Juostiin Jordaniaan - kiertomatka Aqabasta Wadirumiin

Kuvat kertokoot enemmän kuin tuhat sanaa voi! Kyllä tykästyin maahan ja ihmisiin. Kauan olin tätä matkaa pidätellyt ja nähnyt itseni "sukellusleskenä" vilkaalla hiekkarannalla jossa hiippailisi jos minkälaisia hivelijöitä; hieronnan myyjiä ja hajustekauppiaita. Ajattelin, että arabikulttuuri, kaupantekijöitten ja tinkimisen taitureitten tavat, olisi liian päällekäyvä minulle. Ainoa vertauskohteeni oli takavuosien Hurghadan reissu. 

Mutta toisenlainen oli Aqaba ja Jordania. Rauhassa sai rannoilla olla ja kaduilla kulkea. Ei tultu taskulle ja lompakolle, kyllä kaupattiin, muttei tuputettu. Mukava ja rento maa. Hyvä ruoka - ja lämmin sää. Aurinkoa olimme jo kaivanneet pitkän tovin ja Aqaba täytti kaikki odotukset. 

Matka alkoi lennolla Aqabaan, jossa vietettiin myös ensimmäinen yö. Siitä jatkoimme Kuolleelle merelle, jossa vietimme pari yötä - kelluimme meressä ja lääpimme mutaa nahkoihimme. Nyt on siis ryppyjä siloteltu. Siitä jatkoimme Mount Nebon eli ns. Mooseksen vuoren maisemapaikoille, mutta sää oli sumuinen - ja edelleen Ammaniin, jossa kävimme amfiteatterissa ja Citadelissa Herculeksen temppelivuorella. Amman on rakentunut seitsemälle kukkulalle, joista tämä oli yksi.

Ammanista jatkoimme Petraan. Tällä aavikkoreissulla koimme ihmeitä, eli rankkasateen, joka sai aavikonkin tulvimaan, rakeita, jotka hakkasivat bussin kattoon kovasti kolisten sekä salamashown, joka välkytteli synkkien pilvien lomasta. 

Petrassa tutustuimme yhteen maailman seitsemästä ihmeestä eli Petran hautalaaksoon. Suosittelen, oli vaikuttava. Siellä kiertelimme tunnin jos toisenkin ja siunasimme koleaa keliä, jonka ansiosta lämpöä oli vain kaksikymmentäviisi astetta. 

Reissun lopuksi yövyimme beduiinileirillä Wadirumin autiomaassa. Teimme lava-autosafarin ja maistelimme nuotiolla ihanaa salviateetä, jota myös kotiin tuomisiksi ostin. Sitten palasimme Aqabaan niitä snorklauspäiviä viettämään. Löytyipä siipalle oivallinen ranta, jossa pohkeet somasti punaisiksi paloivat, ja jossa minä sain rauhassa uiskennella ja aurinkovarjon alla nautiskella. 

Skumppakylpyjä kansallismaisemassa

Koli, taiteen ja tunteen mansikkapaikka.

Oi ihana aurinko, joka niin kirkkaasti paistat hohtavien hankien yllä!

Viikonloppulomanen Ukko-Kolin kansallismaisemissa herkisti mielen luonnon kauneudelle ja lumen vitivalkoiselle puhtaudelle. 

Vaikka en talvi-ihminen lainkaan ole, ymmärsin minäkin sen huuman, jonka lämmin talvi-ilma, hehkuva aurinko ja vitivalkeat hanget sekä tykkylumeen peittyneet puut iloksemme antavat.

Keli ei olisi voinut olla parempi. Koko ajomatkan meitä hellivät yhä valkeammaksi käyvät maisemat. Rauha ja seesteisyys, joka syveni mitä edemmäs kohti itää pääsimme.

Perjantaina saavuimme perille ja jatkoimme vielä jäätietä tutkimaan laajalle Pielisen selälle.Illan päätimme, vastaanoton vinkistä viisastuneena, käyttää Kolin kuohuissa Spa-hotellin altaiden rentouttavassa huumassa. Yllätys oli, kun kylpylän lippuja ostaessamme saimme vastaamme kysymyksen ja valintatehtävän kuohuviinin, punaisen tai valkean viinin valinnasta. Eihän me nyt sellaisia, kun ollaan kylpylään menossa! No kyllä vaan sellaisia, kuuluvat kylpylän tarjontaan. Siitä sitten kuohuvat saunapaljussa mukaan, sekä ihanat Lumenen tuotteet testausta varten - ja kylpemään.

