keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jouluisia tunnelmia yhden pysähdyksen taktiikalla

Minun elämänrytmiini näyttää kuuluvan joulunalusviikon kiireinen sinkoilu kaupasta kauppaan lahjojen perässä. Ei se siitä miksikään muutu.

Työkaveri on jo pitkin vuotta kiertänyt markkinoilla, turuilla ja toreilla sekä ystävämyynneissä hankkien ihastuttavia lahjoja tuttavilleen. Hän on jo hyvissä ajoin postitellut paketit ulkomaille ja organisoinut joulun viettonsa. Minä sen sijaan herään aina samaan kiireeseen ja ideoitten vähyyteen viimemetreillä - ja mitä suuremmaksi lapset kasvavat, sen vaikeampaa keksiminen on.

Tämän viikon illat ovat siis venähtäneet pitkiksi kauppoja kierrellessä. Kyllä nyt vielä alkuviikolla on ollut hauskaakin, on vielä tunne, että aikaa on runsaasti ja on voinut kuljeskella käytävillä kiireettömästi ja katsella kaikkea mahdollista ja mahdotonta tarjolla olevaa. Jos joku on helpompaa, niin kenties se, että nyt uskaltaa jos harkita ja hankkiakin myös pehmeitä paketteja.

Äidin kuoleman jättämä tyhjiö tuntuu etenkin näin joulun aikaan, mutta kipu on nyt jo paljon lieventynyt. Yhtenä aamuna linnun liverrystä kuunnellessa tuli jopa lämmin ailahdus, kun muistin äidin siinä hetkessä ja jotain hänen pikkulintusista lausumaansa sananpartta. Edelliseen liittyen myös tietynlaisten lahjatavaroiden kiintiö on  "vapautunut". Äidillä oli, isojen kodinkoneitten ohella, tapana keksiä myös pientä kivaa, kuten muotosaippuoita, kylpyvaahtoja, marmeladia ja sen sellaista.

Let it snow!

Lunta on tullut joka päivä ja keot talojen vierustoilla sen kun kasvavat. Kevyt pakkaslumi on  kaunista ja lentävää, kuin puuteria ikään, mutta vaikeaa siinä on kävellä. Ja jos on käveleminen vaikeaa, niin vaikeaa on ollut myös junaliikenteessä jos koko yön on tuprunnut kinoksia ratapihat täyteen.

Minulla on ollut onnea junien suhteen. Olen jokaisena aamuna osunut juuri siihen junaan, joka on päässyt kivuttomasti matkaansa ja joinain aamuina vaihtunut N-merkkiseksi, niin että olen saanut nauttia matkasta "yhden pysähdyksen taktiikalla". Kuulutukset ja informaatio on myös selvästi ollut tänä talvena parempaa. Muutoksista ja viivästymisistä on asianmukaisesti ilmoitettu, ja vieläpä pahoiteltu aiheutuvaa vahinkoa. Joskus on saatu kuulla ihan lupsakkaakin artikulointia kuten "Muistakaa varoa liukkaita portaita, että saadaan jouluksi pakettiin muutakin kuin jalka". Me matkustavaisetkin olemme jo olleet paljon lunkimpia.
"Ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi".

lauantai 8. joulukuuta 2012

Touhotusta ja tohinaa hankien keskellä

Pikkujoulusta pikkujouluun ja jutusteluun viinien äärellä kävi matka viime viikonvaihteen tietämillä. Ensimmäinen harjoituslanttulaatikko tuli tehdyksi myös, onneksi, sillä resepti oli hiukan hakusessa vielä.

Juustotätien pikkujoulua vietettiin taas Copas y Tapas -ravintolassa Helsingissä. Siellä sain maistella erilaisia pikkupurtavia sekä makoisan mureaa possun poskea - ja tietysti juustoja. Vuohen viinitarhuri oli sielläkin tullut valituksi jälkiruokapöytään ja hyvää se onkin.

Chilen viinit tulivat myös tutummiksi kun niitä pääsi purskuttelemaan oikein asiantuntevan opastuksen kera. Mika Vanne piti taas kerran informatiivisen, monipuolisen ja mukaansa tempaavan esityksen. Mielenkiintoinen ja ennalta minulle tuntematon asia oli, että Chilessä on helppo viljellä luomumenetelmin, sillä viiniöttiäisiä ei siellä juurikaan esiinny. Ainoastaan eteläisimmät viinialueet ovat sen verran kosteita ja sateelle alttiita aika-ajoittain, että tuholaiset siellä saattavat elää ja olla harmiksi asti. Keskialueitten kuumuuteen ja Andien sekä meren suojaamille alueille tuhotoukat eivät pääse. Sinne ei voi ryömiä, lentää eikä uida. Tästäpä syystä orgaaniset viinit ovat tyypillisiä Chilen tuotannossa, sillä lannoituskin siellä hoidetaan usein perinteisin keinoin. Mukava yksityiskohta luonnonmukaisessa viljelyssä oli, että viiniköynnösten varsiin kiinnitetään pahvilaput, jotka sivellään valkosipulilla ja hunajalla. Näihin lappusiin ryömiväiset jäävät kiinni ja putoavat maahan. Sitten päästetään köynnösten väliin ankat, jotka nyppivät ötökät suihinsa. Kätevää.

Talvikin tulla lävähti tänne kertaheitolla pikkujoulun kunniaksi. Viime perjantaina, marraskuun viimeisenä päivänä myrskysi ja tuiversi niin, että maa on nyt valkoinen koko Etelä-Suomessa. Täällä meillä on nyt lunta enemmän kuin Rovaniemellä tai Oulussa, Kokkolassakin on kuulemma aivan musta maa. Valoa ja pirteyttä lumi tuo tullessaan se täytyy myöntää. Toisaalta junat ovat olleet taas kerran aivan sekaisin ja arvailujen varassa on miten kauan työmatkat kestävät. Tuntuu kuitenkin sille, että kun tätä "ei niin nuukaa" aikataulutusta on jo kaksi talvea harjoiteltu, alkaa hommaan tottua. Kaikki on hyvin ainakin niin kauan kuin varpaissa veri kiertää.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ihastuttava videolöytö: Mies joka istutti puita

Törmäsin tähän mahtavaan videoon. Jean Gionon kirja "Mies joka istutti puita" on
syvällinen ja tervehdyttävä kertomus luonnon merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Tässä kirja kerrottuna ja herkästi kuvitettuna.

torstai 22. marraskuuta 2012

Nuuksion Solvalla saa Haltian vierelleen





Viime viikonlopun reissulla ajelimme kotiin Nuuksion kautta. Tarkoituksella sinne koukattiin, sillä tiesin, että niille tienoille on valmistumassa Suomen Luontokeskus Haltia. Pieni yllätys kuitenkin oli tajuta, että uudisrakennus nousee lähes Solvallan urheiluopiston tontille, tai ainakin välittömään läheisyyteen samalle rinteelle. Solvallan ihanaa miljötä ja kaunista luontoa olin päässyt ihailemaan joku vuosi takaperin, kun siellä järjestettiin Tyky-päivän ohjelmaa. (Nappasin siltä reissulta muistoksi mukaani myös tervakukan juurakkosykerön, joka majailee nyt pihapömpelini kukkapenkissä.)

Myös ylös metsän kätköihin, urheilukenttien tuntumaan oli noussut suuri, muhkea uudisrakennus. Kyllä nyt kelpaa oppilaitten harjoitella uusissa tiloissa.

Hienot olivat uudet pytingit. Haltian rakennus valtava ja arkkitehtuuriltaan erikoinen. Luontokeskuksen verkkosivujen mukaan se on saanut inspiraationsa Kalevalaisista tarustoista. Kyllä odotan mielenkiinnolla rakennuksen avautumista ja ensimmäisiä näyttelyitä.



maanantai 19. marraskuuta 2012

Ja vielä kerran: Kaarina, Salo ja Tammisaari




Viikonloppu toi vielä viimeisen mahdollisuuden lähteä autoreissulle. Tällä kertaa valitsimme kohteeksi Kaarinan ja siellä Kuusiston linnan sekä Rauhalinnan kartanon.

Saavuimme myöhään perjantai-iltana Kaarinan keskustaan. Pilkkopimeälläkin huomasimme, että kaikki tarvittavat palvelut kyllä löytyivät, mutta ei kyltin kylttiäkään niille nähtävyyksille tai paikoille, joille olimme suuntaamassa. Kiertelyn ja kaartelun jälkeen osuimme sentään Hovirinnan venelaituriin ja pääsimme yöpuulle.

Aamu alkoi klo 6.33, kun ensimmäiset innokkaat kalastajat saapuivat venetrailereineen vesille. Tunnissa koko innokkaitten porukka oli päässyt vesille ja parkkipaikka rauhoittui taas. Arvelimme, että heillä oli sama tilanne kuin meilläkin, viimeisiä viedään. Sää oli siedettävä, ei suurta sadetta tai myrskytuulta ja vesikin vielä vapaa. Kiertelimme Kuusiston linnan raunioilla ja Tuorlan maisemissa ja aloimme etsiskellä tietä Kustaa Maunu Armfeltin Rauhalinnaan.

Kaartelimme Rauhalinnan opasteita etelästä ja pohjoisesta, mutta tuloksetta. Vihdoin välähti. Päättyvä tie näytti kulkevan lehmuskujan läpi jonnekin, kyltissä tosin luki Kaupungin varikkoalue, mutta tienoo näytti lupaavalta ja voilá Rauhalinnan kartanohan se siellä!

Kaarinasta ajelimme Saloon, söimme Cantina Antoniossa ja tutustuimme Vuohisaaren maisemiin. Matkaa jatkoimme illan tullen vielä kuitenkin Tammisaareen.

Ja Tammisaari oli kaunis pastelleissaan kuten aina. Illalla ehdimme vielä lenkille lyhtyjen loisteessa ja aamupäivän kävelimme sekä vanhan kaupungin kivikaduilla, että uudemmalla puolella, jota ei ole aikaisemmin tullut kolutuakaan.

Tihkusadetta ja koleaa säätä. Syksyn pimeyttä ja lyhyitä päiviä, päästiin kuitenkin irti arjesta. Nyt on retket tältä vuodelta retkeilty.

torstai 15. marraskuuta 2012

Lomamuistoissa Azoreilla



Pimeyden keskellä on mukava muistella lämpimiä päiviä Sao Miguelilla.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Terveyttä puutarhasta

Onneksi tuli tehtyä pihan syyssiivot jo viime viikonloppuna.
Tiistaina satanut lumiräntä on pysynyt maassa ja vesiaiheen vedenpinta on jäähyhmässä vielä tänäänkin, vaikka asteet ovat taas vaihteeksi plussan puolella. Nyt on maasta nostettu begoniat ja daaliat odottamaan uuden kevään tuloa ja alas on leikattu syysleimujen mustaksi muuttuneet varret sekä tuhannesti siementävät malvan kukinnot. Maisema näyttää marraskuisen suttuiselta.

Allergiatalolla pidetty Hyvinvointiseminaari oli mahtavan mielenkiintoinen. Illan parasta antia oli professori Tari Haahtelan esitys puutarhan merkityksestä ihmiskehon vastustuskyvylle ja allergioiden ehkäisylle. Aivan järisyttävän uutta tietoa ei juuri tullut, mutta mikrobi- ja solutasolle asti avattuna ja värikkäästi kerrottuna asia tuli ymmärretyksi ja jäi mieleen.

Kädet multaan. Selväksi tuli, että mullan mikrobikanta on ihmisen vastustuskyvylle elintärkeä ja sitä pitäisi päästä pöyhimään avokäsin, ilman kumihanskoja, tämän tästä. Ruukkukasvit ja -multa käyvät myös korvikkeeksi. Lasten pitää antaa nuolla kengänpohjia ja tutustua bakteerimaailmaan eikä tuttia tarvitse kotilattian pölyistä huuhdella. Multaporkkanoita pitää suosia ja tapettua, ylipuhdasta ja kelmutettua ruokaa vältellä.

Mutta uutta minulle oli, että koiran allergiaa ehkäisevä vaikutus ei tulekaan turkista eikä syljestä, vaan tassujen pohjista. Mitä isompi koira, sen suuremmat tassut... Kissakin käy, mutta sen tassut ovat niin pikkuruiset.

