokuuna aikana, joten ainakaan viivästyksestä ei voi syyttää. Minun suunnitelmiini nähden taimet tulivat vähän liian aikaisin. Meillä on ojan pohjalla vielä lunta, ja Alppiruusun lehdet vielä supussa maata kohti, routaa siis on vielä jäljellä.

Päätin perustaa kohopenkin, josta syystä on hiki: Kottikärryn kanssa olen kurvaillut multakasalta kukkapenkille, jotta arat kasvivarpaat eivät kylmettyisi heti alkutekijöihinsä. En uskaltanut antaa juurakoitten ja taimipottien odotella laatikossa, sillä "hengitysaukoista" pukkaa vihreää versoa jo nyt!

Siinä hengähdystaukojen aikana pöyhin risuja kompostissa ja eikös sormi osunut ruusun oksaan. Kirveltää ikävästi, mutta siitäs sain kun en käytä hanskoja elikkäs muita suojaimia. Minun mielestäni pihahommien juju on, että saa iskeä kädet multaan, saveen tai piikkeihin... ja tuntea maan ja sen matoset käsissään.

Hagon reissun paluumatkalla otetuista Fagervikin kuvista ja videon pätkistä sain koostettua ensimmäisen täysin omatakemän videon:



Tutitanata on vielä turhan paljon, kun videot on vapaalla kädellä otettu ja ensimmäistä kertaa olen "pappia kyydissä". Kaiken lisäksi Bloggie-kamerassa olisi 360 asteen objektiivikin (jonka takia sen ostinkin), jolla varmasti voisi asiaa auttaa, mutta eihän se koskaan ollut taskussa kuvaushetkellä!