Eräs elämäntarina - Kuninkaan Anna

Kiitos ystävälle, joka kiikutti tämän kirjan luettavakseni. Voi olla, ettei se olisi koskaan osunut silmiini. Uutuuslistoilla sitä ei näy, kun julkaisusta on jo vuosia, ja nimen perusteella se ei ehkä olisi tarttunut mukaani ellen olisi sitä jostain syystä takemmin tutkiskellut.

Olen lukenut Ulla-Lena Lundbergilta aikaisemmin teokset Jää sekä Kalaharin hiekkaa. Jää vei sydämeni juuriaan myöten ja nyt lukemani Kuninkaan Anna nousi mielessäni ehkä sen ylitse. Tämä on niitä kirjoja joita haluaisin omaan hyllyyni hankkia ja jälkipolville muistoksi antaa.

Tarina on koruton, Kökarilaisen Annan kasvutarina. Pieni Anna varttuu saaristolaismökissä, joka Kuninkaana tunnetaan. Nimensä tölli on aikanaann saanut kun se on seudun pikkuruisin, suuren Norrgårdin tilan mailta lohkaistulle alalle rakennettu, mutta siinä asuvat ihmiset ovat persoonallisuuksia, arvostettuja ja osaavia. Annan isä on näyttävä mies, sujuvasanainen, kaikkien kunnoittama ja töllinsä nimeä ylpeästi kantava perheen pää. Annan elämän keskipiste, kun äidin helmoissa pyörii myös pikkuveli ja tyttövauva. Sitten isä kuolee, Annan elämä mullistuu ja hän jää pohjattomaan tyhjyyteen.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna. Mielestäni toisen osan ruotsinkielinen nimi Ingens Anna, kuvaa paremmin tarinan kulkua, mutta miksei, kyllä Kökar suuren osansa Annan aikuisvuosista ottaa. Näin pohdiskelevaa, tasapainoista ja korutonta arjen kuvausta en ole lukenut pitkään aikaan. Näiltä sivuilta löytyy paljolti se, miten itse elämästä ajattelen, avioliitosta, perheestä ja kuolemastakin. Kirja nousee kärkisijoille haempa sitten filosofista pohdiskelua tai hengellistä opastusta, olematta mikään oppikappale tai parannusopas. Kirjan loputtua mielen valtasi seesteisyys ja rauha. 

Etevä vedätys - lailliset keinot!

Olen minä itselleni luvannut, että täällä Leelian lepotuolissa en ikäviä asioita käsittele. Kukkia vaan ja mukavia rientoja. Mutta nyt on nuuskaa nenässä niin paljon ja savu tupruaa korvista, että sähistävä on.

Toisenlaisen frendin äitinä olen ollut ikionnellinen kun kuopus yht'äkkiä yllättäen muutama vuosi sitten sai soluasunnon Etevan ryhmäkodista. Herttainen paikka, mukavat ohjaajat ja tuttuja kavereita yläkerrassa. Kallishan se eläkkeen saajan tuloihin nähden on, mutta ohjattu ja turvallinen pesä. Soluhuone, noin kymmenen neliötä ja yhteinen olohuone ja keittiö, vähän niinkuin itselläni oli Joensuun Rantakylässä opiskelujen aikaan. Hyvä on ollut siellä harjoitella elämisen taitoja. Laatia kauppalistaa ja opetella ruuan valmistusta, siivousta ja pyykkäystä, sitä kaikkea mitä elämässä on tehtävä, vaikka olisikin kaksikymmenvuotias nuoren miehen vonkale, jota naisten hommat ei kiinnosta.

Nyt vuoden alusta tuli ryppy tähän rakkauteen. Kuntayhtymä-palveluntarjoaja ilmoitti laatineensa lisämaksuluokat 1 ja 2 asunnon tarjoamista palveluista, joista kaikkein hupaisimpana "harrastusvälineet ja lehtien lukeminen". - Ilmoitus on herättänyt kysymyksiä epäselvyytensä vuoksi, kertoi yrityksen palvelupäällikkö kun asiasta soitin ja utelin. Minä puolestaan 'kiittelin' kekseliästä maksuluokkien määrittelijää, kun on äärimmäisen vaikeaa olla käyttämättä vähintään neljää lisäpalvua, 35 €/kk, kun 1. hygieniasta pitää huolehtia, 2. vessassa käydä, 3. pyykkiä pestä ja 4. rummussa pyykit kuivata, kun muita kuivaustiloja ei ole tarjolla. Langatonta verkkoa ei ole tarjollakaan ja ainoat lehdet taitavat olla ilmaisjakeluita. Harrastusvälineet lienevät Afrikantähti ja Twister, jotka nekin on jonkun nuoren vanhempi asuntoon lahjoittanut.