Yleisöstä huudeltiin, että mitäpä sitten kun maa jäätyy eikä multaa pääse pöyhimään. Niinpä, sillä on merkitystä pohjoisten kansojen allergioiden kannalta. Haasteellinen ilmasto tuo oman vaikutuksensa tähänkin ja siitäpä syystä etelän ihmisillä on allergioita tutkitusti vähemmän. Hätäavuksi tuli suositus etelänmatkoista oikein professoritasolta!

Liekö ollut allergioita isoäidin aikaan.
Ainakin kädet oli mullassa kyynärpäitä myöten ja nauriit syötiin suoraan maasta:

 

torstai 1. marraskuuta 2012

Moniulotteisia pohdintoja Pessoan malliin

Olen nyt jo jonkin aikaa selvitellyt Fernando Pessoan (Bernard Soaresin) Levottomuuden kirjan juonen kulkua. Myöntää täytyy, että alkusivuja lukiessa mieleeni hiipi epäilys, mahdankohan olla haukannut liian vaikean palasen. Tämän kirjan lomassa olenkin kevennykseksi hotkaissut loput tarkkaan varjellusta ja pahan päivän varalle säästetystä Peter Kerrin kirjasta From paella to porridge sekä Erma Bombeckin sarkastista huumoria pursuavan Kun kotirouvaa otti pannuun.

Sinnikkäästi Pessoa on kuitenkin seurannut aamuisena junalukemisenani ja pikkuhiljaa olen päässyt siitä jyvälle. Sivut ovat täynnä syvää itsetutkiskelua ja olemisen analyysiä. Hajonneen persoonallisuuden joskus synkkääkin ruodintaa - ja niin uskomattoman kaunista kieltä, että välillä pitää oikein pysähtyä lukemaan sanojen suloa uudelleen.

Kirjan nimestä huolimatta ei sivuilta mielestäni huou mikään levottomuus. Ennemminkin kirjoitetut katkelmat ovat pohtivia ja maailmaa sen kaikilta kulmilta tarkastelevia. Jutustelun vire on surumielinen ja kertoo avoimesti omiin maailmoihinsa uponneen miehen sotkeutumisesta omien, kuviteltujen persooniensa verkostoon. "En tiedä enää kuka minä olen", toistuu aika usein tekstissä.

Näin neljänneksen verran kirjaa lukeneena en ole tarinassa minkäänlaista juonen tynkää kyennyt havaitsemaan - tai edes sitä tarinaakaan. Siksi kai alku tuntuikin aivan epätoivoisen epäselvältä ja kielen rytmiin oli vaikeaa päästä sisälle.

Nyt tekstissä pitemmälle edettyäni olen ihastunut sen luomaan tunnelmaan ja kirjoittajan kuvailevan romanttiseen kieleen. Välillä tosin olen aivan sekaisin pohdintojen moniulotteisuudesta ja jutun pyörteisten kiekuroiden polveilusta. Välillä taas tuntuu jopa siltä, että kirja saattaa olla vaarallinen; varansa saa pitää, ettei itse ajaudu kovin synkkämieliseen pohdiskeluun ja raskaaseen elämän filosofointiin. Ja etenkin, ettei aamupimeässä aja pysäkkinsä ohitse.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Vuoden viimeisiä viedään - Haminan, Kotkan ja Loviisan reissu



Uskalsimme sittenkin lähteä vielä viikonlopun autoreissulle vaikka sää oli jo talvisen raikas. Onneksi suuret päätiet olivat sulat eikä matkaa tarvinnut keskeyttää ennen määränpäätä.

Tällä kertaa matkasimme "Hurmaavaan Haminaan", joka oli nimensä veroinen. Saavuimme perille myöhään perjantai-iltana ja jonkun aikaa vierähti ennen kuin hoksasimme miten päästä suunniteltuun yöpymiskohteeseen, nimittäin Tervasaareen, Rampsin vierasvenesataman laituriin. Siinä oikeata tietä etiskellessä tuli kierreltyä idyllisen pikkukaupungin katuja iltavalaistuksessa. Kaunista. Hauskat olivat myös vesitornien sinisinä loistavat tötteröt tummaa yötaivasta vasten. Aamun valjettua kävelimme ympäri Tervasaaren ulkoilualueen ja uimarannan sekä Tullikamarin laiturin ja osan kaupungin puoleisesta rannasta. Keli oli kuulas ja etenkin vedellisistä kuvista tuli todella hyviä! Hamina on todella kaunis. Kirkkojen ja vanhan ympyräkaupungin rakennusten kauniit värit korostuivat vielä erityisesti uuden lumen luomaa valkoista taustaa vasten. Samoin punaisenkarvaisina hehkuvat, valkoisen lumen pinnalle pudonneet lehdet. Keskustan puiston lammikko oli jo jäässä, mutta suihkulähteestä pirskottui vielä muutama vesikaari jään pintaan. Mainio, viihtyisä pikku ravintola El Burro oli myös tutustumisen arvoinen. Ruoka oli hyvää ja tunnelma lämminhenkinen. Sattumala onnistuimme löytämään tiemme myös kehutuille Pitkille hiekoille. Mahtava kesäpaikka, pitää tallettaa muistin kätköihin tulevia tarpeita varten. Ajelimme muutenkin Papinsaarten reittejä ristiin rastiin ja katselimme uusia ja vanhoja asuntoalueita.

Kun tuumasimme Haminan tulleen katsotuksi, muutimme majaa Kotkaan, ja kuinkas muutenkaan, Katariinan meripuiston rantaan. Vielä illalla kävelimme pikaisesti puiston ympäri ja katselimme kaikki uudet jutut joita paikalle oli ilmestynyt sitten viimenäkemän. Aamulla meidät yllätti melkoinen hernerokkasumu, kun ilma oli lauhtunut ja meri hohkannut höyryään maiseman ylle. Siinä aamupalan nauttimisen aikana sumu ehti kuitenkin jo hälvetä ja lähdimme kuvausreissulle. Kävelimme Katariinan rantoja pitkin Sapokkaan. Mahtavat värit, vaikkapa sumussakin. Nämä puistot ovat joka kerran omalaatuisen kauniit, aina riittää ihasteltavaa.

Sumuisen Kotkan jälkeen putkahdimme aurinkoiseen Loviisaan. Ja maisema oli kertaheitolla aivan toisenlainen. Suola-aittojen rannassa kuulin ensimmäisen kerran eläessäni "jääriitteen laulua". Puhtaan valkoisena loistavan maiseman keskellä kaupunki oli kuin pienoinen jalokivi hangella. Se pikkuruinen lumimäärä joka maahan oli tippunut, oli nimittäin sinnitellyt tiukasti paikoillaan ja maisema oli häikäisevän kirkas. Rantoja peittävä jääriite vinkui ja kitisi ihmeellisesti, kun aaltoja halkovat pikasliipparit ja moottoriveneet huristelivat vielä täyttä päätä. Uimarannan sinivalkoiset uimakopit olivat hellyttävän näköiset valko-oranssissa maisemassa. Kannatti lähteä reissuun!

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Runsaasti juustoa!


Pörssin Juustonäyttelyn satoa

 




Piipahdin Juustonäyttelyssä maistelemassa - ja haistelemassa - kotimaisten juustontuottajien tarjontaa.
Aivan erityisesti tällä kertaa ihastuin Juustoportin Brandy-pähkinä juustoon sekä saman valmistajan Vuohen viinitarhuriin. Nyt pitää vain pitää silmät auki juustotiskeillä, että saan hankittua näitä ihanuuksia kotipöytään saakka. Kertoivat, että juustoja on hyvin saatavilla markettien hyllyillä.... lähi-Valtsarista eivät uskaltaneet mennä takuuseen.

Näyttely tuntui hiukan hiljaisemmalta kuin pari vuotta sitten, kun siellä ensimmäistä kertaa kävin, ja tulin innoissani liittyneeksi Juustopöydän jäseneksi. Tuntui ihan, niin kuin maisteltaviakin olisi ollut nyt hiukan vähemmän, eikä ihmispaljouttakaan ollut vielä ehtinyt kertääntyä paikalle. Toisaalta väkeä lappoi sisään tasaista tahtia.  Aikataulukin on sellainen, näyttely on avoinna vain viiteen saakka, että työssä käyvän on sinne nipistettävä aikaa erityisesti. Mukava tapahtuma silti.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Hoitsutus loitsutus!


Kuvitelkaa mielessänne: Kaksi polven korkuista pikkupotteria juoksee risukeppiensä kanssa ympäri  syksyistä puistoa. Toinen lyö puun runkoa sauvallansa "Hoitsutus loitsutus", jolloin toinen vaivihkaa vetäisee riippuvasta oksasta niin että lehdet leijailevat värikkäänä pilvenä maahan. Vanhan ajan ihka oikeaa leikkiä! Mahtava oli päästä siitä silmännurkallisen verran osalliseksi. Mukavasti myös tarttui korvaan tuo "rowlingsilainen", tai paremminkin "kapari-jattalainen" kieli, pikkuveikoilla oli luontaista kykyä sepittää omat loitsunsa syksynhenkeä vastaan taistellessa. Mitä sitä valitetaan etteivät pojat muka lue?

Itse olen saanut finisteltyä Pentti Saaritsan mainiosti kääntämän Fernando Pessoan runokokoelman En minä aina ole sama. Kokoelmassa on runoja tunnetuimmilta Pessoan henkilöhahmoilta, joista suosikikseen Saaritsa mainitsee Alvaro de Camposin, mutta joista minua miellyttivät eniten Ricardo Reisin hahmossa kirjoitetut  runot. Niin paljon ihastuin Pessoan tekstiin, että varasin kirjastosta hänen Bernard Soaresina kirjoittamansa Levottomuuden kirjan. Sen kimppuun pääsen tulevalla viikolla.

Välillä ahmaisin myös ensimmäisen Alicia Gimenez Bartletilta ilmestyneen suomennoksen. Petra Delicado ja merkityt tytöt. Kirjassa myrskyn lailla uurastava barcelonalainen poliisiylikomisario Delicado selvittelee rikossarjaa seuranaan konstaapeli Fermin Garzon Salamancasta. Odotukseni taisivat olla kovin korkealla, sillä tähän dekkariin en oikein syttynyt. Kun on tottunut Donna Leonin vangitsevaan Venetsian kaupunkikuvauseen ja lämminhenkiseen Guido Brunettiin tai Andrea Camillerin merenhohtoisiin, herkkusuu Montalbanon ratkaisemiin sisilialaistarinoihin, ei ole kovin helppoa vakuuttua pätevän ja kovakielisen Delicadon räväkkyydestä etenkin kun Barcelona ei ainakaan tämän kirjan sivuilla näkynyt juuri millään tavalla. Pettymys, mutta ehkä jo seuraava kirja avaa toisenlaisen kuvan.

Tällä aikaa junassa on seuranani kulkenut tiiliskiven paksuinen Krokotiilin keltaiset silmät.
Tätä Katherine Pancolin kirjaa olen väijynyt jo kuukausi kaupalla, mutta nyt vihdoin se osui käsiini aivan vahingossa. Ilmeisesti suurimmat fanit sen ovat jo ehtineet ahmia ja siirtyneet tuoreen Kilpikonnien hidas valssi -teoksen äärelle. Kirja on osoitautunut ennakkolupauksen sekä kuntoutuskurssin kämppäkaverin kuvaileman mukaiseksi. Myyntipuheessa nimittäin sanotaan, että kirja on kuten suklaarasia suklaanhimoisen kourissa. Kun sen on kerran avannut, on koko sisältö ahmittava yhdessä hujauksessa.

Näin puoleen kirjaan päässeenä voin mainita, että henkilöitä tarinassa tuntuu vilisevän yhden pikkukylällisen verran. Hahmojen ranskankieliset nimetkin tuntuvat aluksi menevän sekaisin keskenään, mutta siitä huolimatta ainakin naislukija haltioituu henkilöiden monimutkaisista elämänkuvioista, lapsenkasvatusongelmista, lapsuuden kokemuksista sekä haasteellisesta suhdeviidakoista liikoine tai riittämättömine rahavaroineen. Lisäksi juoneen tulee yllättäviä, ennelta kuvittelemattomia, ihan mahdottomaltakin tuntuvia hyppäyksiä joita ei voi kuin seurata sivu sivulta eteen päin.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Kahta ei kanna... sekä juhlahumua Helsingissä

 
Tänä syksynä pihlajat ovat pullollaan marjoja. Jo kolmena syksynä on käynyt niin, että puut ovat sylkeneet marjansa pihakivetykselle lokakuun alussa, mutta nyt... Nyt marjoja on tilhien juopottelujuhliin riittävästi!
 