Rentouttavaa oli. Perjantaina todellakin oli tilaa porealtaissa mukavasti. Jalkakylpyjä ja suoloja pääsi testaamaan esteettä ja ulkoporeisiin mahtui mukavasti. Erilaisten elämyssuihkujen ja saunojen ovissa oli mainittuna mitä Lumene-tuotetta passaa paikassa kokeilla ja kylläpä tulikin pehmeät kädet ja jalat.

Lauantaina sopi sitten hyvin syöneenä ja hoidetuksi tulleena sekä karaokesta nauttineena pyhittää aika ulkoilulle. Kipusimme tietysti mahtavimpien maisemien ääreen Ukko-Kolille. Voi niitä jäisiä polkuja. Ylös vielä hyvin pääsin, mutta alas jouduin suosiolla laskettelemaan peffamäkeä. Sen seurauksena sain tietysti lunta selkään, mikä taipaleen jatkuessa mukavasti suli pitkin pintoja.

Polkuja pitkin Pielisen rantaan saavuttuamme sain vielä älynväläyksen, että kapuamme Pikku-Kolille metsän halki. Voi niitä jyrkkiä nousuja! Kovin oli hapottavaa reisilihaksille ja selässä tuntui polttava viiltely. Mutta perille päästiin.

Hieno reissu. Suosittelen jokaiselle Suomi 100 kohteeksi, etenkin jos et ennen ole käynyt.

Samppanjat ja Cava juustotarjottimen seurassa

Juuston ja samppanjan yhdistäminen ei äkikseltään ole tullut mieleeni, mutta nyt on siinäkin asiassa oppia saatu ja hyviä yhdistelmiäkin löytynyt.

Ohjausta asiaan sain mitä parhaimmalta taholta, kun viiniguru ja armoitettu gastronomian harrastaja, Jukka Sinivirta ohjasi maistattelutuokion asiantuntevalla, perinpohjaisella innolla ja historiaan perehdyttävällä tavalla, omia maistelumuistojaan salailematta. Mielenkiintoinen oli myös esitys samppanjamenetelmällä valmistetun jalojuoman moninaisista ja vivahderikkaista vaiheista viinikellarien uumenista arvokkaiden pitopöytien juhlistajaksi.

Maistetuiksi tulivat:

Parmigiano Reggiano 30

Mozzarella di Bufala

Brie de Meaux

kolatun Chevre

Gorgonzola Espuma

Langres

Kolatun Waldemar

Brillat-Savarin

Chavroux Parma

&

Charles Heidsieck

Pares Balta

Andre Clouet

Vollereaux

Mitään ennalta aseteltuja makupareja ei tällä kertaa haettu, vaan maistettiin kaikkea kaiken kanssa. Omiksi suosikeiksini sukeutuivat juustoista parmesaani, punahomejuusto Langres sekä yllättäen pehmeän kermamainen Brillat-Savarin, jotka sointuivat parhammalla tavalla lähes kaikkien samppanjoiden kanssa. Samppanjoista ylivertaisin oli kuitenkin Charles Heidsieck, joka erottui - paitsi hinnaltaan, myös maultaan kaikista muista. Kaikkein kirpakoin oli puolestaan Cava Pares Balta, jolla toki oli myös epäkunnioittava asema tulla maistetuksi ihanan Heidsieckin jälkeen.

Samppanja lienee aina kirvoittanut kielen kantoja, kuten meidänkin seurueessamme. Siitä ovat lausuneet ylevöityneet mielipiteensä lukuisat merkkihenkilöt, joista seuraavassa muutamia muistiin nappaamiani.