Ei tässä auta kuin pienen ihmisen taas ihmetellä tätä tulonsiirtovillitystä eläkkeen saajilta ja vammaisilta kuntien ja kuntayhtymien ja muiden pohjattomien hallintokoneistojen taskuun. Kyllä palvelulla tietysti hintansakin on, en minä sitäkään kiellä, mutta kyllä tuo kulutettu sähkö, pesuaineet ja wc-paperi tulee moneen kertaan maksetuksi ylläpitomaksuissa joita on joko 4,5 €/pv eli yksi lämmin ateria (itse tehty) tai 9,5 e/pv kaksi lämmintä, itse tehtyä ateriaa. Olen minä jo liki kolmekymmentä vuotta perheen ruokahuoltoa pyörittänyt ja tiedän, että kun panostaa kympin päivässä elämiseen, niin siihen mahtuu Fairy-pullokin silloin tällöin, tai saippua ja shampoo. Asunnon vuokrastakin kuntayhtymä kerää sievoisen potin 500 €/kk ja vedestä tietysti maksetaan erikseen. Niin että muistaako kukaan mikä se olikaan se takuueläkkeen määrä? Ja mitä tarkoittaa vammaispalvelulain henki:

"Aina tulee muistaa vammaispalveluilain tarkoitus edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä (VPL 1 §)".

Jos nuoren ihmisen tulot laskutetaan vuokrana, kermaperunoina, pesuaineena ja pefletteinä, niin onko se yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä toimimiseen kannustavaa menettelyä? Kyllä PKN lauloi niin sydämeen sattuvasti "aina mun pitää"... Nyt siihen voi lisätä Aina mun pitää maksaa! Eipä kulu näiden nuorten rahat tupakkaan, viinaan tai villeihin naisiin, siitä pitää huolen Etevä vedätys.

Heiluvaa helmikuuta - ainakin sään osalta

Helmikuu on sujutellut sekavissa sääoloissa jo puoleen väliin. Hiljaista, lukunurkassa nyhjöttämista ja päivästä toiseen raahustamista. Sadetta on saatu kaikissa olomuodoissa, enimmäkseen vettä, mutta nyt viimepäivinä myös reilunlaisesti lunta. Maa on taas puhtaan valkoinen, välillä kaikki lumi ehti jo sulaa pois, loskaa viskoi aamutuntien riemuksi ja pimeys valtasi tienoon. Nyt kuitenkin on valoisampaa kun uusi lumi hehkuu puhtoisena.

Eilen vilahti aurinko! Sininen taivas oli outo, mutta tervetullut näky. 

Lisävalon toivossa valkaisin nämä sivutkin uuteen ulkoasuun. Mustan maiseman keskeltä mieli karkailee jo kevään ja kesän reissuihin. Tulossa on Toscanan kierrosta huhtikuussa ja heinäkuun puutarhamatka Mainaun puutarhasaarelle. Itseään pitää hillitä, ettei liikaa surffaile sivustoilla, muuten on kaikki jo moneen kertaan kierrettynä virtuaalisesti, ennen kuin reissut todeksi tulevat. 

Toscana nyt kuitenkin on tullut netissä pyörittyä ja matkasuunnitelmaa täytyykin laatia. Paikkoja on niin paljon ja viikko on kovin lyhyt, jotta kaiken ehtisi nähdä. Onneksi monta paikkaa on jo käytynä, niin että Pisan ja Sienan ainakin voi tällä kertaa sivuutta. Toivoa sopii, että Firenzen sää nyt suosisi. Viimeksi satoi niin, ettei autosta ollut asiaa ulos.

No, ennen reissuja on vielä monta muuta rientoa. Kaikki paukut on kuitenkin ladattava peliin, että jaksaisi vielä nämä muutamat talvikuukaudet, ennen kuin kevään viherrys alkaa helpottaa korvien väliä.

