Lumityöt ja suomalainen mielenterveys

Siinäpä vapaasti lainattavissa oleva aihe vaikka väitöskirjaksi. Otsikko tuli taas kerran mieleen kun kävin kolaamassa pihaa, johon ei todellakaan enää paljoa lisää kinoksia mahdu. Näyttää kuitenkin sille, että illansuussa on edessä uusi, samanmoinen urakka.

Tämän vuosituhannen alussa, tammikuussa 2000, oli lumitöistä minulle ihan oikeasti mielenterveydellistä apua. Silloin riitti surua ja murhetta lapsen vakavan sairastumisen tiimoilta. Kun lunta puskiessa tuli hiki ja räkä, sai itkeä, huutaa ja märsätä ihan luvan perästä, ja kun voimat hupenivat vapinan partaalle, tuli tyhjentynyt olo ja jaksoi vain raahautua sisälle teeveden keittoon.
Nyt nuhanenänä sama harjoitus näyttää auttavan onteloiden tyhjentämiseen, eikä niistämisestä tahdo tulla loppua.

Hassulle tuntuu näitten kinosten keskeltä katsella kun kaupoissa myydään kevätesikkoja kassikaupalla ja ensimmäiset siemenpussukat ovat ilmestyneet telineisiin. Ei vissiin kannata vielä potteja esille kaivaa, eikä kevätkylvöjä aloittaa. Hädin tuskin näkee ikkunoista pihalle ja jos katolta lumikuorma pudotetaan, niin pienoiset himalajat estävät näkymän kokonaan. Ei silti, naapurin kanssa juuri - lumitöiden lomassa - keskusteltiin Japanin seitsemän metrin kinoksista ja Romaniaan neljä metriä tuiskuttaneesta myräkästä, että pientä tämä meillä vielä on.

Nuha lähtee niistämällä...

Viime päivät ovat kulkeneet nuhaisen niiskutuksen säestyksellä. Ei silti, en ole nuhani kanssa yksin, sillä aamujunassa istuu koko vaunullinen punaneniä kuka mitenkin niiskuttaen. Nessupaketit vaan rapisevat ja pärskytys on villiä. Sama toistuu työpaikalla, missä avotoimisto raikuu aivastusten tahtiin. Viikonloppuna olo oli ylen kurja, mutta nyt jo tuntuu helpommalta.

Olen siis viettänyt aikaa nenäliinavuorten, kuuman juoman ja kirjojen röykkiössä. Luettavakseni ovat valikoituneet mm. Marjatta Sakariston Ruustinnan päiväkirja, Chimamanda Ngozi Adichien teos Huominen on liian kaukana sekä Jutta Zilliacuksen muistelma Erilainen lapsuus.

Ruustinnan päiväkirja on mielenkiintoinen, kypsä kuvaus yli seitsenkymppisen kirjailijan havahtumisesta miettimään elämän arvoja. Hän kuvaa aidon rehellisesti elettyä elämäänsä ja sitä minkälaiseksi on omasta mielestään elämänkulun myötä muovautunut. Tarina on avoin ja aito kerronta siitä kuinka eläkkeelle jääminen voi jättää jälkeensä tyhjiön ja kuinka kestää hetken, ennen kuin löytää oman paikkansa ja keksii tekemisen riemun. Samalla kirja on hillitön viesti siitä, kuinka koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella kriittisesti totuttuja näköaloja, vaihtaa mielipidettä, itsenäistyä ja ottaa omaa tilaa.

Adichien kirjassa palasin taas kerran Biafraan ja Nsukkaan. Tämä kolmas ja tuorein Adichien kirja on itse asiassa novellikokoelma, mutta minulta meni hetki, ennen kuin havahduin kyseessä olevan eri tarinoiden kokoelma. Jotenkin paikat ja ihmiskuvaukset limittyivät niin sulavaksi kerronnaksi, että junan penkillä pätkiä lukiessa en tajunnutkaan, että kyse oli erillisten tarinoitten sarjasta. Viehättävä  kirja, tässä ei myöskään kovin paljoa käsitellä sotaa, vaan pikemminkin tarinat kuvaavat naisten elämää sen erilaisissa vaiheissa. Useassa novellissa päähenkilö on muuttanut opiskelemaan uuteen maahan ja yrittää hahmottaa erilaisen kulttuurin sääntöviidakkoa.