"Apua, kuolen yli varojeni"

- Oscar Wilde

"Samppanjan tulee olla kylmää, kuivaa ja ilmaista"

- Winston Churchill

"Naista ei pitäisi koskaan nähd syömässä ja juomassa,

paitsi jos kyseessä on hummerisalaatti ja samppanja,

ainoat todella naiselliset ja soveliaat herkut"

- Lordi Byron

"Samppanja on ainoa juoma, joka säilyttää kauneutemme,

nautittuamme sita"

- markiisitar de Pompadour

"Samppanja on ainoa ajateltavissa oleva juoma"

- Ludvig XIV

Jos tietäisit kuolevasi...

Tämän paradoksaalisen teeman ympärillä liikkuu Paul Kalanithin "Henkäys on ilmaa vain" (When Breath Becomes Air) joka herätti ajattelemaan hetkessä elämisen merkitystä.

Kirja on kaunis, mutkaton, seesteinen ja surullinenkin elämänkerta lahjakkaan, sinnikkään, perusteellisen ja periksi antamattoman miehen lyhyeksi jääneestä elämästä.
Paul kertoo koruttomasti ja lämpimästi elämänsä vaiheista. Kiinnostuksestaan kirjallisuuteen, opinnoistaan sen parissa, oman polkunsa etsimisestä ja toiveesta löytää elämälle suurempi  tarkoitus, jossa voisi parhaalla tavalla auttaa kanssaihmisiä.

Monipolvisten opintojensa kautta multitalentti mies päätyy lääketieteen pariin ja erikoistuu lopulta neurokirurgiaan tavoitteenaan osata, paitsi auttaa sairastunutta, myös tukea sairastuneen potilaan omaisia ja oppia selkeästi ja empaattisesti kertomaan diagnoosista ja sen haasteista, mahdollisuuksia kuitenkaan unohtamatta.

Alkaa pitkä opintopolku kohti neurokirurgin pätevyyttä. Tämän lisäksi miehen haaveissa elää myös toive neurotieteiden tutkimustyöstä, ammattiyhdistelmästä, johon vain harva on yltänyt.
Kesken erikoistumisjakson 36-vuoden ikäisen Paulin terveys romahtaa ja hän saa tietää sairastavansa laajalle levinnyttä keuhkosyöpää, aika tavallista, mutta hänen ikäluokassaan harvoin esiintyvää aggressiivista tautimuotoa.

Saman tien alkaa voimia vievä ja elämän täysin muuttava hoitojakso. Päässä pyörivät ajatukset selkeäksi suunnitellun elämän täydellisestä muuttumisesta. Epätietoisuus jäljellä olevista elinvuosista, kariutuvat toiveet perheen lisäyksestä, unelmien työn karkaamisesta ulottumattomiin. Pikaisten valintojen tekemisen pakosta, tärkeitten asioitten jonoon panemisesta.

Jos tietäisit kuolevasi, mitä tekisit?

Paul tietää kuolevansa, mutta ei tiedä kuinka pian. Hoitavan lääkärinsä kanssa hän pui asioiden tärkeysjärjestystä ja tivaa jäljellä olevan ajan ennustetta. Pohtii haaveittensa ammattia, mahdollisuutta vielä ehtiä virallisesti valmistua neurokirurgiksi, sen tärkeyttä, halua kirjoittaa, toivetta tutkimustyöstä.
"Jos elän vuoden, jätän kirurgian ja kirjoitan kirjan, jos elän kymmenen vuotta, erikoistun ja panostan tutkimustyöhön..."

Hän sinnittelee, suunnittelee ja tekee päätöksiä. Ennen rankkoja lääkityksiä ja kemoterapiaa on turvattava mahdollisuudet lisääntymiseen. Hän keskustelee vaimonsa Lucyn kanssa lapsen  hankinnasta. Miten Lucy ajattelee, jäähän hän yksin lapsen kanssa. Mitä hän itse tahtoo, onko raskaampaa kuolla pois näkemättä lapsen kasvavan. Kuinka kauan elämää on? Yhdessä he päätyvät perheen hankintaan. Paul saa myös lääkäriltään kannustusta ja luvan palata kirurgin töihin. Hän keskittyy leikkaamaan potilaita ja jättää paperityöt assistenteille.  Valmistumisen ja pätevöitymisen esteeksi kuitenkin nousee juuri hallinnollisen näytön ja paperityön puuttuminen, joten hän ryhtyy vielä siihenkin hommaan.