Taidetammikuun huipennus: Ai Weiwei ja uusi HAM

Vaikka töissä ja kotosalla köhisee kuin keuhkotautisten kesäleirillä kun flunssanpoikanen vaivaa, yskä repii rintaa ja ontelot täyttyvät, tuli kuitenkin käytyä ennalta sovittu taidetammikuun viimeinen koitos. Eikä se ollut koitos ollenkaan, vaan suuri nautinto.

Sattuipa myös somasti, sillä yllättäen osui Ai Weiwei -näyttelyn vierailuni samaan päivään kuin Tove Janssonin näyttelyn avajaiset. Ilmainen sisäänpääsy ja porukkaa paikalla paljon. Kutsuvieraita oli saapunut uuden HAM:in alakerta täpötäyteen. Toven suuret seinäfreskot saivat nyt pysyväispaikan HAM:in tiloissa. Olin ne onneksi jo Ateneumissa nähnyt, joten ei harmittanut, että suuren väkimäärän takaa saattoi vain kurkistella taulujen yksityiskohtia. Yläkerran Ai Weiweitä sai katsella ihan rauhassa.

Kyllä oli mielenkiintoinen näyttely- Todella multitalentti taiteilija on kyseessä. Töittensä kautta hän tuo koko maailmalle julki oman vetoomuksensa tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman vallankäytön puolesta.

Mielipidevaikuttaja hän on laajemminkin, esim. kieltäytymällä Tanskan näyttelyistä hän osoittaa mieltä tanskalaista, entistä tiukemmaksi rajattua, maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.

Suuret, loistavaa puutyötaitoa esittävät teokset kertovat vahvoja tarinoita. Ne ottavat lähes poikkeuksetta kantaa heikon yksilön puolesta väkivahvaa ja epäoikeudenmukaista vallanpitäjää vastaan.

Näyttely on nähtävissä helmikuun loppuun saakka.

http://www.hamhelsinki.fi/exhibition/ai-weiwei-at-helsinki/

Taidetta Tampereella pasodoblen säestyksellä

Haikean hauska ja elämänmakuinen Viimeinen pasodoble on taidokkaasti kirjoitettu ja näytelty teos siitä, miten ihmisen harvoin on hyvä olla siellä missä on.

Hellyttävän hauska Pentti (Ilmari Saareilainen) ja räväkkäotteinen Tyyne (Marja Packalén) ovat hankkineet espanjan auringosta oman pienoistaivaan, talviasunnon, jossa nauttia eläkepäiviä harmaata ja kylmää Suomen ilmastoa kartellen. Jo kaksikymmentä vuotta on homma toiminut, mutta nyt alkaa arki ja harmaus työntyä espanjan aurinkoonkin. Voimat eivät enää ole kuten ennen, kaikki on koettu, ystäväpiiriä ei liioin ole muodostunut ja ympäröivä kylä autioituu talouslaman ravistelevassa kurimuksessa.

Kaiken lisäksi Pentti alkaa unohdella asioita, sekoittaa aikaa, paikkaa ja tavaroita. Viimeinen pasodoble alkaa hahmottua ylihysteerisen Tyynen mielessä. Ja mitenkä lapset, ovatko jo vieraantunet liikaa, kun yhteinen aika on espanjan talvien saatossa jäänyt vähille.  Nämä ja monta muuta arkirealistista asiaa ovat Tampereen työväen teatterin näytelmän keskipisteessä.

Viihdyttävä, nauruhermoja hersyttäjä ja koskettavan herkkä teos nosti mieleen ajatuksia myös omien haavemaailmojen vinkkelista. Ihana ja usein mielessä pyörähtävä on ajatus lomakodista aurinkorannikolla, toisaalta on olemassa myös halu olla läsnä lasten arjessa, tarjoamassa tukea ja turvaa jos sellaista tarvitaan. Kaikkea ei voi saada ja jälkiviisastelu on turhaa, mutta haaveilu sentään vaaratonta...

Käykääpä katsomassa. Samalla voi myös piipahtaa ihastuttavassa Bisto Venlassa, joka sijaitsee melkeinpä kiven heiton päässä teatterista.

   

Weegee-talon Emma on mielenkiintoinen

Piipahdin Juustopöydän taidekuohuilla Emmassa. Parhaillaan nähtävänä on Saastamoisen säätiön teoksia nimellä Kosketus.