Minulla on teoria. Vuotuinen ajan kierto -kirjassa muistaakseni sanotaan pihlajasta että "kahta ei kanna". Aikaisemmin olen ajatellut sen niin, että jos marjoja on paljon, niin ei tule paljoa lunta. No se on osoittautunut vääräksi ajatelmaksi. Vaan - jospa onkin niin, että jos marjat pysyvät puussa, niin ei tule paljoa lunta. Hm... nähtäväksi jää. Nyt ainakin on paljon marjoja ja ne pysyvät puussa. Sääennustajat sen sijaan lupailevat hurjaa ja runsaslumista talvea. Puutarhurin kannalta pakkanen ja paksu lumivaippa on hyvä yhdistelmä. Silloin kasvien juuret pysyvät lumen alla suojassa. Jos lunta ei tule ennen paukkupakkasia on aina vaarana että herkimmät kasvit paleltuvat, eivätkä enää keväällä nosta päätään.
 
 
Enemmän funkista Reino
 
 
Perjantaina juhlin merkkipäivää mm. museokäynnin myötä ... sekä kera hullujen päivien.
 
Juhlatunnelma oli kertakaikkiaan absurdi. Ensin ryntäsimme läpi (kolme tuntia) hullujen päivien tarjonnan. Hypistelimme jos minkä sorttisia mallirekkien jakkutarjontoja ja tunkeuduimme läpi ihmisvilinöiden ja pitkien kassajonojen. Sitten suuntasimme kulkumme Sofiankadulle Helsingin kaupungin museon WDC 2012 näyttelyyn "Enemmän funkista Reino".  Näyttelyyn on koottu mahtava kavalkadi vanhaa aikaa. Lapsuuden mustavalkoiset elokuvat pyörivät valkokankailla ja hohdokkaat Ansa Ikosen ja Regina Linnanheimon puvut ja kuvankauniit valkokuvat edustavat Suomen Filmiteollisuuden kulta-ajan tunnelmaa näyttelytilojen vitriineissä ja seinillä.
Näytillä on myös vanhoja SF:n lavasteita kuten kalusteita ja valaisimia sekä esineistöä johon kuuluu mm. maskeeraajan välineitä sekä vanhaa tavaraa hajuvesipulloista baarikaappien antimiin.
 
Epätodellinen tunnelma syntyi katuvilinän keskelle sijoittuvan näyttelyn autiudesta. Saimme suorittaa yksityiskierroksen näyttelyssä. ja istuimme yksityisnäytöksessä Kino Engelin "Tulevaisuuden toivot" -lyhytfilmissä. Hieno näyttely. Toivottavasti se on vetänyt katsojia enemmän juhlavuoden alussa, jolloin markkinointi oli näkyvimmillään.
 
Mahtavaa oli myös siemaista lasillinen luomukuohuvaa kauniissa Kieseleffin talossa. Eihän tämä ikääntyminen nyt niin paha asia olekaan.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Havunneulasia haravoiden

Kaunis viikonloppu, aurinkoista ja leppeää keliä on riittänyt sekä eiliselle että tälle sunnuntaipäivälle. Eilen hyöri sisätiloissa valkotornado, kun saunan löylyhuoneen remontin valmistuminen sai aikaan sen klassisen jutun, että kaikki vanha alkoi näyttää kulahtaneelle. Raivokkaasti harjan varteen tarttumalla sain sentään asiaa petrattua ja puhtauttaan kiiltelevät paikat sopivat paremmin yhteen uutukaisten pintojen kanssa.

Tänään harjahirmu siirtyi pihamaalle. Siellä on meneillään joka syksyinen siivouspuuha. Kaikkialle levinneitä heinätupsuja ja kurjenpolven lehtiruusukkeita pitää nyppiä vähempiin. Sorakäytävät haravoida näkyviin pudonneitten lehtien alta, pihapöytiä ja tuoleja kasata pois, ei niissä kuitenkaan kukaan enää istu. Ränsistyneitä kasveja pitäisi myös leikellä alas ja siistiä ennen kylmän tuloa.

Etupihan eksoottinen mänty, jonka lajike on edelleen arvoitus, on taas pudottanut puolet neulasistaan. Ne peittelevät kultaisena mattona laatoitusta ja kantautuvat ikävästi koisteissa kenkien pohjissa eteisen lattialle. Joka syksy haravoin neulaset kasaan ja vien takapihan perukoille istuttamieni alppiruusujen pahnoiksi. Nyt on ensimmäinen havunneulassade selvitelty ja pahnat levitelty. Männyn oksaa nyhtämällä voi todeta, että seuraava sato on vielä tulossa. No, alppiruusujen alle mahtuu vielä.

Ainakin toissa yönä oli jo hiukkasen pakkasta ja villiviinit loistavat punaisina vielä hetken, ennen kuin pudottavat lehtensä. Mustaseljan viimeisetkin marjat alkavat olla kypsiä ja niistä saisi monta pullollista mehua, mutta mihin sen laittaisi. Edellisetkin pullotukset kansoittavat vielä tiskipöytää. Ei ole kylmäkellareita nykyaikaisissa taloissa. Daaliat kukkivat vielä ja keväällä alas leikkaamani malvat ovat vielä hyvässä kukassa, samoin verikurjenpolvet, jotka uhkaavat valloittaa pikku poikastensa avulla koko pihan. Kurtturuusu on avannut vielä muutaman uuden kukan, vaikka olen sen marjoistakin jo päässyt kiisseleitä keittelemään.  Begonia kukkii sekä ruukussa, että kukkapenkissä ja näyttää tietysti käyneen niin, että se kerrottukukkainen ja kauniinpi on tullut sijoitettua pihan penkkiin, kauas silmien ulottuvilta. Mutta kaunis ja helakan punainen on tämä ruukussa rehottava yksinkertainenkin malli.

Lukunurkassa on nautittu ihastuttavasta, mutta vakavasta Antonio Tabuccin kirjasta Kertoo Pereira sekä sen johdattamana Fernando Pessoan runoista, joista yhden haluan lainata tähän:

Sitten, Lidia, kun saapuu syksymme
ja siihen piilevä talvi, varatkaamme
ajatus, ei tulevalle
       keväälle joka kuuluu toisille,
ei kesälle josta olemme jo kuolleet,
vaan sille mikä kaikesta menneestä jää -
sille ruskalle jota lehdet elävät juuri nyt
       ja tekee ne toisenlaisiksi.

Ricardo Reis (Fernando Pessoa 13.6.1930)

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Kukkia ja kirjoja



Kylmeneviin iltoihin ja hengityshuurua hohkaviin aamuihin on mahtunut junakirjoja ja muuta lukemista. Juuri suljin Ayad Akhtarin esikoisromaanin Appelsiininkuorten katu kannen. Kyseessä on nuoren pakistanilastaustaisen pojan kasvutarina Amerikkaan muuttaneen perheen ainoana poikana. Kaikki sujuu tasaisen lapsuuden, normaalien perheriitojen ja ainoan lapsen yksinäisyyden ja kaveripiirin parissa kunnes perheeseen muuttaa äidin lapsuudenystävä Mina, kuvankaunis ja harras muslimi. Siitä alkaa kiehtova tarina joka tutustuttaa matkassaan Koraanin runokkaisiin säkeisiin ja erään muslimiseurakunnan vallankäyttöön ja sisäänlämpiävään sosieteehen.

Pihapuuhat ovat jääneet vähemmälle. Suuren pihakoivun kaatamisen myötä haravoinnin tarvekin jää kolmannekseen entisestä, eivätkä lehdet nurmikkoalueen laidoilla seisovasta pihlajasta ja vaahterasta ole vielä pudonneet. Takatontin koivut sen sijaan ovat jo lehdettömät, mutta sinne lehdet joutavat rauhassa kasaantua.

Puutarhaharrastus sai silti uuden tason. Liityin Puutarhanaiset - Trädgårdskvinnorna -yhdistyksen jäseneksi. Ensimmäinen yhteinen tapaaminen tulee olemaan marraskuussa, 8.11. Allergiatalossa järjestettävän Hyvinvointiseminaarin puitteissa. Tilaisuus on monipuolinen ja sisältää paljon mielenkiintoisia luentoja mm. puutarhan merkityksestä mielenvirkeydelle, allergioiden ehkäisylle, vastustuskyvyn parantamiseen sekä puutarhaterapian monenlaisista mahdollisuuksista.

Yhdistys vaikuttaa muutenkin hyvin aktiiviselta ja kutsu on tullut jo mm. saunailtaan ja  puutarhatarvikenäyttelyyn. Vähän olen vielä kuitenkin arastellut ilmoittautua mukaan, eikä aikataulukaan ole myöten antanut, mutta varmasti yritän päästä ajallaan näihinkin rientoihin osalliseksi. Erityisesti odotan mahdollisuutta osallistua erilaisille puutarharetkille. Niitä yhdistys näyttää tehneen moniin mielenkiintoisiin paikkoihin, joista osa on minulle jo entuudestaan tuttuja, mutta ei se haittaa, monta uuttakin on varmasti olemassa. Toisaalta puutarhat ovat aina mielenkiintoisia, sillä jokainen vuosi ja vuodenaika tuo tullessaan erilaiset kasvuolosuhteet ja aina on jokaisessa paikassa taatusti paljon kiinostavaa nähtävää.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Syyspäivien kirjakimara ja kuntoutujan elämää

Syksy todellakin saapui ja hämärät kirjaillat sen myötä. Vaikka viime viikko menikin taas Siuntiossa niskakuntoutuksen merkeissä, olen silti ehtinyt lukea jonkinmoisen kirjakimaran.
Muun muassa olen päässyt tutustumaan ihastuttavaan, jo aikaa sitten muuttuneeseen maailmaan.

Taannoin lukiessani Mika Waltarin kirjaa Lähdin Istanbuliin, löysin sieltä vinkin Simo Penttilän matkakertomuksiin ja nyt olen lukenut hänen Linna Espanjassa matkakuvauksensa, joka on todella velmusti ja hyväntahtoisesti eurooppalaisten kansakuntien erityispiirteitä raottava teos. Kirjassa liikutaan 50-luvun Ranskassa, Espanjassa ja Marokossa aikakaudella  jolloin ei vielä ollut tietoakaan massaturismin mukanaan tuomista lieveilmiöistä, täyteen rakennetuista turistirysistä tai  muista "maiseman pilaajista".

Penttilä kertoo ylen ihailevasti, ja minua miellyttävästi, espanjalaisten iloisesta ja rennosta tavasta elää ja suhteuttaa kaikki tielle  osuvat ongelmat laajempiin mittasuhteisiin, jolloin yksittäinen ongelma tai haaste pysyy järkevän kokoisena eikä saa  tolkuttoman suurta merkitystä. Samoin hän ihailee ihmisten hyväntahtoisuutta ja auliutta, joka ilmenee haluna auttaa ulkomaalaista monenlaisissa eteen tupsahtavissa elämän kiekuroissa. Myös vertailu ranskalaiseen tärkeyteen ja brittiläiseen sovinnaisuuteen on riemastuttavaa. Tangeriin kirjailija tuntuu ihastuneen ikihyviksi. Sen sadunhohtoinen eksotiikka on tehnyt tarinan kertojaan suuren vaikutuksen. Maustebasaarien värit ja tuoksut sekä kapeat kauppakujat mattoineen ja kultakoruineen  tulevat kuvatuksi tähtisumuisin sanakääntein. Samalla käy selväksi myös vanhan kauppiaskansan hillitsemätön perusluonne. Kapantekoon pyritään maksoi mitä maksoi, ja tietysti aina ostajalle erittäin edulliseen hintaan, jonka voi pian joutua toteamaan törkeäksi rahastukseksi vertaamalla samaa tuotetta seuraavassa kojussa. Toisaalta, kun hinta on itse hyväksytty niin elämyksestähän sitä maksetaan, omasta kaupantekotaidosta riippuva määrä, Penttilän ajatuksia lainaten.