Perheeseen syntyy tyttö, joka tuo iloa Paulin ja Lucyn elämän viimeisiin yhteisiin hetkiin, joita on vähemmän kuin toivottiin olevankaan. Paul ehtii vielä valmistua neurokirurgiksi, mutta ei enää kykene valmistujaisjuhlaan vaan joutuu kemoterapian haittavaikutusten vuoksi sairaalaan. Viimeiset hetket hän viettää perheensä, vaimonsa ja pikkutyttären seurassa, kunnes hengityslaite irrotetaan.
Kaikesta huolimatta lohdullinen kirja. Kaunis elämä, josta ei myöskään arkisia ongelmia tai epäonnistumisia puuttunut.

Teos antoi paljon ajateltavaa ja ravisteli palikoita paikoilleen. Ehkä tulevana maanantaina edes hetkisen verran muistan olla onnellinen alkavasta työviikosta ja osaan nauttia talvimaisemista. Etten suotta jouduttaisi tietäni kohti kuolemaa toivomalla: olisipa pian jo kevät tai edes perjantai.

Kirja piti myös arvostelussa antamansa lupauksen: Tätä kirjaa et unohda sen kerran luettuasi.

Firenze, Venetsia ja Istanbul - Dan Brownin matkassa

Vaikkei Inferno ehkä varsin matkakirja olekaan, niin taidekirja se ainakin on.

Tyttäreltä lainaan saatu ja lukukehotuksin varustettu tiiliskivi sai lojua kuukauden päivät lukunurkassa, ennen kuin se päätyi syliini.

Kirjasta juteltaessa olin luvannut ottaa sen junakirjakseni. Siihen tyttönen hymähti, ettei taida ihan olla paras valinta siihen tarkoitukseen, kirja näet painaa kilon jos toisenkin.

En minä sitä juuri lehteillyt enkä tutkaillut, mietinpä vaan, että täytyy kai tuota yrittää lukea, kun puhettakin oli, kunnes vihdoin toimeen tartuin.

Menoahan se sitten oli. Monta sivua meni hotkimalla ja Firenzen kujilla kulkiessa. Lukuintoa lisäsi vielä hiljakkoin tehty Italian reissu, jolla todella itse rymysin Bobolin puitossa ja Pittin palatsin pihoilla, Grottassa ja Michenangelon veistosten  juurella. Mukavaa oli kuva kuvalta edetä paikkojen välillä ja muistella omia reittejä, joita pitkin kuljimme lähes kaikki samat nähtävyydet koluten.

Alkuperäinen kirjan kanssa viivyttelyni johtui siitä, että en tykännyt Da Vinci koodista lainkaan. Se oli suurinta puppua mielestäni ja elokuvakin pelkkää rahastusta.

Infernossa tilanne on toinen ja vaikka ehkä vielä enemmän haiskahtaa rahastukselta tämän kirjan ylöspano kaikkine taidekuvineen ja matkailumainoksineen, täytyy myöntää että viihdyttävää luettavaa se on. - Ainakin Firenzen kävijälle ja innoittuneelle fanille.

Eikä kirjan tarinakaan ihan mahdoton ole. Valitettavasti päin vastoin. Nykyistä menoa tutkaillessa voi hyvin kuvitella, ettei ole kaukana se aika kun joku nyrjähtänyt tieteilijä saa päähänsä harventaa ihmiskuntaa vaarallisen viruksen avittamana.

Venetsian kanaaleilla olisin viihtynyt pitempäänkin, kun kerran tarinan käänteiden myötä sinne jouduin. Sieltä on myös paljon mukavia muistoja. Istanbul sen sijaan on minulta vielä käymättä. Hagia Sofian vetiset kellarit jäivät kaivelemaan mielikuvitusta.

