Matka tehtiin sanakirjaa apuna käyttäen ja rohkeasti autolla Gibraltarille ja Nerjaan ajellen, kaikkea uutta haluttiin nähdä ja oppia. Mukavat ihmiset, lämmin sää ja kauniit lomamuistot saivat sitten innostumaan kielen opiskelusta. Katselin kurssit telkkarista ja kuuntelin kaiken mitä löysin. Lainasin oppikirjoja ja lueskelin niitä.
Ensimmäiset kielikurssini kävin kai joskus 90-luvun puolivälissä Keravan Opistossa. Opettajaksi osui aivan ihanan innostava Päivi Suovuo, joka laulatti lauluja ja katselutti Este Pais -kieliohjelmaa televisiosta. Päivi raahasi luokkaan myös lukiossa vaihto-oppilaana opiskelleita espanjankielisiä oppilaitaan.
Kielikursseihin tuli sitten perhe-elämän melskeissä tauko ja opiskelu jäi omavaraiseksi. Sanastoa kuuntelin kuitenkin korvalapuista suht' ahkerasti ja raijasin junamatkoilla mukana oppikirjoja. Haaveenani oli oppia kieltä joskus sen verran, että pystyisin lukemaan espanjankielisiä kirjoja. Vihdoin osallistuin taas uudelleen iltakursseille vuoden 2009 tietämissä. Silloin pärjäsin jo alkeista hieman edistyneempien jatkoryhmässä. Hauskaa oli, kunnes kielioppi, preteritit sun muut, lannistivat innostuksen.
Netin myötä opiskelu on helpottunut. Kätevästi voi seurata lehtiä ja kuunnella radiokanavia. Ja nyt vihdoin, melkein kolmenkymmenen opiskeluvuoden jälkeen olen lukenut ensimmäisen espanjankielisen kirjani ja aikalailla sattumalta.
Olen lukenut Cecilia Samartinilta jo Señor Peregrinon ja Peregrinan, joista kovasti pidin, ja siitäpä syystä jäi silmänurkkaani kiinni tämä La Abuela Lola (suomennettuna Mofongo).
Ensin kovasti epäilin kielitaitoni määrää, mutta sitten päätin, että jos saan tolkkua kirjan takakannen kuvailutekstistä niin otan urakan selvittääkseni. Niihän siinä kävi, että taustan teksti oli kovin helppolukuinen ja lainasin kirjan - ja nyt se on luettu. Tosin olen lainan pari kertaa uusinut, joten aikaa on kirjan parissa kulunut tovi jos toinenkin.
Kirjan tarina
Ihana tarina kertoo sydänvikaisesta Sebastian-pojasta ja hänen perheestään, erityisesti isoäiti Lolasta ja hänen makoisista keitoksistaan, jotka tuovat illallispöytään värikkään joukon ruokavieraita omine tarinoineen ja taustoineen.
Kuten Samartinin muissakin kirjoissa, on tämänkin sivuilla runsaasti elämän viisautta ja ymmärtäväistä opetusta vaivihkaa tarinan sekaan solmittuna. Kokkauksen lomassa Sebastian vahvistuu, paitsi ruumiin terveyden puolesta, myös henkisesti. Poika oppii puolustautumiskonsteja ja saa varmuutta koulussa kiusaajansa edessä pärjäämiseen. Sivujuonena tarinassa kulkee Sebastianin vanhempien suhde, joka on koetuksella ja päätymässä eroon. Isoäidin keinoja perheen koossa pitämiseen ovat yhteiset ruokailuhetket ja hyvän ja elämäniloisen asenteen pintaan kutsuminen olipa elämässä tilanne mikä tahansa.
Kirjassa Sebastianin ylisuojeleva äiti pelkää pojan kasvun myötä eteen tulevaa suurta leikkausta, jollainen epäonnistunut, on jo koettu aikaisemmin, kun poika oli pieni. Tuskaa tarinaan tuo Sebastianin hauraus, monet rajoitteet samanikäisiin lapsiin verrattuna kun rikkinäistä sydäntä ei saa rasittaa. Haaveet juoksemisesta ja jalkapallopeliin osallistumisesta siintelevät pojan silmissä ja toive kaiken korjaavasta leikkauksesta vahvistuu ja kauhistuttaa äitiä.
Suloinen kirja, suosittelen. Jospa pian saan luettavakseni myös suomennetun laitoksen, niin voin tarkistaa onko tarina sama...