Penttilä puolestaan mainitsi ja lainasi kirjassaan useaan otteeseen Washington Irvingin teosta Alhambra, ja sita lueskelen juuri nyt. Ihana, tuhannen ja yhden yön tarinoin ja historiallisin yksityiskohdin täydennetty Andalusia eepos. Lukunautintoa lisää roimasti omissa muistoissa siintävä Alhambra-kokemus. Uutena, seurustelevana parina joskus 80-luvun lopulla linnoituksessa kävimme ja Leijonapihan suihkukaivon juurella veden solinaa kuuntelimme. Aurinkoisen kesäpäivän valaistessa appelsiinipuiden oksistoissa hehkuvia hedelmiä (jotka olivat maultaan yököttävän katkeria). Silloinpa en osannut ajatella, että linnan tornissa olivat asustaneet mm. prinsessat nimeltä Zaida, Zoraida ja Zorahaida...

Kuntoutusohjelma sai Siuntiosta uutta potkua koko ryhmän voimalla. Jo näilläkin treeneillä olin tuplannut sisäisten niskalihasteni voiman. Enää tavoitteeseen on jäljellä vajaa kolmasosa voiman kartuttamista edellyttävää harjoittelua. Sitten saan siirtyä kerran viikossa suoritettavaan ylläpito-ohjelmaan. Että ei kun kuminauha venymään, enää ei laiskottelua suvaita! Kesä menikin aivan lekkeripeliksi harjoitusten osalta. Lapin rinteillä tuli tietysti toisenlaista lihaskestävyyttä hankittua.

Lisäkiusakseni ostin Kylpylän kaupasta appelsiinin tuoksuisen, oranssin ChiBall'in. Sellaista pitkään viime jaksolla hypistelin, joten ostopäätös oli kyllä harkittu.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Hair-musikaali, puistot ja markkinat samalla iskulla!



Takana vauhdikas viikko ja rentouttava viikonloppu Lahden puistoihin tutustuen, kalamarkkinoista ja Hair-musikaalista nauttien sekä Caravan-messuja ihmetellen.

Viikolla tuli käytyä Habitare-messuilla ja kierreltyä jalat helliksi näyttelyosastoilla ja vielä illalla seisoskeltua Mikä viini -tapahtumassa. Molemmat tapahtumat olivat vilkkaat ja kävijöitä pullollaan. Habitaressa huomiota herätti Ahead osastolle viritetty mäntymetsä sekä Trash-osasto, jonka teemana oli tällä kertaa hotellin sisustus ja erilaiset tilat siellä. Mikä viiniin taas oli saapunut esiteltäväksi monia, meidän markkinoillemme vasta tuloillaan olevia luomuviinejä  Espanjasta ja Chilestä. Tapahtuman tunnelma oli mukavan rento ja väki kaiken ikäistä. Tapahtuman ongelmana on ainoastaan istumapaikkojen puute. Messupäivän jälkeen jalat väsyneinä oli haasteellista minglata väen paljouden keskellä, jonottaa viinitilkkasta ja käydä small talkia seisovien pöytien ääressä. Mukavaa oli, mutta yhdelle päivälle haastavaa. Kenkävalintakin olisi voinut olla järkevämpi.

Perjantaina lähdimme ajelemaan kohti Lahtea ja ihmettelimme matkan mittaan meidät ohittaneitten asuntoautojen määrää. Ajelimme yöpymisniemellemme ja asetuimme yöpuulle kaikessa rauhassa iltalenkin jälkeen. Aamulla kiertelimme Mukkulan kartanon rannoilla sekä läheisellä venelaiturilla ja ihmettelimme paikalle kerääntyneitten Carthago-autojen määrää. Jatkoimme reissua matkustajasatamaan, jossa tiesimme odottaa markkinahumua, sillä olin selvitellyt etukäteen, että oli kyseessä kalamarkkinaviikonloppu. Totaalisesti meidät yllätti paikalle saapuneitten karavaanareitten määrä. Kaikki parkkipaikat, puistot ja katujen varret, levähdysalueet, pientareet ja aukiot olivat täynnä autoja. Selväksi tuli, että Caravan-messut ovat karavaanareille totisinta totta, sinne kokoonnutaan moneksi päiväksi. Ja olihan kaupungissa tietysti sunnuntaina myös nuoren ja aikuisten muovimäen Suomenmestaruuskilpailut sekä Hair-musikaali.

Hairia varten mekin Lahteen lähdimme, eikä suotta. Mahtava esitys, paljon lahjakkaita ja hyvä äänisiä esiintyjiä ja tietysti Hector, jonka mielenkiintoiset roolitukset pitivät katselijat valppaina. Kiitos kaikille esittäjille vielä tätäkin kautta. Make love not war! Let the sunshine in.


torstai 6. syyskuuta 2012

Syyspuuhia puutarhassa


Viime päivinä olen laitellut puutarhaa pikkuhiljalleen syyskuntoon. Osan jo liki parimetrisiksi hujahtaneista Myskimalvoista leikkasin pois kun en halua niiden simentävän enää yhtäkään poikasta.Saman kohtalon kokivat myös verikurjenpolvet, jotka tänä kesänä ovat levähtäneet täydellä riemulla perennapenkkien jokaiseen kolkkaan.

Kaunis valkoinen Kaktusdaalia kukkii vielä innolla, mutta Kaulusdaalian aika alkaa jo olla ohi. Jättimaksaruoho vasta aloittelee vispipuuron väristä punerrustaan ja vankan vartensa myötä se luo kukkapenkkiin outoa jämäkkyyttä. Taidan jakaa siitä uusia tuppaita muuallekin, kun se näyttää niin pönäkältä terveyden perikuvalta muiden syksyn alle nyypähtäneitten kasvien keskellä.

Villiviinit ovat vihdoin tänä kesänä osoittaneet, että ne voivat täyttää odotukseni ja kasvaa peittämään niille kiipeilytelineiksi jätetyt koivujen rungot. Pian latvukset saavuttavat toisensa poikkiparrun päällä ja muotoutuu kuin muotoutuukin haaveilemani korkea villiviiniportti, jonka lävitse voin kulkea hyötytarhan sorakäytäville (Olipa haaveellista). Harmi vaan, että villiviinien kasvualusta on kylmänkostea ja keväinen kasvuun lähtö antaa odottaa itseään kunnes viinien varpaat ovat kuivahtaneet ja lämmenneet tarpeeksi.

Kirjarintamalla olen törmännyt kahteen riemastuttavaan löytöön: Anni Pesosen Sunnuntaivuosi puutarhassa sekä Kati Tervon Jääkaapin henki. Pesonen kertoo puutarhaharrastuksestaan hauskasti pohdiskellen ja tunnen suurta hengen heimolaisuutta hänen tapaansa antaa kaikkien kukkien kukkia ja riemuita jokaisesta kasvista, joka vihdoin suostuu pihalla viihtymään. Jaan saman syvän surun ja harmin tunteen, kun jotain mokomaa lajiketta joutuu kitkemään, jotta kaikki paikat eivät tukkiutuisi pikkutaimien vyöryyn. Kirjailijan mukaan ne sanovat: "Emo antoi luvan olla tässä".

Jääkaapin henki on tuonut hyvää mieltä herskyvällä ja huumorin täyteisellä tekstillään. Tervon kerronta koukuttaa ja kirjan aiheet liikkuvat arkjen aherruksen ja ruokailun ympärillä vaeltaen toisinaan kipeisiinkin lapsuusmuistoihin. Lukija pääsee keskelle Tervojen perheen tunnelmia ja saa tietää, että Jari ei halua soppansa porkkanoiden olevan pyöreitä, jotta keitto ei tuijottaisi lautaselta.

Hörähdyksen sai aikaan myös juttu I-keittiöstä, siis kahden i:n keittiöstä. Se tarkoittaa perheen ahdasta keittiötä jossa kaksi idioottia, tai sellaiseksi itsensä tuntevaa, törmäilee ja availee vuoron perään kaapin ovia, horjahtelee toisiaan päin, juuttuu kaappien välille ja jonottaa vuoroa roska-astialle. Mukavan tuntuista arkista elämää kaikkine mausteineen.

Iltaisin on sitten nautittu lukuisten aurinkolyhtyjen valaistuksessa hehkuvasta pihasta. Mies on tuonut pihaan uskomattoman määrän erilaisia illan hehkujia, myös perhosen ja etanan. Puoleen yöhön saakka ne ainakin jaksavat tuikkia ja sen jälkeen ollaankin jo silmät ummessa.

maanantai 27. elokuuta 2012

Hellettä Heinolassa - jaloissa tuntuva viikonloppu

Siltasaaren näkymiä (klikkaa kuvat suuremmiksi):

   


 Vielä riitti auringon paistetta viettää kesäinen viikonloppu Heinolassa puistoja ja Ruotsalaisen sekä Konniveden rantoja kierrellen. Talsittua tuli taas reilusti yli kymmenen kilometriä kun aloitimme ympäristöön tutustumisen jo perjantai-iltana. Heinola on meille kiitollinen viikonloppukohde, sillä matkaa sinne kertyy vain reilut sata kilometriä ja perille ehtii hyvin vielä vaikka lähtisi vasta illalla töiden jälkeen. 

Ensimmäisen yön majailimme Sepänniemen venelaiturin parkkipaikalla ja kiertelimme Sepänniemen ja Tähtiniemen sillan läheiset asuntoalueet ennen nukkumaan asettumista. 

Lauantaiaamu aukeni paisteisena ja lämpöisenä ja teimme vielä uuden kävelyretken Sepänniemenpuistoon ja sieltä aina Heinolan silloille ja siltapuistoon saakka. Perjantai-iltana olimme jo piipahtaneet tälle kesälle avatussa Siltasaaren puisto- ja kahvilasaaressa. Kaunis paikka! Todella viihtyisäksi suunniteltu ja tarkkaan mietitty istutuksia, vesiaiheita ja rakennuksia myöten. Kiipesimme vanhalle rautatiesillalle ja katselimme Kymenvirran maisemia ja virran rannalla avautuvaa kaupunkinäkymää. 

Vesitornista puolestaan ihailimme näkymiä silloille, harjulle ja kasinon rantaan, samalla kun maistelimme Heinolan Heilin  mustaviinimarjalimonaadia ja omenaviinereitä. Kävelimme vanhan rantatorin ja kasinon ohitse Kumpeli Span maisemiin ja ihmettelimme hotellissa vallinnutta autiutta. Joitakin autoja parkkipaikalla kyllä oli, mutta kylpylävieraita ei näkynyt missään. Kuolleelle vaikutti koko paikka, etenkin kun räystäskourut kasvoivat leppää ja koivua!

Ravintola Kettu ja kana on oivallinen ruokapaikka. Sen olin netistä löytänyt alkutunnusteluja tehdessäni, eikä ruokaan tarvinnut pettyä. Siellä saa aivan sietämättömän tulista, mutta hyvää Gruusialaista kanaherkkua, joka pistää hien virtaamaan hiuspohjasta. (Minä söin Ketun possua sienisoossissa).

Seuraava leiripaikkamme oli Hevossaaressa, jossa pulahdettiin aamupesulla, vesi oli 13 asteista. Heikkapohjainen ja mukava ranta, jossa ei näkynyt ristin sielua. Suomen suvi on lyhyt, etenkin tänä kesänä uintikausi on ollut todella vaatimattoman pituinen. Sunnuntaina kiertelimme vielä Heinolassa Hiidenhaudan puistoalueen ja Reumasairaalan Terveyslammen ympäristöt, ennen kuin aloitimme kotimatkan. Matkan varrella pysähdyimme Lahden matkustajasatamassa ja innostuimme tekemään pitkän lenkin Vesijärven rantoja pitkin. Lahti onkin seuraavaksi matkakohteeksi valittu. Siellä on paljon nähtävää ja reissu vaatii tuoreita jalkoja.


torstai 23. elokuuta 2012

Hymyilevän kamelin matkassa

Riitta Saastamoisen Hymyilevä kameli on nyt luettu. Todella lämminhenkinen ja mukava teos, jossa kirjailija kertoo elämästään Saudi-Arabiassa vuosien 97 - 2000 aikana. 