Ensimmäistä kertaa talossa kävin, vaikka olen ahkerasti seurannut tarjontaa uutiskirjeistä ja some-kanavilta. Oikean kulkuneuvon valinta paukkupakkasissa arvelutti, mutta hyvään bussiin osuin. Tosin Tapiolan myllerryksessä meinasi usko loppua ja mietin mahdanko olla oikealla reitillä ollenkaan. Mutta katutöiden ja rakennushärdellien keskeltä bussi pujahti kuitenkin googlatun näköiselle väylälle. Ajoissa ehdin.

Näyttely oli mielenkiintoinen ja opas hyvä. Meidän ohjelmaamme oli poimittu kymmenisen teosta joista saimme tarkemman selityksen. Todella paljon ajatuksia herättivät niin esittävä taide kuin modernitkin teokset. Erittäin mukavia katseltavia oli myös liikettä sisältävä taide, teokset joissa magneetilla ja sähköllä oli oma osuutensa aistien avaamisessa.

Juustojuttusilla kun oltiin, oli tapahtuman huipennuksena taidepaja, jossa saimme itse luoda teoksemme, modernin tai naivistisen, ihan miten vaan, tarjolla olleista juustoista. Ihania olivat - sekä taide, että juustot!

Mukava tapahtumakonsepti joka sopii varmasti monelle muullekin ryhmälle. Juustoista ja hedelmistä, kekseistä ja hilloista syntyi taidetta mukavasti. Voisin kuvitella vihannesten ja juuresten olevan myös erittäin hyvin taiteeksi taipuvia. Kannattaa kokeilla.

Kirjan sivuilta Intian helteeseen: The Mango Season

Löytyipäs mukava kirja! The Mango Season on Amulya Malladin toinen kirja ja kertoo elävästi nuoren, vaille kolmekymppisen Priyan tarinaa. 

Kirjan Priya on, samoin kuin kirjoittajakin, valmistunut insinööriksi Intian Hyderabatissa ja muuttanut sitten työn perässä Amerikkaan. Ilmankos tarinointi on luontevaa ja helppolukuista sekä mukaansa tempaavaa.

Priya on ollut Intiasta poissa seitsemän vuotta ja palaa nyt perheen luo kertoakseen tulevasta aikeesta mennä naimisiin amerikkalaisen Nickin kanssa. Asiaa on kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, kun perhe onnesta soikeana esittelee perinteen mukaisia ihanteita oikeakastisen intialaisen miehen löytämisestä ja innokas äiti järjestelee tapaamista sopivan, valmiiksi katsotun hyvätuloisen ja komean sulhasehdokkaan kanssa. 

Yhteentörmäystä ei voi välttää. Priya kuitenkin hylkäämisen pelossa viivyttelee totuuden kertomista, suostuu jopa seremoniaan, jossa sulhaskandi tulee tutustumiskäynille.

Ja taas kerran, intialaiseen tapaan, valmistetaan suvun suurella naisjoukkiolla mangopikkelsiä. Valitaan juuri oikean makuisia, hieman kirpakoita vihreitä mangoja torilta, raahataan niitä kilokaupalla helteessä ja puhua poristaan kaikenmoisia suvun juoruja säilömisen lomassa.

Aivan ihastuttava tarina, joka kertoo paljon intian kulttuurista, edelleen merkittävästä kastiajattelusta sekä uuden sukupolven kaksijakoisesta suhtautumisesta perinteiseen, ennalta sovittuun avioliittoon. Priyan ja Nickin välinen sähköpostittelu kertoo myös omaa kieltään. Miten vaikeaa onkaan kertoa suuren pettymyksen mukanaan tuoma asia, kun onkin silmätysten omien vanhempiensa kanssa. Kuinka paljon helpommalla olisi päässyt, jos vain olisi ilmoittanut asian kaukaa, meren tuolta puolen, niin kuin moni ystävä on tehnyt. 

Priya pääsee maaliin viestinsä kanssa. Tulee torjutuksi, suututtaa isän ja isoisän pahanpäiväisesti ja kokee ja oppii monia yllättäviä asioita. Rohkaisu ja kannustuskin tulevat arvaamattomalta taholta. Ajat muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. 

Mukavaa ja lämmittävää luettavaa kun pakkanen paukkuu liki kahdenkymmenen asteen nurkilla ikkunan toisella puolella.