Varmaankin Viron kurssin innostamana lainasin Zilliacuksen kirjan. Tarina on todella kiehtova ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Historiasta kiinnostuneelle se tarjoaa myös aimo annoksen aikalaishistoriaa ja ainutlaatuista kerrontaa sekä Suomen että Viron kehittymisestä sotavuosien aikana ja jälkeen sellaisiksi valtioiksi millaisina ne nyt tunnemme. Emigranttiperheen tyttärellä ja Viron lähetystön tontilla, Kaivopuiston rannassa asuneella Jutta-tyttösellä oli todella erilainen lapsuus tavalliseen suomalaislapseen verrattuna. Vaikka rahaa oli niukalti, eikä tavaraa ollut paljon, panostettiin niissä piireissä kuitenkin kulttuuriin ja koulutukseen. Niinpä Kingon perheen lapset saivat käydä laadukkaita kouluja ja pianonvirittäjä isä teki kaikkensa, jotta rahat riittäisivät päivittäiseen elantoon.

Zilliacus kirjoittaa hauskan kuivakkaalla tyylillä kertoen avoimesti perheensä elämästä historiallisen ajanjakson pyörteissä. Tekstistä käy usein ilmi kirjailijan tuntema erilaisuus ympäröivään kulttuuriin ja suomalaisiin verrattuna. Rehellisesti hän kertoo tunteneensa vaikeaksi ystävystyä suomalaisten lasten kanssa. Vironkielelle hymähdeltiin, "Eestin perunaksi" haukuttiin ja muutenkin ulkomaalaista, erilaista lasta karsastettiin suomalaispiireissä. Siispä Jutta-tyttö haki ystävänsä suomenruotsalaisten ja saksalaista koulua käyvien joukosta. Välähtääpä tarinassa myös tuttu taiteilijanimi Kyllikki Forssell, joka oli Jutan voimakastahtoinen ja suoraselkäinen luokkakaveri ja ystä jo kouluvuosien aikana.
Nyt olen kohdassa, jossa toinen maailmansota on väläytellyt hampaitaan ja lapset kokeneet epätietoisuutta kun opettajakunta ja vanhemmat resonoivat keskenään politiikkaan liittyvissä kysymyksissä ja kaveriparit menevät hajalleen rodullisten seikkojen johdosta.

Hyllyssä odottavat vielä Hong Yingin Joen tytär, Wolfgram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni, Alex Munthen Lumottu saari... Toivottavasti nuha kuitenkin loppuu, ennen kuin nämä kaikki on luettu.

Juustoa ja viiniä kellarissa

Maukas ja mielenkiintoinen ilta Winecellarsin tiloissa Helsingissä. Joukkueemme sai maistella maukkaita juustoja laadukkaiden viinien seurassa. Esitelmän piti sommelier ja kirjailija Antti Uusitalo, jolta on myös ilmestynyt teos Juustot ja juomat.

Maisteltavaksi Antti oli meille valinnut juusto ja viini parit Cloudy Bay Sauvignon Blanc valkoviinin ja Crottin de Chavignol -vuohenjuuston, Taittinger Brut Prestige Rosé samppanjan sekä Brie de Meaux -valkohomejuuston, ranskalaisen maalaissiiderin Cidre Bouché La Bolée Bretonne Bio Livarot-juuston kera ja vielä... Kracher Beerenauslese Cuvéen ja Appenzeller-kittijuuston sekä Mas Amiel Maury Vintage väkevän viinin ja Silton-sinihomejuuston.

Näitä sitten maisteltiin ennakkoon annetuissa pareissaan sekä omia ristikkäisiä kokeiluja tehden. Minulle mieleinen yhdistelmä oli erityisesti Cuvée ja Appenzeller ja epämieluisin puolestaan Taittinger ja Brie. Edellinen oli ihana yhdistelmä, jossa juoma korosti mukavasti vahvan juuston makua kun taas jälkimmäinen tuntui suussa mahdottomalta kun samppanja sihautteli poreista ilotulitustaan jättäen juuston täysin mauttomaksi. Kaikkien maistajien ehdottomaksi suosikiksi nousi jokaiselle entuudestaan tuntematon siideri, se sopi parhaiten kaikkien juustolaatujen kyytipojaksi.

Keelesild taas ohjelmassa

Viime torstaina oli tämän vuoden ensimmäinen viron tunti. Voi miten sitä unohtaa kaiken oppimansa muutamassa hetkessä! Taukoa lukukausien välille tosin tuli vajaat kaksi kuukautta, mutta kuitenkin, voisi sitä muistaa edes rippusen.

