Viime torstaina oli vuorossa retki Helsinkiin, bussilla, junalla, ratikalla ja jalkaisin Töölön perukoille, lastensairaaloiden kortteliin. Aina tähän saakka matka on taittunut autolla, joten tämä reissu oli erilainen, monimutkaisempi, aikaa vievempi, mutta omalla tavallaan myös paljon antoisampi.
Erilaista oli myös, että saatoimme kahdestakin syystä ja hyvillä mielin jättää jäähyväiset näille jo niin tutuiksi käyneille kulmille: pikkuinen on varttunut nuorukaisen ikään ja sairaus on saatu monta vuotta kestäneitten hoitojen jälkeen selätettyä. Kaksi ihanaa asiaa, joita ajatellessa lämmin virtaus hulvahtaa kehon läpi, silmänurkaan tirahtaa kyynel ja mielen valtaa syvä kiitollisuus.
Torstaiksi oli luvattu syksyn ensimmäinen varsinainen talvimyräkkä. Radio pauhasi jo aamuvarhain tulevan lumituiskun ja myräkän voimakkuutta ja pyysi varautumaan koiran keliin. Mitä vielä! Pientä tihkua riitti menomatkalle, mutta siitä selvittiin sateenvarjoin, kun tallustimme 7B:n pysäkiltä Kirjaiijan puiston läpi määränpäähämme. Siinä kävellessämme muistelimme niitä kertoja, kun auton kanssa pyörimme ympäri puiston yksisuuntaisia katuja ja etsimme parkkipaikkaa. Nyt ei tarvinnut, polleasti vain marssimme eteenpäin ohi autorivistöjen ja parkkimittareitten. (Nyt oli paikkoja tietysti vapaana vaikka millä mitalla.)
Kirjailijan puiston alareunassa, Arvo Ylpön puistikossa kukkivat ruusut vielä täyttä päätä, vaikka maata peitti jo keltainen vaahteranlehvämatto. Sairaalan käytävillä hyvästelimme tutut piirrokset ja hahmot, kiemuraiset käytävät ja valtavan suuret hissit, joihin joskus matkattiin sängyn pohjalla pötkötellen. Taakse jäivät kaikki ne hämärät, kipeät muistot...
Paluumatkalla lounastimme juhlavissa tunnelmissa ja kiireettömästi Nepalilaisessa ravintolassa, jatkoimme matkaa ja söimme jälkkäripehmikset Hessburgerin "terassilla". Matkasimme kotia kohti iloisin mielin, vanhoja muistelematta, murehtimatta.