Taivaan tulet! - Juhlavuosi alkoi tuplavaloilla

Säät sahaa, saappaat pitää

Herttinen sentään millaisia kelejä on ollut koko alkuvuoden. Juhlavuosi vaihtui lähes kesäkeleissä. Avokkailla olisi selvinnyt Töölönlahden kierroksesta, mutta laitoin sentään sirot nilkkurit. Lunta ei ollut silloin vielä missään ja mukavaa oli kiertää kaupunkia lämpimässä iltahämyssä ja tarkkailla Suomi100 lavan rakentamista ja kuoron harjoituksia ennen kuin gaalaillallinen Meripaviljongissa alkoi.

Illallinen oli mukava kokemus. Viehättävä lasivitriini, Meripaviljonki Säästöpankin rannassa, oli kauniiksi koristeltu ja tunnelmallinen. Ruoka oli maukasta. Saimme mielenkiintoista savusilakka-siianmätimoussea alkupalaksi, joka yllätyksellisesti osoittautui keitoksi! Maukas liemi tuotiin kannussa ja kaadettiin moussen ja juurespalojen päälle. Tätä ennen olimme jo nauttineet lasillisen Piper-samppanjaa sekä keittiön tervehdyksen, joka oli kylmäsavulohta osterikastikkeen kera. Keiton jälkeen söimme poroaladobia naurispyreen kera ja vielä Varkauden sampea ja kotimaista kaviaaria.
Menun kruunasi suklaajälkiruoka.

Täysin vatsoin ja hymyävällä mielellä kävelimme kohti Kansalaistorin tapahtumalavaa josta kuului Paula Koivuniemen Aikuinen nainen. Tungos oli hurja. Ei hahtuvaakaan alkuillan rauhasta ollut jäljellä, mutta todella rentoa ja iloista porukkaa ja mahtava tunnelma. Onneksi keksimme mennä virran mukana Musiikkitalon kahvilaan, josta oli suora näkymä tapahtumalavalle ja soitanta johdettuna sisätilan ämyreihin. Lisäksi lavan tapahtumia saattoi seurata suurelta näyttöruudulta. Hyvä löytö, vaikka pakkaskeliä ei ollutkaan.

Ilotulitusta lähdimme katselemaan ulos ja osuimme Hakasalmen huvilan rinteeseen. Hyvin siitä näki, mutta jälkeen päin tuli mieleen, että paras paikka olisi ollut Töölönlahden rannoilla tai päädyssä. Sieltä olisi nähnyt lisäksi kuvion joka taivaalle töräytettiin.

Loppiainen ja Lux toivatkin sitten aivan toisenlaisen kelin tullessaan. Luxin ensimmäisinä päivinä oli pakkasta 25 astetta ja lisäksi tuulta. Sääennusteita seuraten valitsimme käyntipäiväksi lauantain, jolloin pakkasten oli luvattu lauhtuvan, ja lauhtuivathan ne. Sohjon ja tihkusateen sävyttämässä illassa paarustimme valokohteet, mutta eipä juuri palellut, paitsi tuulisella Kauppatorin aukiolla, jossa ihastelimme hetken aikaa Enso Gutzeitin talon valoteosta. Erityisen viehättävä oli Suomen pankin seinään heijastettu metsän elämää kuvannut teos sekä yliopiston sisäpihan Flower of life teos, jossa valokukkaset huojuivat vienosti tuulen tahtiin.

Siitä pitäen ovatkin säät sahanneet pikkupakkasten ja plussakelien välimaastossa. Liukasta jalankatkaisukeliä on pidellyt useana aamuna. Selkä ja hartiat jumissa saa hipsutella pitkin tietä. Luojalle kiitos Korkkari 37:stä löytyineistä koretexsaapikkaista, joissa on hyvä pito.

E Viva España - terveiset Caminitolta!

Espanjan reissu takana - ja niin joulukin! Hiukan huono ajankohta on tuo joulun alle osuva viikko, sen myötä kun joulutouhut huipentuvat aina aivan viime hetkeen. Niin tälläkin kertaa kävi, ja juosta läähätin viimeisiä hankintoja vielä aivan loppumetreillä. Lahjat toki löysin ja tyttäret pistivät pötyä pöytään, joten hyvin selvittiin - sen puolesta.

Benalmadena oli entisellään. Vain kaksi vuotta on edellisestä Paloma parkin vierailustamme vierähtänyt, joten suuria muutoksia ei ole ehtinyt tapahtuakaan. Sen huomion kuitenkin tein, että puiston puusto ja pensaat kasvavat hotkien. Maisema on kasvun myötä muuttunut runollisen hennosta vankaksi ja säntilliseksi.