Luulinhan minä joulutauolle jäädessäni, että lueskelen kappaleita oppikirjasta ja uutisia külauudis.ee sivuilta ahkerasti, juu.

"Kyläuutiset"-sivusto on ollut ratkirailakas kielenopiskelun lähde. Sieltä on monia hauskoja uutisotsikoita tullut päivän pähkinänä ratkaistua. Useasti uutisjutun kuva auttaa ratkaisemisessa, vaikka sanat olisivat täysin mahdottomia. Sivut ovat muutenkin mainiot, ne keräävät kaikenlaista uutisvirtaa Viron maakuntien lehdistä ja tapahtumista. Aivan ehdoton suosikkini on raadio Kukun Ilmaparandaja podcastit. Paljon niistä ymmärtääkin, mutta paljon jää myös ihmeteltävää. Hauskaa on silti joka kerta.

Ryhmämme on pysynyt aika hyvin kasassa. Vain muutama on jäänyt pois ja heidän tilalleen olemme saaneet uudet opiskelijat. Hassun hauskoja tulkintoja ja käännöksiä syntyy kun yhdessä yritämme pähkäillä tutuntuntuisten sanojen merkitystä. Aika paljon olemme myös kieliopin kanssa tuskailleet, välillä tuntuu, että enemmän voisi keskittyä sanastoihin ja käyttökelpoisiin fraaseihin, mutta etenkin kyläuutisia selvitellessä ymmärtää, että sanan vartalo on syytä hahmottaa, jotta osaa edes vähän yrittää selvittää lauseitten merkitystä.

Lunta riittää ja kirjat kutsuu

Kaunista on, ei voi kieltää. Kuvassa asemarakennuksen torni edustalla kasvavan lehmuksen takaa häämöttäen.

Omalla pihalla näyttää kovasti viime talven toisinnolle maisemien puolesta. Puhtaan valkoista, kevyttä puuterilunta paikat pullollaan. Lyhdyn katolla saman korkuinen kinos, kuin viime talven kuvissa. Totta kuitenkin, että ikkunoista näkyy vielä ulos, kun viime vuonna näihin aikoihin maisemat peittyivät suurien katolta tippuneitten kinosten taakse.

Junaliikenne pelitti viime viikon lumipyrytyksestä huolimatta kohtalaisen mukavasti, tällä erää olen enemmän saanut odotella busseja. Perjantaina kotiin lähtiessä jo oli tiedossa, että liikenne oli ruuhkautunut onnettomuuksien vuoksi sekä Lahden että Tuusulan väylällä, joten ei ollut mitenkään odottamatonta, että Helsingistä tulevaa bussia ei kuulunut eikä näkynyt. Onneksi pakkaset ovat olleet maltilliset, joten bussipysäkillä on ollut ihan siedettävää. Siinä odotellessa on tullut myös juteltua ihmisten kanssa, ongelmat yhdistävät.

Kirjarintamalla olen lukenut kummallisia varttuneitten (70-80 v.) kirjailijoitten teoksia. Martta Salmela-Järvisen kirjan Tuhannen tarinan talo ja Sisko Istamäen teoksen Yöntähti. Yöntähteä lukiessa tuli mieleen mahtaako Istamäki kuvailla siinä omia tuntemuksiaan kirjailijana; kirjoittaa sitten mitä tahansa, aina tulee loukanneeksi jotakuta, ja saa tuntea itsensä pieneksi. Herkkä on myös kirjaminän, Kielon, tuumaus tarinasuonen tyrehtymisestä: Niin kuin kissa olisi nielaissut linnun, jäljelle jäi vain höyhenrahtunen, jos sitäkään.

Muuta lukemista ovat olleet ja on Binchyn varhaisempi Unelmien kaikuja, joka johdattaa luotettavaan tapaansa keskelle Irlannin merellisiä rannikkomaisemia ja värikkäitä ihmisiä. Kuten aina Binchyä lukiessa, tuntee tämänkin parissa palaavansa tuttujen keskuuteen. Andrea Camillerin uusin Törmäyskurssilla vie puolestaan Sisilian rannikolle, Montelusaan, jossa komisario Montalbano selvittelee merestä löytyneen ruumiin arvoitusta. Tämäkin Camillerin kirja on ihana sekoitus ruokaa, merta, ihmiskohtaloita ja Italian poliisin ja virkamieskunnan monivivahteista taivallusta. Sisiliaan on suunnittelilla matkakin, joten entistä innokkaammin pureudun kirjan tunnelmiin.