Vaikka juuri olin päättänyt, Pienet kamelinajajat -tv-dokumentin nähtyäni, etten ikinä Saudeihin astu jalallanikaan, sai tämä kirja kiedottua minut tuhannen ja yhden yön Arabian lumoihin. Saastamoisen laaja tietämys alueen historiasta ja mukavat sivujuonteet Petter Forsskålin Onnellisen Arabian tutkimuksiin toivat hiekkadyynien peittämät aavikot verkkokalvoille. Kirjan sivuilta todella henkii tieto siitä, että kertoja on viihtynyt ja nauttinut suuresti vuosistaan vieraalla maalla. Kahdehdittavan laajoin tiedoin varustautuneena hän osaa tuoda esille kunkin paikan ikiaikaista kehitystä aina ajoista ekr näihin päiviin. 

Mielenkiintoista oli myös lueskella sikälaisten ihmisten elämän menosta, tavoista ja etikettisäännöistä, jotka ovat niin täysin erilaiset länsimaista tottumustamme vasten peilattuna.

torstai 16. elokuuta 2012

Linnén Uppsala kukkia tulvillaan

Kaksi luppopäivää puistoissa kierrellen


Lomareissulla kävi niin onnellisesti, että saimme kaksi pakollista lisäpäivää kaupunkien kiertelyyn, kun emme mahtuneet Kappelsskäristä lähteviin laivoihin sitten mitenkään. Koska matkaa ei oltu ennakkoon varattu, päädyimme odottelemaan ensimmäistä mahdollista ylitystä. Sillä aikaa saimme tutustua mm. mahtavan kauniiseen Uppsalaan.


Uppsalan kierros ei ollut lainkaan suunnitelmissa, sillä tiesin, että jos sinne pääsen, niin puistojen ja puutarhojen kiertelylle ei loppua tule. Säälin siis mieparkojani, joita jo muutenkin olen pyöritellyt kukkamerissä ja perennapenkeissä useilla reissuilla. Mutta toisin siis kävi. Onneksi! Vaikka aluksi laivasta ulos jäänti otti päähän, kun pitkän resuamisen jälkeen olisi jo halunnut kotipihaa katsomaan, antoi Uppsalan kaunis kaupunki ja upeat puistoistutukset täyden vastineen jalkasärylle. Rakennustaidetta ja kaupunkimiljötäkin oli riittävästi miehenpuolten ihasteltavaksi.


Olen kasviharrastaja ollut pienestä koululaisesta lähtien ja arvata saattaa, että Linnén asuinseudut, kotimuseo ja kasvitieteellinen puutarha olivat minulle ykköspaikkoja. Siispä kiertelimme kaiken mahdollisen, jonka tiesin liittyvän Linnén historiaan ja johon hänen innoituksensa ja tietämyksensä oli jättänyt jalkensä.


Miesväki seurasi kiltisti perässä kun määrätietoisesti marssin kukkaiskäytävältä toisen luo ja yritin tihrustaa merkkikeppien latinankielisiä nimiä. Ainoastaan Biotopia kiertäessämme kuului murahdus "ei täältä parkkipaikkaa löydä, ja sitä paitsi, se näyttää ihan samanlaiselta kuin nuo odellisetkin puistot".
Tunnustaa täytyy, että enhän minä niistä kasvien nismistä juuri mitään kostunut ja ruotsinkieliset nimetkin  olivat lähinnä harhauttavia, mutta kuitenkin, paljon tuttuja kasveja istutuksissa oli.
Hyötypuutarhan kymmeniä papulajejakin saattoi hyvin ihmetellä vaikka tunnistikin vain muutaman, esim. härkäpapu eli ruotsiksi hästböna, toi mieleen mummolan pihapiirissä suuren kiven juuressa kasvaneet makoisat palot.


Vähän harmittamaan jäi, että en ottanut kuvia Linnén kotimuseosta. Siellä oli rasti kameran päällä, joten kiltisti sitä kieltoa noudatimme ja vasta lähtiessä kävi ilmi, että kuvata olisi saanut ilman salamavaloa. No, ehkä ihan kaikesta ei aina tarvitse olla kuvaa räpsimässä, sitä paitsi museoon pääsee "käymään" nettisivujen kautta ja verestämään muistoja siellä. Komeat tapetit ja ihanat porsliinikokoelmat siellä kyllä oli... ja se luentotilana käytetty sali... No, ne säilyvät muistoina mielessä.

Ihanan kauniit olivat myös Uppsalan monet puistot ja niistä kenties kaikkein upein oli kenties suuren suuri kaupunginpuisto värikkäine istutuksineen. Kävimme myös vanhassa Uppsalassa, entisessä keskustassa, joka sijaitsee kymmenisen kilometria sivummassa, vanhan kirkon ympäristössä. Sieltä kaupunki on kirkon palon ja piispan istuimen siirtämisen myötä siirtynyt nykyiselle paikalleen. Komeat hautakummut olivat nähtävissä ja vanha historia aistittavissa Linnén polun (minkäs muunkaan) varrelle pystytetyissä infotauluissa.

http://www.linnaeus.se/link3.html
http://www.linnaeus.uu.se/LTeng.html

http://www.destinationuppsala.se/DynPage.aspx?id=24649

tiistai 14. elokuuta 2012

Kesäni kirjoina - Leon, Binchy, Twain ja Waltari

Reissukesään ei paljon kirjallisuutta mahdu, mutta onneksi kotiutumisen jälkeen, ja vähän reissusakin, on ollut mahdollisuus lueskella rentouttavia tarinoita. Reissukirjana matkusti mukana Donna Leonin dekkari Kasvot kuvassa. Hyvä kirja, jossa oli hiukan Leonin normaaleista aiheista poikkeava juonen kulku. Tarina pureutui Italian korruptoituneeseen jätebisnekseen ja camorran asemaan Venetsian maakunnassa. Taas kerran herttaista kaupunkikuvausta pursuva ja mainoita ruokia ja tuoksuja tihkuva tarina. Näitä lukiessa pitää aina varata viiniä ja juustoa käden ulottuville.


R.I.P. Maeve Binchy 

Heinäkuun lopun suru-uutinen oli lempikirjailijoihini lukeutuvan Maeve Binchyn odottamaton kuolema. Uutisen mukaan Binchy kuoli sairaalassa lyhyen sairauden murtamana, ikää hänelle ehti kertyä 72-vuotta. Uutisen kantautuessa tietooni, luin hänen viimeisintä kirjaansa Kaikkien kasvatti ja nautin näin ollen viimeisistä hetkistä tutun porukan seurassa. 

Binchyn ansiosta preppasin aikanaan englannin kielen taitoani kokolailla, kun lueskelin hänen kirjojaan alkuperäiskielellä, sillä  kaikkia käännöksiä ei vielä silloin ollut saatavana. Kiitos Maeve!

Eurooppa ennen vanhaan ja sitäkin aikaisemmin

Kun reissut nyt on tehty, on pitänyt turvautua konkareitten matkakirjoihin. Mukava on ollut jatkaa kesäpäiviä hiljaisessa junassa lueskellen Mark Twainin Vanhaa Välimerta ristiin rastiin. Ihastuttava kirja joka kertoo nuoren Twainin Euroopan matkasta 1800-luvun lopulla. Juttusarja on aikanaan kirjoitettu sanomalehteen matkaraportteina ja koottu kirjaksi jälkeen päin. Suomennos on valmistunut vasta vuonna 2010 ja kirjan on kustantanut Savukeidas. Erittäin mukavaksi lukutuokion teki se, että joitain matkan varren paikkoja olen nähnyt omin silmin. Täytyy sanoa, että Azorit Twain kyllä kuvaa todella surkeiksi saariksi. Luonnon kauneus häntä sentään puhuttelee, mutta ihmisten köyhyyden ja likaisuuden kuvaus ovat vallan ankeaa luettavaa. Ranskan kumpuilevaan rehevyyteen hän sen sijaan hullaantuu ja kehuskelee Tangerin ihanuuksia silmät ymmyrkäisinä.   

Waltarin teos Lähdin Istanbuliin on mahtavan leppoisa ja hyväntahtoinen. Hän kertoo kirjassaan lupsakasti matkasta sodan jälkeiseen Eurooppaan vuonna 1948. Mielenkiintoinen on jo pelkästään alun kuvaus siitä, miten monia anomuksia, valuutat, viisumit, poistumis- ja saapumisluvat yms. tarvittiin pelkästään Euroopan sisäisiin siirtymiin. Tarinassa matkaan lähdetään yhdessä vaimon kanssa, mutta vaimo ei lupaa edetä Pariisia kauemmas. Niinpä Waltari joutuu seikkailemaan itsekseen romanttisessa Venetsiassa, Roomassa ja vihdoin Istanbulin historiallisilla kaduilla ja raunioilla. Mahtava ajan kuvaus, joka ei välttele sodan hajottaman Euroopan synkkämielisyyttä, mutta säilyttää silti positiivisen ja mukavan tunnelman. 

Parhaillaan matkaan Hymyilevän kamelin matkassa keskellä Saudi-Arabian aavikoita. Se tarina on kuitenkin vasta aivan alkusivuilla.

tiistai 7. elokuuta 2012

Ruotsissa ruukit on suurempia: Lövstabruk, Forsmarksbruk




Kotimatkan koittaessa ja kahden lisäpäivän lävähtäessä käsille kohtalon oikusta saimme tilaisuuden tutustua aivan Kapellsskärin lähistöillä sijaitseviin ruukkimiljöisiin. Mahtavia! Kyllä olemme kotosuomessa myös ruukilta ruukille kulkeneet, mutta nämä Ruotsin ruukit - pitääpä kaiken aina olla niin suurta...

Ensin osuimme Lövstabrukille joka on kaunis 1500-luvulta peräisin oleva pienoismaailma. Ihanat kanavat ja kauniit puutarhat seurasivat toinen toistaan ja kuvaamisesta ei meinannut tulla loppua laisinkaan. Onnellisina lähdimme kauniista ja kukkivasta paikasta ajelemaan eteenpäin. Sopuisasti keskustelimme ruukkien ihanuudesta ja päätimme, että tämä suuri ja mahtava sai riittää, emmekä lähde erikseen läheistä Österbybrukia etsiskelemään.

Vaan kuinkas kävi. Ajelimme navigaattorin reitittämää tietä eteenpäin ja tulla tupsahdimme suoraan Forsmarksbrukin portille. Ensimmäiseksi näimme parkkipaikan pielessä sähkömuseon kyltit ja Vattenfallin liehuvan lipun. Paikka houkutteli kaunniilla lehmuskujanteellaan ja kesäkahvilan elämää kuhisevalla näyllä. Jos  olin ihastuksesta ymmyrkäisenä ja säntillisen upeassa Lövstabrukissa, niin Forsmark vei sydämeni. Se on jo 1400-luvulla rautaa takonut ruukkialue jonka isäntä on järjestänyt tiluksilleen englantilaisen puutarhan. Paljon vettä, vapaamuotoisia, vehreitä istutuksia, romanttisia kaarisiltoja ja patsaita! Ihastuttava kerta kaikkiaan. Tänä päivänä paikkaa pitää hallussan Vattenfall, joka järjestää siellä koulutusta ja kestitystä vierailleen. Ruukin asunnot on myyty kesäpaikoiksi ja kodeiksi ja koko ihanuudella on uusi ja viereä elämä.

Jos siis olet matkalla vaikkapa Naantalista Kapellsskäriin (joka meiltä ei onnistunut, kun paikkoja ei oltu varattu etukäteen) niin käykää ihmeessä lähialueen ruukeissa. Suosittelen!

http://www.lovstabruk.nu/
http://www.svetur.se/sv/vallonbruken/products/107470/Forsmark/

torstai 2. elokuuta 2012

Åre ja Tegefjäll - Ruotsin rinteillä vilkasta



Se ero Ruotsin rinnekohteiden ja Suomen Lapin välillä oli, että Ruotsiin olivat löytäneet tiensä sadat ja tuhannet turistit, joukossa paljon suomalaisiakin. Åren keskusta oli mukavan vilkas, ihmiset parveilivat kaduilla ja kaupoissa ja aurinkoinen sää sai tunnelman vaikuttamaan aivan keskieurooppalaiselta.

