sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Pala Intiaa lautasella


Sain juuri luetuksi Jhumpa Lahirin kirjan "Kaima". Se kertoo Intiasta Amerikkaan muuttavan nuorenparin ja heidän lastensa tarinan. Ihanan seesteisesti kirjoitettu kerronnallinen kirja on nautittavaa luettavaa kannesta kanteen. Olen V.S. Naipaul fani jo ennestään ja lukenut myös Arundhati Royn kirjoja, ja siten tämän kirjan Intia viittaukset, suuri suku, hikisen kostea ilmasto, väen paljous jne. veivät tuttuun fiilikseen. Lahiri kuvaa vieraaseen maahan ja kulttuuriin osaksi pääsemisen vaikeutta perheen äidin silmin ja toisaalta sitä helppoa yksinkertaisuutta, jolla lapset uivat sekaan sinne, missä ikinä sattuvat olemaan. Toisaalta tarina kertoo kahden kulttuurin välissä olevien nuorten kohtaamista ongelmista. Etenkin kun kulttuuri ja tavat Amerikan ja Intian välillä eroavat suuresti. Toisaalla järjestetyt avioliitot, perheen yhtenäisyys ja perinteiset juhlat ja matkat vanhoille kotikonnuilla. Toisaalla vapaat suhteet ja perheiden hajaannus ja yhteisöjen monikulttuurisuus. Hyvällä tavalla Lahiri kertoo tarinan täyden kaaren, eikä juttu jää ikävästi kesken yhdenkään henkilön osalta, vaikka kaikkien elämän vaiheet jäävätkin mielenkiintoiseen vaiheeseen.
Erityisen kiinnostavia kirjassa ovat intialaisten ruokien nimet "dosa, sambar, dali..." ja niiden valmistustavat, joille kerronnassa annetaan oma tilansa, sillä useat kuvatut perhejuhlat ja viikonloppuiset kokoontumiset tapahtuvat aina runsaan pöydän äärellä suuren väkijoukon bengalinkielisessä pulinassa. Kuva: toursoperatorindia.com