Talvisen kaunista Hämeenlinnassa

Lauantaiaamun hämyssä oli outoa matkustaa junan hiljaisuudessa kohti Hämeenlinnaa. Kahdeksalta oli vielä pimeää, mutta Hyvinkään kohdilla alkoi päivä valjeta ja hetki oli kauniin sininen. Puut hohtelivat sinertävää kimallusta uudessa lumipeitteessä ja kaikkialla oli puhtaan valkoista.

Riihimäelle saavuttaessa oli jo valoisaa ja Tampereelle suuntaavaa Intercityä sai odotella jonkusen aikaa, mutta ei kuitenkaan paleltumiseen saakka. Mukava oli IC:n kyydissa Hämeenlinnaan syksytellä. Perillä asemalla sattui hyvä tuuri, sillä tapasin taksijonossa samaan osoitteeseen matkaavia ja pääsimme kimppakyydillä.

Kaunis oli Hämeenlinnan keskusta puhtaan lumen keskellä. Herttaisen näköisiä puutaloja ja kauniita rakennuksia. Olen useasti kaupungin läpi kulkenut ja linnassakin muutaman kerran vieraillut, mutta keskustassa en vielä koskaan ollut kävellyt. Pitää mennä uudelleen kesällä!

Paluureissulla junat osuivat nappiin, VR:lle kiitos.

Junia vaihdellen - kaapparilaivan kapteenin seurassa

Loppiaisviikolla alkanut talvi tuli ja meni. Aamulla satoi vielä alijäähtynyttä vettä ja tien pinnat olivat sokerikuorrutetun kovat ja liukkaat. Nyt iltapäivällä loiskittiin jo lätäköissä.
Työkaverin kanssa oli puhetta, että kertaakaan ei vielä tänä talvena ole hanskoja tarvinnut. Junistakaan ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, kun ovat kulkeneet ihan aikataulussa.

Juhlapyhien väliviikot sain nauttia yhtäjaksoisesta kyydin syksytyksestä N-junassa, mutta tällä viikolla palattiin arkeen. Hyvään tottuu nopsasti, joten ärsyttävää on ollut keskeyttää kirja junan vaihdon ajaksi. Laiturilla kun on näin talvisin niin pimeääkin, ettei näe tekstiä odottelun aikana!

Viime päivinä on junakirjajani kulkenut ylen ihmeellinen 1600-luvun vaiheita kuvaileva Alonso de Contrerasin teos Elämäni vaiheet. Vauhdikasta ja tapahtumarikasta on miehen elämä ollut. Milloin hän on purjehtinut kaapparilaivan kapteenina pitkin Välimerta ja milloin samoillut ratsuväen komentajana Madridin ympäristössä miehiä kokoillen sekä Italiassa, Portugalissa ja Ranskassa tahi Espanjassa peistä heiluttaen. Maltan ritariksikin hänet ehdittiin lyödä ja erakkoelämää mahtuu miehen vuosiin sekä munkkiveljestön jäsenyys. Rahaa ja saalista tulee ja menee, väliin arkut pullottavat rikkauksia; silkkiä, hopeaa ja röyhelökauluksia, toisinaan taas elanto on tiukassa ja toimeentulo ystävien varassa.

Mielenkiintoisin kohta kirjassa on Contrerasin muistelema Soma-tulivuoren eli Vesuviuksen purkaus, joka hukutti laavavirtaan ja tuhkasateeseen vuoren juurella sijainneet kylät ja kaupungit. Kuvauksen mukaan Contrerasin miehet pysäyttivät laavavirran kulun Nova-kaupungin laitamille kaivamalla suuren ojan kaupungin turvaksi. Kaupungissa sijaitsivat mm. sotajoukkojen majoitustilat sekä nunnaluostari, mutta kukaan ei uskaltanut rakennuksissa majailla, sillä maanjäristykset mursivat seinät täyteen halkeamia.

Omaelämänkerrallinen tarina on kirjoitettu lennokkaasti ja päiväkirjamaisesti, mutta pitää hyvin sekapäisyydestään huolimatta seikkailuissa mukana. Kirjan on kääntänyt ja sen esipuheen on laatinut Aarno Saleva vuonna 2011. Hän laatinut suomennoksen tuoreella kielellä käyttäen taidokkaasti entisaikojen historiallisia aseiden ja säätyjen ym. nimityksiä. Meriveden suolan maistaa kielellään lukiessaan vaikkapa erilaisia ja runsaita merenkulkuun liittyviä termejä. Ihmeellinen ja todella toisenlainen historian kirja.