Asuimme Tegefjällin puolella, ja siellä puolestaan oli hiljaista, mökkejä oli myynnissä paljon ja uusia rakentui kovasti. Mahtavat maisemat joistakin mökkiterasseilta olikin, ihan alkoi haaveissa siintää oma "alppimaja". Tegeforss, johon tutustuimme koskiseikkailuistamme ensimmäiseksi, vaikutti varsin juhlavalta, mutta ei ollutkaan mitään Ristaforssin putouksiin verrattuna. aivan Ristaforssin "huipulla" eli siinä suvannossa josta vesi syöksyy alas, oli leirintäalue ja patikkapolku kulki alueen läpi (tai kierrellen puskissa) söpöjä kalastusmökkejä ja muutama pitkäaikaisparkissa oleva asuntovaunu siellä nökötti sekä pari telttaa, muuten oli autiota.

Teimme melkoisia patikkareissuja. Viisi tuntia vilahti kuin siivillä tunturille kiivetessä. Tilanne oli se klassinen, aina kun luuli saavuttaneensa laen, tulikin eteen taas uusi rinne, ja uusi ja vielä ja vasta sitten paljas kallioinen laki, josta lumi suli solisten puroina alas. Maasto oli ylhäällä laen tuntumassakin vielä suota. Ihan kuin olisi kävellyt paljon pompituilla patjoilla. Vaikka sade ei kastellutkaan, niin kengät kyllä litisivät. Lakkoja oli, mutta vielä aivan muurain asteella - tai kukkina. Vaihtelu lyhyenkin välimatkan aikana oli suurta, varjossa kukki, aukealla oli muuraimia. Tutuille maistuivat, ihan kuin lapsuudessa Kirppulammin suolla Savitaipaleella.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Terveiset Lapista!



Ensimmäinen työpäivä takana. Huh. Kyllä kai se tästä taas pikkuhiljaa alkaa sujua.

Lomareissu onnistui mahtavasti ja kaikesta päätellen meillä oli kelien suhteen myös erittäin hyvä tuuri, sillä kaikki kuuluivat valittelevan sateisia säitä, mutta ei meidän kohdalle sellaisia juuri sattunut. Ainoat sadepäivät suihkusivat niskaamme niinä parina päivänä, joina matkasimme Leviltä kohti Årea kahden pysähdyksen taktiikalla.

Matka etelästä kohti Sirkkaa meni mukavasti. Kuljimme Jyväskylän ja Vaalan kautta Pudasjärvelle, Ranualle ja Rovaniemelle. Piipahdimme "itetaiteilija" Eero Räisäsen Eetenissä sekä Särestöniemellä sekä Pudasjärven kotiseutumuseossa ja Ranua Zoossa. Kaikki retket onnistuivat aurinkoisessa säässä.

Levillä kävelimme paljon rinteillä, tutustuimme uuteen ja upeaan Spahan, söimme hyvin Vanhassa Porossa ja teimme päiväretken Saanalle. Mahtavan kaunista! Saanalla oli vuosikymmenen kirkkain keli, mikäli on uskomista huipulla olleiden valokuvaajien puheisiin. Lisämausteensa maisemiin antoivat vielä Norjan puolen lumiset tunturien huiput.

Ruotsiin matkasimme suunnitelmien mukaisesti Arvidsjaurin kautta ja matkalla näimme monia viehättäviä pikkutaajamia kuten Storumanin, Sorselen sekä Vilhelminan ja Dorotean. Paljon on kuvia vielä eetteriin viemättä, mutta hiljalleen niitä työstän tänne sekä kuvakirjastooni.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Lapin kesää kohti - uida voi jos jäät ovat lähteneet

Tuulee ja taivas on harmaa, mutta jokohan ensi viikolla lämpenisi?

Reissu Sirkkaa ja Saanaa, näitä kauniita Lapin tyttäriä kohti alkakoon. Saariselällä kuului sataneen lunta! En ole kovinkaan riemukas talvi-ihminen, joten kovasti toivon, että kelit kesäistyisivät ensi viikon loppuun mennessä. 

Taipaleemme suuntautuu ainakin hahmotelmissa aina Kilpisjärvelle saakka eikä ole aivan varma, vaikka Jäämerikin nähtäisiin, sillä tietoisuuteemme osui uutinen, että kallis tunnelivero Norjan puolella on poistettu kesäkuun alusta alkaen. Kun autokin on oma, jos vaan kestää, niin sekään ei aiheuta estettä spontaanille siirtymälle. Toisaalta matka jatkuu muutenkin ainakin Ruotsin puolelle. 

Kummallisen autiolle vaikutaa Ruotsin Lappi. Ainoa itsestään ääntä pitävä kylä on Arvidsjaur, josta näyttää löytyvän aktiviteetteja ja nähtävää myös kesäkaudella. Sitä täytynee tutkailla tarkemminkin. Muuten näyttää sille, että saamme samoilla porotokkain keskellä kaikessa yksinäisyydessämme...

Menomatkalla on tarkoitus pysähtyä Laukaalla, Vaalassa ja Ranualla. Jos säät Laukaalla ovat suotuisat pyörähdämme Nokkakiven huvipuistossa, vaan jos kylmä kouraisee, menemme lämmittelemään Peurunkaan.  Vaalassa on tarkoitus tutkailla Geopark Rokuan maisemia ja taas, jos kylmä hyytää, saatamme mennä Rokuan kylpylään.
Ranualla ei tiettävästi uimaan päästä, mutta eläinpuistoon kuitenkin ja - jääkarhuja! - ihan totta, ihailemaan. Ranua Zoon suojista löytyy myös Revontulet Oy:n Virvatulet-viinikauppa. Sieltä olisi tarkoitus tehdä hankintoja. Ainakin Lakka- ja Variksenmarjaviinit haluaisin ostaa. 

Majapaikkamme Sirkassa sijaitsee Rakkavaarassa. Pari kesää sitten siellä päin pyörähdimme, joten tiedossa on suurinpiirtein mitä odotettavissa on. Levin rinteilläkin piipahdimme pikaisesti samaisena suvena, joten voinemme tällä reissulla siirtyä jo rinnekahvilasta pitemmälle. Tuikussa ei tänä kesänä taida olla ketään tuttua tarjoilemassa, mutta käytävähän siellä silti on.

Ruotsissa majoitumme Tegefjälliin ja pyrähdämme kenties Norjan puolella Trondheimia tutkailemassa. Sieltä on muistiini jäänyt valtava Nidarosin kirkko, jonka seinustoja koristavat sadat ihmisen kokoiset kivipatsaat. Muistoni taitaa olla peräisin viimeiseltä lomareissulta, jonka vanhempieni kanssa reissasin. Silloin keiteltiin ruoka spriikeittimellä ja yövyttiin teltassa. Nostalgisia aikoja ja ihania muistoja, vaikka viisitoistavuotiaan mielessä reissu ei niin kovin 'coolilta' tainnut tuntua. Kun katselen isän kaitafilmille vangitseman teinin naamavärkkiä voin huomata tuon tietyn ilmeen, joka niin kovasti on ottanut kupoliin omien lasten kasvoilta huomattuna.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Atsaleat, Alppiruusut ja kuntoutus osa II


Viikonloppu vierähti lauantain aurinkoisessa säässä Elimäellä, Mustilan Arboretumissa sekä Kouvolaa kierrellen ja Kotkan puistojen kauneutta ihaillen. Mahtuipa väliin vielä ruokailuhetki Strömforsin ruukin kalapöydässä ja piipahdus Langinkoskella, Keisarin kalastusmajaa katselemassa.

Vauhdikkaan viikonlopun jälkeen olikin asiallista päästä Siuntioon lepäilemään... Vielä mitä! Kuntoutusjakson toinen vaihe oli ohjelmaa - jumppaa ja venytystä - täynnä. Mukavaa oli tavata porukoita, nyt oli tunnelma kuin vanhojen tuttujen kesken. Kremppoja ja niiden edistymistä, paranemista, vertailtiin ja vertaistukea saatiin  kun saattoi huomata, etteivät ne kunto-ohjelmat kaikilla muillakaan ihan moitteettomasta suoritettuja olleet. Kun taas osa porukasta oli tunnollisesti tehnyt kaiken ja vielä vähän lisää pyöräillen ja lenkkeillen.

Mukavasti sujui aika. Päivät menivät siivillä ja sääkin suosi. Sateisinakin päivinä poutaisia hetkiä oli sen verran että saatoimme kämppiksen kanssa tehdä lenkkejä läheisen kallion laelle ja ihailla maisemia seillä olevilta näköalaterasseilta. Pitkä kävelylenkki Siuntion kirkon ohitse pitkin Kirkkotietä oli kesäisen mukava. Mittaakin lenkille tuli mukavasti ja takaisin osattiin, vaikka matkan varrella hiukan arvelutti.

torstai 14. kesäkuuta 2012

"Roheline rong" ja havainnoinnin ilo

Kesäiset, aurinkoiset aamut piristävät kummasti. Olen saanut aamuiseen odotteluuni kaveriksi pysäkille pyörällä porhaltavan nuoren miehen, joka on matkalla kesätyöpaikkaansa.

Hauska on seurata kiireisen kaverin säntillistä saapumista eväspusseineen. Eilen näytti leipäpussissa olevan piirakan palasia, osin jo muruiksi muussautuneina, tänään oli matkaan lähdetty sipsipussin puolikkaalla. Toivottavasti kyseessä ei ole koko päivän lounas! Sipsit ainakin raksuivat jo bussissa, kenties aamupalan korvikkeena.

Tosi mukavaa on ollut myös päivänä muutamana saada kotimatkalla kuunnella iloisen päiväkoti-ikäisen poikaveijarin jutustelua omalla äidinkielellään. Ei ole Keelesild-kurssi täysin hyödyttömäksi jäänyt, sillä olen sentään osannut vesselin puheesta noukkia keskeisimmät sanat. Milloin on ihasteltu ikkunasta näkyviä isoja autoja ja moottoripyöriä, milloin koiria. Viimeksi ihastusta herätti vr:n uusi kalusto, kun asemalle sattui saapumaan pitkä vihreä matalalattiajuna. "Vaata emme, roheline rong!" ilakoi pikkumies kirkkaalla äänellään. Ei siinä voi muuta kun suun pielet korvissa tarkastella ympäröivää maailmaa - Ihme ja kumma, on niin paljon kaunista katseltavaa, alppiruusut hehkuvat Aurinkomäen rinteessä parhaimmillaan ja kirjaston puisto hehkuu monivärisistä kukkasista.

Junareissut ovat sujuneet Sebastian Siukosen Kun kiireestä tuli kupla - työelämän paradoksit -kirjan parissa. Mielenkiintoista juttua työn tekemisen meiningistä. Suosittelen!
Rentouttavampi kumppani on ollut Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Juttu on vielä kesken, mutta todella oudosta tarinasta on kysymys. Täytyy myöntää, että olen huono tulkitsemaan näitä monessa tasossa kulkevia, yhteiskuntakriittisiä juonen käänteitä, mutta kyllä tämä ajatuksia herättää. Mikä onkaan lammas?

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Juurakot pääsivät multaan


Eilen istutin äidiltä perityt daalian ja begonian mukulat penkkeihin. Aikatavalla pysyin uskollisena vanhoille aikatauluille, sillä tänään 10.6. on perinnetietämyksen mukainen "oikea päivä" viedä ulos kellarissa talvetetut taimet.

Jännityksellä jään odottamaan ehtivätkö kukkaset tulla ennen syksyn kylmiä öitä, sillä esikasvattelu ja ulkoilmaan kouliminen jäi tänä keväänä väliin. Jonkun aikaa juurimukulat ehtivät kuitenkin ulkosalla, vadissa kasteltuna odotella maahan pääsyä ja sillä ajalla esiin työntyi heleän vihreitä, kasvamaan innokkaita versoja. Jokaisessa juuripaakussa löytyy siis elämää, joten toivoa on että kukkasiakin saadaan. Myös eilinen sade auttoi istutuspuuhiani. Muutenkin koko perennapenkki rönsyilee kaikenlaista kasvua. Muutama tulppaanikin on vielä kukassa ja tontin laidalta kukkapenkkiin siirämäni Metsäkurjenpolvi on vallan villiintynyt.

