Onhan se kätevää, että asuu pääradan varrella. Lyhyt matka pääkaupunkiin ja sen varrella pursuileviin taajamiin ja kauppakeskittymiin. Nopeasti pääsee joka paikkaan ja yhdellä lipulla. Joopa joo.
Maanantaina siirtyivät joukkoliikenteen kulkuvälineet taas uusiin talviaikatauluihin ja se tarkoittaa uuden oppimista, testausta ja yhteensovittamisen tuskaa. Nyt parin aamun jälkeen näyttää siltä, että sopivia aamubusseja on valittavissa hulppeasti puolet enemmän kuin viime talvena, eli kaksi kappaletta, siis viimetalviseen ainokaiseen verrattuna. Parannusta, hyvä! Ikävä kyllä kummankaan bussin aikataulu ei ole synkassa lähtevien junien kanssa, mutta mitäpäs siitä, junia nyt tulee ja menee. Siis ainakin toistaiseksi ennen kuin alkavat syksyn liukkaat lehtikelit, lumesta ja pakkasesta nyt puhumattakaan. Hyvin olen töihin päässyt ja muuttuneitten aikataulujen johdosta jopa nopeita junia käyttämään päässyt. Meidän kohdalla ei yleensa R- tai H-junaan enää istumaan mahdu, mutta eteisessäkin kymmenen minuutin matkan hyvin kestää, eikähän se ole kuin yksi pysäkin väli. Junalukemiset kyllä tahtovat siinä ahtaudessa jäädä haaveeksi, harmi.
Niinpä niinä aamuina kun oikein luetuttaa, niinkuin tänään, hyppään kotoiseen K-junaan jossa saan lukuaikaa ylimääräiset kymmenen minuuttia ennen junan liikkeelle lähtöä ja senkin jälkeen ehdin lukea matkalla vielä vartin verran. Tällä haavaa olen taas Afrikassa kun lueskelen kirjaa nimelta Puolikas keltaista aurinkoa. Se on kertomus Nigerian itsenäistymisen ajoilta. Kirja on tekijänsä Chimamanda Ngozi Adichien esikoisteos. Ainakin tekstin ensimmäiset sata sivua ovat olleet mukaansa tempaavat ja tunnelmaltaan mausteisen värikkäät, joten arvatenkin etsin luettavakseni myös hänen seuraavan kirjansa Purppuranpunainen hibiskus. Tosin ennen sitä täytynee "piipahtaa Intiassa", sillä kirjasto ilmoitelee noudettavissa olevasta Chandra Vikramin teoksesta.