Kiertelimme kaikki vakipaikat, Nerjat, Mijakset ja Rondat (Rondassa tosin vain pikaisesti illan pimeydessä läpi ajaen ja jouluvaloja katsellen.) Etsimällä etsien olin tälle kerralle tutkinut uusia käyntikohteita ja löytyihän niitä. Oikein viehättävä oli myös vanhan tutun Nerjan halki kulkevan jokiuoman varren puisto ja kevyen liikenteen väylästö, jonka varrelle jäi monenmoisia viljelmiä ja hedelmäplantaaseja lintuineen ja perhosineen. Sieltäkin monta eläkepäivien unelmaa löytyi!
Tällä kertaa kävelimme myös pitkin hiekkarantoja. Osuimme Euroopan palkonkia etsiskellessämme hieman sivuun, mutta näimme toki palkonginkin ja siellä kymmenet ihmiset tungeksimassa. Meidän rantareittimme oli kaunis ja rauhallinen. Oli kävelijöitäkin, mutta ei tungokseksi saakka. Ja aurinko paistoi kaiken aikaa!

Setenil de las Bodegas oli viehättävä pieni kylä lähellä Rondaa. Hurautimme sinne etsimään vuoren rinteeseen louhittuja luolaravintoloita ja katselemaan kylän jouluilmettä. Tosi suloinen kylä, mutta paljon pikkuruisempi kuin olin kuvitellut.

Comareksessa sen sijaan kävelimme melko tovin. Se sijaitsee Malagan yläpuolella, yhä vaan ylemmäksi kipuavien serpentiiniteitten päässä. Maurien vanha linnoitus löytyy aivan kaupungin huipulta ja pikkuruisia tavernoja migas ja tapas tarjoiluineen. Meitä palveli kylän aukion laidan tavernassa nuori pipoon ja kaulaliinaan sonnustautunut mies joka katsoi pitkään kun pyytelimme Migasta maistettavaksi. "On meillä sitä", hän vastasi ja kysyi haluammeko koko annoksen vai niin kuin tapaksena. No tapaksena otimme ja kyselin mitä Migaksen kanssa on tapana juoda. "En minä tiedä", sanoi poika. "No mitä sinä joisit", kysyin. "Minä en sitä syö", tuli painava vastaus pikaisesti. No mitäpä siinä sitten, tilattiin mitä osattiin, eli dos copas de vino tintoa. Ja jos totta puhutaan, en minäkään Migasin mausta oikein vakuuttunut, mutta tiedänpä nyt minne panen kuivaksi käpähtäneen vaalean leivän. Migas nimittäin koostuu leivästä, paistetusta kananmunasta, valkosipulista ja chorizco makkarasta. Jokainen emäntä kai tekee oman näköisensä tästä "pyttipannusta", joten makujakin lienee monenlaisia.

Kaikken mahtavin nähtävyys ja kokemus oli kuitenkin Caminito del Rey, maisemapolku joka kulkee pitkin Garganta el Chorron vuoren rinteitä, vanhojen akveduktien rinnalla. Tälle reitille pääsee kulkemaan omia aikojaan, mutta liput ja litterat on hankittava ja tietystä lähtöpisteestä sovittuun kellon aikaan lähdettävä. Lähtöpisteessä jaetaan kypärät ja kerrotaan säännöt. Sen jälkeen koittaa vapaus kulkea omassa tahdissa. Maisemat ovat huimaavat. Haukkoja ja kenties kotkiakin näimme liitelevän paljaiden kalliohuippujen ympärillä. Kauriit ja kanit juoksentelivat pensaikossa ja vedet solisivat kuilun pohjalla ja kanavissa pitäen melkoista pauhua. Sää suosi retkipäiväämme myös ja maalasi vuoren rinteisiin punakirjavia kuvioita. Ihana reissu. Suosittelen, eikä ole aivan mahdoton korkean paikan kammoisillekaan, niin vankat ovat kaiteet ja leveäksi tehdyt käytävät.