Hiukan hirvittää miten tämä röhellyspenkki pärjää lomamme aikana, kun lähdemme Lappiin kohti Sirkkaa ja Tegefjälliä. Kasteluapua kotosalla kyllä on, jos ei satu satamaan sopivasti pitkin kesää, kuten tähän saakka on tehnyt, mutta kitkijöitä, niistä on puutetta aina.

Niin sanottuun hyötytarhaan sain pari viikkoa sitten kylvetyksi lehtisalaatit, lollorossot ja, taas kerran, retiisit. Yhden kerran, valtavan vesikesän aikaan olen onnistunut kunnon retiisisadon saamaan, mutta sen jälkeen en. En, vaikka olen kastellut paljon ja useasti. En silti toivo vesikesää, vaikka laskennallisesti sellaisen vuoro taitaa kyllä jo olla.




torstai 7. kesäkuuta 2012

Palikat paikoilleen kiitollisin mielin

Kesä on nyt virallisesti julistettu alkaneeksi, toivottavasti myös lämpö palaa lomalaisten iloksi.

Tänään vietimme kuopukseni kevätjuhlaa. Vielä muutama juhla on tiedossa, ennen kuin nuorukainen on selvittänyt opintopolkunsa. Mukautetun oppimisen opiskelijakirjo on runsas ja niinpä jokainen juhla ravistelee, itkettää, nostaa mieleen kiitollisuutta, haikeutta, pelkoa, surua ja iloa aivan erityisellä tavalla.

Odotellessani varsinaisen juhlan alkua teatterin lämpiössä kuulin erään isän lausahduksen "special children are given to special parents". Lausahdus oli tuttu jo vuosien takaa, ja toi mieleeni alla olevan runon, johon törmäsin kun aikanaan haeskelin lohtua äkillisesti muuttuneeseen elämäntilanteeseen ja etsiskelin vastauksia; miksi oi miksi? Kuluneen reilun kymmenen vuoden aikana on paljon tapahtunut. Synkimmät skenaariot iloisesti kumottu, saatu seurata herkän taimen kehittymistä omassa tahdissa.

Nämä "Erityiset juhlat" ravistavat joka kerta palikat paikoilleen, aivan kuten lastensairaalassa käynnit aikanaan. Ne myös näyttävät tervehdyttävällä, joskin myös raadollisella tavalla kuinka kärsimätön edelleenkin, kaikista hyvistä uskomuksistani huolimatta, olen, kuinka ahdasmielinen ja pikkusieluinen. Ja kuinka tavanomaisia ovatkaan ne todella merkittävät asiat, joita tarvitaan jokapäiväisessä elämässä pärjäämiseen. Kvanttifysiikalla ei ole tarvetta arjen sujumisessa. Jokaisen ihmisen pitäisi päästä kokemaan tällainen juhla. Aitoa onnistumisen riemua, asiat oikeissa mittasuhteissaan ja mainio yhteys luoda katsaus oman sielun sisimpään.

Punanenäisinä saattelimme taas joukon koulunsa päättäneitä jatko-opintoihin, työkokeiluun ja muihin oman elämän harjoituspaikkoihin.

Heaven's very special child

A meeting was held quite far from Earth!
It's time again for another birth.
Said the Angels to the Lord above,
This Special Child will need much love.

His progress may be very slow,
Accomplishments he may not show.
And he'll require extra care
From the folks he meets down there.

He may not run or laugh or play,
His thoughts may seem quite far away,
In many ways he won't adapt,
And he'll be known as handicapped.

So let's be careful where he's sent,
We want his life to be content.
Please LORD, find the parents who
Will do a special job for you.

They will not realize right away
The leading role they're asked to play,
But with this child sent from above
Comes stronger faith and richer love.

And soon they'll know the privilege given
In caring for their gift from Heaven.
Their precious charge, so meek and mild,
Is heaven's very special child.

by Edna Massionilla

 ... joka kerta tämä itkettää...

maanantai 28. toukokuuta 2012

Voikukan filosofia

Luin kirjan. Muriel Barberyn Siilin eleganssi sai minut pohtimaan ihmisiä ja ihmisyyttä yleisesti sekä myös oman elämäni kannalta.


Kuten monet viime aikoina lukemani kirjat, tämänkin on suurten massojen suosikki, paljon myyty ja tunnustusta saanut teos. Siinä valossa ainakin lukevien ihmisten joukossa on vielä paljon inhimillisyyttä ja lämpöä eikä maailma tunnu ensinkään pahalta paikalta.

Kirja on herkkä kertomus ihmiseksi kasvamisesta, elämän tarkoituksen kyselystä ja oman paikkansa löytämisestä. Tarinaminät kuvaavat kiinnostavalla tavalla yhteiskuntaluokissa vallitsevaa arvojakoa, itsetunnon menetystä ja persoonaksi kasvamista, sekä totuttujen asetelmien kyseenalaistamista. Ihanalla tavalla polveileva kahden keskushenkilön kutoma juonen kuljetus johdattaa ihmistä ja ihmisyyttä arvostavaan loppupäätelmään jossa elämä voittaa, kaikesta huolimatta.

Näiden ajatuksien vallassa olin kitkiessäni taas voikukkamättäitä kotipihani nurmikolta. Mietin, että voikukka on kuin kotipihan avolaitos. Asia, jonka kaikki hyväksyvät ja ymmärtävät tärkeäksi, mutta kukaan ei halua omille nurkilleen.

Kitkemisen lomassa ihmettelin miksi minulle on niin tärkeää raivata nurmikko puhtaaksi näistä sinänsä kauniista kasveista. Päättelin sillä olevan joku hyvin syvällinen merkitys. Tässä rajallisten mahdollisuuksien elämässä voikukkaketo täyttää kai tarpeeni määrätä omasta elinpiiristäni, sillä vaikka kurssi-ilmoitukset pursuvat trendikkäitä Oman elämän hallinta -koulutuksia ja Itsensä Toteuttamisen tärkeyttä paasaavia lausumia, on todellisuus toista maata. Hyvin vähän elämässä on asioita joita voi kitkeä pois tai muuttaa toisenlaisiksi jos aikoo pelata valitsemassaan paikassa, voikukan aina voi.

Avolaitoksia ajatellen päätin jättää pihaan nurmikaistaleen, jossa voikukat saavat rehottaa valtoimenaan.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kanavamatkailua: Vääksy, Kalkkinen ja Urajärvi



Kevään ensimmäinen Römpötti-reissu on tehty. Kun luvattua hellettä ei tullutkaan, suostui Trumatic onneksi tällä kertaa puhkumaan lämpöä sisuksistaan ja tarkenimme hyvin. Toisena yönä auto oli jo mukava pesä, tointunut talviseisonnan alakulosta ja karistanut kostean horteen nurkistaan.

Ajelimme Asikkalaan ja katselimme Pulkkilan harjun komeita maisemia silmät selällään, ihastuksesta mykkinä. Kuivan maan kravulle kaikki nämä vedelliset paikkakunnat ovat ainainen ihmetyksen aihe.

Ensimmäiseksi tutkimme Kalkkisten kanavan sulut ja rannat. Hiljaista oli vielä, yhtään venettä ei siellä näkynyt. Viini Pihamaan ovellakin kävimme kääntymässä, mutta myöhästyimme nipin napin. Marjaviini jäi siis tällä kertaa hankkimatta.

Vääksyssä kävelimme pitkin vanhaa keskustaa ja kävimme paikan ehdottomassa aarreaitassa, Lauran kaupassa. Siellä kuvasin monenmoista mukavaa pihahelskytintä ja -koristetta. Mahtavia ideoita, kauppa on sellainen paikka mistä varmasti löytää sopivan kesälahjan olipa tarve mitä tahansa.
Vääksyn kanavan rannassa oli jo kesämeininki. Veneitä tuli ja meni yhtä kyytiä ja aina oli silta pystyssä. Ihmiset istuivat päivän lämmettyä kanavarannan kahvilaterassilla ja lapset kinusivat pehmiksiä. Kiersimme luontopolun ja sain napsittua keväiset rentukkakuvat. Venesataman Majakkapaviljonki tarjosi ihania kalaherkkuja ja komeita näkymiä.

Iso-Äiniön luontokeskusta etsiskeltiin jokunen tovi ja siinä sivussa tutustuttiin Hillilään ja Vähä-Äiniöön. Lintutorni löydettiin sekä makkaranpaistolaavu, joka oli avattu tyrskivän vesisateen saattelemana edellisenä päivänä. Ei niillä haloilla juuri ole makkaraa lämpimäksi saatu, jotka nuotiopaikalla puoliksi palaneina nököttivät, mutta paikka oli lintubongarin ja rentukkafriikin keväinen paratiisi. Kyltti lupaili nuolihaukkaa ja satakieltä, mutta näimme kurjen ja joutsenia.

Urajärven kartanolla käytiin myös, vaikka se remontissa olikin ja tienvarsikyltit peitettyinä. Kaikkiin muihin paikkoihin siellä pääsi kiertelmään, mutta itse päärakennuksen pihapiiri oli lippusiimoitettu. Kuka lienee se juustopää, joka on suunnitellut ja sijoittanut ruman punatiilisen Helsingin Yliopiston varastokirjaston ja tutkijanhuoneet kartanomaisemaan, keskelle kartanonherran maita, lähteen ja kalmiston tuntumaan.

Kotimatkan pysähdys osui Lahteen, Launeen perhepuistoon, jossa on vierailtava ensi kesänä uudelleen. Nyt olivat istutukset vielä aavistuksenomaisina taimiryppäinä keskellä voikukkapeltoja. Kauniit kevään kukkapuut sen sijaan olivat juuri parhaimmillaan.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Ain laulain työtäs tee eli work goes happy

Tai ainakin tuo otsikko tuli vahvasti mieleen perjantaina vieraillessani Wanhan sataman Work goes happy - työhyvinvoitifoorumissa.

Ehkä otsikon teksti tarttui mieleen siitäkin syystä, että osuin ensimmäiseksi kuulemaan Mikko Kuustosen ja Kiti Müllerin keskustelua luovuudesta ja aivojen hyvinvoinnista. Muusikko kun on, niin Kuustonen toi keskusteluun vahvan musiikillisen aspektin. Jutustelussa tuli esille musiikin tärkeys ihmisen hyvinvoinnille sikälikin, että se on läsnä kaikissa kulttuureissa, kaikissa yhteiskutaluokissa huolimatta siitä missä päin maapalloa liikutaan. Miten musiikki on läsnä nykyisessä työelämässä ja mikä sen merkitys on vaikkapa toimistoympäristössä, jäi sen sijaan täysin hämärän peittoon.
Lisäväriä keskustelujen luovuus ja musiikkipuoleen toi myös juttutuokioiden vetäjä Mato Valtonen, joka väritti puheenvuoroja omilla keikkailumuistoillaan.

Se mitä tuosta keskustelusta jä mieleen oli esille nostettu tieto siitä mitkä seikat pahasti dementoituneillekin jävät viimeiseksi käyttövaraksi: rukous, laulu ja kirous.

Tapahtuman keskeisin viesti läsnäolijoille painotti työn ja levon sopivan suhteen tärkeyttä. Oman itsensä johtaminen, tuo nykyinen koulutusten trendiotsikko, oli tässäkin tapahtumassa lujasti läsnä ja haastoi ihmisiä ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaan. On omassa viisaudessa hypätä ulos oravanpyörästä jos mielenterveys ja hyvinvointi on uhattuna.

Kysymykset miten homma hoidetaan kiihkeässä kolmivuorotyössä jossa vaikkapa hoitajaresursseja on liian vähän ja töitä paljon, jäivät vastaamatta.

- -

No ainakin tänä aurinkoisena äitienpäivänä pihatyö on sujunut laulun, jos ei oman, niin ainakin linnunlaulun lirkutuksissa. Miljoona voikukkamätästä on kohdannut tienpään tunkion perukoilla ja siitä hyvästä nurmikko on täynnä mustia aukkoja. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että tilanne reikien osalta korjautuu pian nurmen kasvaessa, ja voikukatkin työntyvät pian pintaan uusine lehtineen ja nuppuineen. Sinä päivänä kun maailman markkinat nostavat kahvin hinnan MM-jääkiekkolippujen hintatasolle, ja aletaan taas keittää korviketta, tulee minusta rikas!

