Olen loppukesän ihminen. Vaikka odotan jokaista kevättä kuin kissa pistoksissa ja kuovin ja ruoputan joka ikisen kasvin juurakkoa esiin vielä routaisen maan kätköistä, enkä millään malta odottaa ensimmäisten kasvien ilmestymistä maan pinnalle, on paras kuukausi silti aina elokuu.
Tänä vuonna näytti sille, että tulen kokemaan pettymyksen. Elokuun alussa luonto näytti nuukahtaneelle nyypäleelle ja kaikki kukatkin olivat jo ohi kukkineet. Tuntui niin kuin mitään ei olisi ollut enää odotettavissa. Helteet, niin ihania kun ne ovatkin, olivat vaikutuksensa tehneet ja oma olokin tuntui läkähtyneeltä. Sitten saapuivat sateet. Mahtavien ukkosmyrskyjen ja saderyöppyjen jälkeen vehreys on palannut. Rankkasateen piiskauksesta selvinneet, luumupuihin kiinni jääneet raakileet alkavat jo kellertyä ja monet kukkaset ovat aloittaneet uuden kukintakierroksen.
Tontin taustalla olevan puistometsän kuivuudessa kellertyneet lehdet ovat pudonneet pois ja näkymä on taas iloisen vihreä. Oma olokin on virkeämpi, on ihanaa kulkea katselemassa hyvissä voimissa olevia kasveja, tutkia niiden laajalle ulottuvia uusia rönsyjä, kitkeä ja harventaa sekä siirtää uusille kasvupaikoille niitä, jotka muuten tukahtuisivat hengiltä.
Kasvikirjat ja puutarhaoppaat sekä taimitarhojen syysilmoitukset ovat tarkassa syynissä. Pian pitää päättää minkä värisiä tulppaaneja istutetaan uuteen perennapenkkiin huvimajan vierelle, ja haluanko sittenkään sitä timanttituijaa majan seinustalle. Pihan laitosta innostuneena perheen mies kävi jo aikaisemmin hamuamassa tarjouspäärynäpuuta, mutta ne oli kaikki jo myyty. Olisikohan sittenkin viisaampaa tyytyä perheomenapuuhun.