Kirjarintamalla on menossa Hannu Väisäsen kolumnikokoelma Apupata. Aivan riemastuttava junakirja! Vedet valuvat silmistä ja hekotus hytkyttää penkkiriviä kun sitä lueskelen. Aiheena juttusissa on Väisäsen arkielämä Ranskan residenssillään ja sen rikkaat maisemat, kulttuuri ja mahtava monikansallinen naapurusto herkullisine persoonineen. Suosittelen.
Olen myös lukenut Mueenuddinin kirjan Hunajaa ja tomua ja pidin siitä kovasti. Sekin kirja muodostuu novelleista, jotka löyhästi liittyvät toisiinsa yhden keskushenkilön kautta. Pakistanilaista elämänmenoa kuvaavat tarinat ovat lämpimiä ja värikkäästi kerrottuja. Jos olet lukenut Adiga Aravindin Valkoisen tiikerin tai Viimeisen miehen, ja pitänyt niistä, niin varmasti kannattaa tarttua myös tähän palkittuun esikoisteokseen.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Pikkulintuja ja pihatöitä

Viikonloppu meni edelleen pihatöiden parissa. Joka paikkaan levinneet rönsyleinikit on nyt enimmiltään kitketty. Sen verran elämäniloinen kukkanen on kuitenkin kyseessä, että ensi viikonloppuna jo homma taas jatkuu. Tietenkään en saa nypättyä pois muuta kuin maanpäällisen ruusukkeen ja pienen osan juuristosta, joka jatkaa kasvuaan mullan alla ja valloittaa riemukkaina lonkeroina kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Ennen kuin pihan istutuksista oli tietoakaan, nautimme monena kesänä keltaisen rönsyleinikkimaton koko takapihan kattavasta loisteesta. Sittemmin alkoi niin sanottu pihan laitto, jossa kaikki ennestään pihassa rehottanut on pyritty kitkemään pois ja tilalle tuotu mukamas jalompia ja kauniimpia kasveja taimitarhojen hyllyiltä. Rönsyleinikki ei tästä sen kummemmin ole hätkähtänyt, vaan jatkaa voittokulkuaan nyt entistä ehompana hyvin lannoitettujen ja hoidettujen perennapenkkien suojissa. Nurmikolta se kuitenkin on lähes tyysten hävinnyt, ilmeisesti säännöllinen nurmikon leikkuu on sillekin liian järeä torjuntametodi.

Olen sentään päässyt jo nauttimaan pihan keväisestä kauneudesta kitkentätuokioiden välillä. Silloin olen voinut iloikseni seurata useiden värikkäiden pikkulintujen uurastusta pesän rakennuksen ja perheen ruokinnan parissa. Pihaamme on ilmestynyt punarintoja, viherpeippoja ja vihervarpusia jo ennestään kotoisten sini- ja talitiaisten rinnalle. Minulle suhteellisen tuntematon laji on myös kuusitiainen, joka asustaa takametsikössä jo toista kesää. Tai ainakin minä olen siinä kästyksessä, sillä aikaisemmin en ole sitä havainnut tai tunnistanut.

Lieneekö varttumisen merkki, mutta seurailen ja tunnistan nyt useampia lintulajeja kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu myös kuin Suomen linnusto olisi yhtä äkkiä paljon väriikkäämpää kuin olen tottunut ajattelemaan. Aikaisemmin tunsin vain varpusia, västäräkkejä ja kirjosieppoja, jotka nekin toki ovat kauniita tyylikkäine mustavalkoisine väreineen. Nyt olen nähnyt myös tilhet, tiklit ja närhet. Onkohan niitä ollut lähistössä aina, vai ovatko linnut joutuneet sopeutumaan omakotialueille metsien huvettua asuinrakentamisen tieltä?

tiistai 1. toukokuuta 2012

Hauskaa vappua!

Kevät on tullut. Vihdoin, olen sitä jo kovin kaivannut.

Viikonloppu meni pihalla valkotornadon lailla pyöriessä. Nyt on pensaat leikattu, nurmikko haravoitu ja risut poltettu (onneksi tuuli kävi metsään päin). Krookukset loistavat auringon kanssa kilpaa, kiitos Viherpeukalokerhon, jolta tuli viime tinkaan lokakuun lopussa tilattua "halavalla" sata uutta sipulia.
Kaikki kukkaset näyttävät talvehtineen hyvin. Ja mikäpä oi talvehtiessa, metrisen hangen alla.

Malttamattomana kuten aina, käyn kutittelemassa perennojen maasta pilkistäviä neniä ja yritän saada niitä nousemaan hieman reippaammin pinnalle. Penkit kun ovat sipulikukkasista huolimatta vielä kovin kaljun näköiset.

Kirjarintamalla olen pian saanut luettua loppuun Susan Cainin Hiljaiset - introverttien manifestin. Se on kirja, joka kaikkien tulisi lukea. Sain sen sivuilta paljon ymmärrystä sekä itseäni, että läheisiäni kohtaan. Mielenkiintoisella tavalla Cain kertoilee oman persoonansa ja opiskelujensa kautta eri tyyppisten temperamenttien tavoista suhtautua asioihin ja siitä, miten erilaisuuden ymmärtämättömyys tai huomiotta jättäminen vaikuttaa ihmissuhteissa ja työelämässä. Myös politiikassa, talousasioissa ja monikansallisissa suhteissa sillä on paljon merkitystä. Mielenkiintoista tosiaan.

Kirjassa suomalaisten mainitaan olevan tilastollisesti maailman introvertein kansa. Ei siis ihme, että meillä moni kirjassa kuvattu asia on normaalia toimintaa, kuten aamuinen (päiväinen ja iltainen) tuppisuisuus, eikä aiheuta sen kummenpia temppuiluja, mutta kyllä meilläkin seurataan jo kovaa kyytiä yltiöekstroverttiyden polkuja. Jokaisen pitäisi olla hyvä tiimipelaaja ja varustautua sujuvalla supliikilla sekä loistaa aivoriihissä kaikkensa kekoon kantaen. Lapsien kouluopetus on yhä enemmän ryhmissä tapahtuvaa, puhumattakaan suurista päiväkotiryhmistä joissa hiljaisimmille ei tahdo jäädä omaa tilaa ja palautumisaikaa.

Kirjan pohjalta en osaa itseäni luokitella puhtaasti kumpaankaan ryhmään, vaan heilun kai tässäkin asiassa  välimaastossa, mutta on siinä silti paljon asioita, jotka auttavat ymmärtämään miten minkäkinlaisiin tilanteisiin aina ajaudutaan, vaikka muuta oli mielessä. Viestintä on vaikea laji.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Aurinkoinen kevätretki Moision kartanoon


Eilen teki juustotätien ryhmä kevätretken yhteen kartanomiljöidemme varhaisimmista kohteista; Moision kartanoon. Engelin suunnitteleman kartanon (1820) tarina on mielenkiintoinen ja siihen liittyvät monipolvisella tavallaan Suomen historian varhaiset vaiheet sekä itsenäisyyden ajan mukanaan tuomat mullistukset.

Seuramme luonteen mukaisesti saimme aluksi maistella paikkakunnan laadukasta ja laajaa juustotarjontaa mm. läheiseltä Paavolan kotijuustolalta ja Polven juustolalta sekä maistelun kruununa Mustilan viinitilan makoisia marjaviinejä. Niistä suosikikseni nousivat karpalolla taitettu herukkaviini Koppelon kujerrus sekä puolimakea viherherukkaviini Syysunelma.

Maistelun jälkeen kuulimme kattavan esitelmän kartanon historiasta aina sen alkuvaiheesta 1600-luvulta tähän päivään. Monenlaista vaihetta on Elimäen sekä kartanon historiaan kuulunut. Mielenkiintoista oli saada tiedää af Forselles- sekä Wrede-sukujen vaiheista ja vaikutuksesta kartanon historiassa.
Kierros kartanon kauniiden ja värikkäiden huoneiden läpi kohotti tunnelman juhlavaksi. Kierroksella näimme paljon kansakuntamme historian merkittävien taiteilijoiden töitä. Näkemämme näyttely koostui Pentti ja  Seija Hasun kokelmaan, jossa on paljon töitä mm. Wäinö Aaltoselta, Ville Vallgrenilta ja Jussi Mäntyseltä. Tänä päivänä kartanoa emännöi edellä mainittujen tytär Anne Hasu, joka on luonut mainion yhdistelmän taidetta, kauneutta ja tunnelmaa. Tilan,  jossa on juhlavaa viettää niin häitä kuin pyöreitä vuosia taikka käydä katsomassa ja kuuntelemassa mielenkiintoisia tarinoita kartanon vaiheista.

Linkit:
http://personal.inet.fi/taide/moision.kartano/
http://www.elimaenkartanot.fi/Moisio.swf
http://www.mustilaviini.fi/
http://www.kymi.fi/fi/tapahtumia-a-kulttuuria/service/149

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Sisilian kukkiva kevät



Pirteä oli Sisilian kevät. Kasvit, kuten kotoisat villiviinit, ruusut ja seljat olivat vasta uuden kasvun alkutaipaleella ja metsämaisemien väritys punaisine uusine versoineen muistutti meikäläistä elo-syyskuista hehkua. Kaunista!

Reissu onnistui muuten mukavasti, mutta lämpimiä vaatteita olisi saanut olla mukana enemmän. Onneksi viime hetkessä olin napannut mukaan villaisen boleron jossa oli sentään puolipitkät hihat. Trapanin kaupunki on muodoltaan merelle kaartuva kapea sarvi, joten tuulta riitti aina. Siitä johtuen myös tyrskyt olivat ihailtavana kaikkina päivinä, piti vain valita sopiva rannan suunta.

Uintireissu San Vito de la Capoon jäi lyhykäiseksi vaikka mielestäni vesi ei ollut meikäläistä kesävettä kummenpaa. Aurinko ei kuitenkaan suostunut läkättämään täydeltä taivaalta, vaan piilotteli pilviverhossa ja tuuli yltyi ja sai hampaan kalisemaan.

Satumaista, vanhaa tunnelmaa löytyi erityisesti Ericen kaupungista, joka sijaitsee korkealla vuorella Trapanin tuntumassa. Siellä mieli vaipui menneisiin historiallisiin tunnelmiin kun käveltiin pitkin kapeita kivettyjä kujanteita linnalta toiselle. Tuuli kylän kapeilla raiteilla oli raikas ja voimakas ja alhaalta katsoen vuoren huippua ympäröivät aina tummat pilvet.

Matka Corleonen kylään avasi näkökenttään laajat viiniviljelmät ja peltoalueet joilla käyskenteli myös valtavia lammaslaumoja, lehmiä ja vuohia. Ennen kaupungin osumista näköpiiriin ohitimme maanjäristyksen alle jääneet laajat kyläalueet. Karmivaa. Viimeisin maanjäristys Länsi-Sisiliassa on ollut 1968 ja päättelimme juuri tämän alueen osuneen sen kouriin. Rakennustyöt eivät vielä olleet saavuttaneet kovin suurta aluetta, mutta joitakin uusia taloryppäitä sentään oli rakenteilla.

Suurimman vaikutuksen mieleen jättivät kaupunkien puistoissa kukkivat ruusupuut sekä kirkkaan turkoosi meri! Myös Trapanin ranninon merisuola-altaat Salinessa, olivat erityisen kauniit. Liikenne oli tyypilliseen italialaiseen tapaan sujuvan suurpiirteistä ja hermoja rassaavaa, mutta hyvin selvittiin. Ainoastaan Palermon reissu jäi torsoksi, sillä yhtään tyhjää parkkipaikkaa ei tielle osunut. Auton ikkunoista sitten katseltiin se mitä liikenteen seassa oli mahdollista. Ja navigaattori tarjosi myös omat elämykselliset oikotiensä, joilla päädyimme mahtaville, jyrkkiä rinteitä pitkin kiemurteleville sorapoluille ja näimme ihanan kukkivan magnoliapuun sekä valtavat sinivisteriat. Kuvaa en niistä kuitenkaan päässyt napsaisemaan, sen verran oli kiire anella kuskia kääntymään takaisin leveämmille ajourille.

Mukavaa oli reissata, mutta rentouttavaa myös palata. Kotona voi saunan leppoisessa lämmössä lääkitä innokkaitten sisilialaisten hyttysten puremia ja hengähtää hetken ennen kotimaisen kannan heräämistä.