Miten syttyy ja onneksi myös sammuu

Huoneistopalo

Se klassinen tapaus oli lähellä, niin lähellä. Kaikki alkoi näin: Lähdin perjantaina töistä kotiin päänsäryssä ja väsyneen oloisena. Kiitos edellispäivän ihanan Leonard Cohen -konsertin Avoimet ovet teatterissa ja maistuvien makujen Old Boy Bbq ravintolassa. Kaupassa oli silti käytävä, ruokajuttuja mietittävä, bussiin ehdittävä, kassit raahattava.

Tulin kotiin, tavarat kaappiin ja pitsataikina kohoamaan. Pitsaperjantai nääs. Saunailta, kuten meillä perjantaina on, joten mies laittaa saunan lämpiämään. Minä sohvalle rötköttämään. 

Ongelma. Asuntoauto pitäisi saada talviteloille, mutta Trafin sivuille ei pääse kirjautumaan uusilla mobiilivarmenteilla. Minä pankkineuvojaksi. Ei onnistu. Yritetään ja yritetään. Ei tulosta. 

Digi, digi, puhahtaa mies ja lähtee saunaan. Minä simuloin tilannetta omilla tunnuksilla. Pääsen palveluun, mutta autoon en tietenkään voi koskea, se ei ole minun hallinnassani, mutta polku on selvä. Menen saunaan. 

Tullaan saunasta. Yritetään kirjautumista viisaampana. Sinut on tunnistettu. Yes! Mutta joku ongelma... Useita istuntoja auki. Suljetaan istunnot, tyhjennetään välimuisti. Minä laitan uunin päälle. Jatketaan harjoitusta. 

Mikä käryää? Uuni kai. Ei HITTO täällä palaa. Keittiön liesi on liekeissä. Mies kaappaa, mitä saa, lavuaariin. Minulla on märkä hiustenkuivatuspyyhe harteilla ja tukahdutan sillä liedellä palavan kulhon pohjan ja taikinaklöntin. Nyt pärähtää palohälytin. 

Sydän hakkaa, pyörryttää. Ilmassa leijailee tuhkahiutaleita, muovin käry käy nenään. Itkettää. Olin laittanut lieden päälle, vaikka uuni olisi pitänyt. 

Ei käynyt pahasti, lohduttaa mies. Älä koskaan laita astiaa lieden päälle. Kyllä minä sen tiedän. Tiedän, tiedän. Mutta kun uusi liesi, jossa nappulat eri järjestyksessä, mutta kun, mutta... 

Unohtuu Trafi, unohtuu auto. Laitan uunin päälle. Ei tehdä pitsaa, tehdään lämpimiä leipiä. 

Lauantaina avataan tietokone, kirjaudutaan palveluun ja saadaan asuntoauto seisomaan talviunille. 

Pikkujoulut rannattomalla biitsillä

Elämystä vaille onnistunut partypaikka

Pidettiin pikkujoulut Triplan metromontussa. Biitsi se oli siinä mielessä, että hiekkaa piisasi, muuta rantamaisuutta ei sitten ollutkaan.

Suurta joulujuhlaa oli mainostettu viitaten hawaijilaiseen luau tunnelmaan, luvattu aitoja palmuja ja ikuista kesää. 

Alku olikin lupaava. Heti palo-ovien takaa löyhähti vastaan 27 asteen lämpö. Tunnelmaa lisäsi taustalla soiva JVG:n Kyllä täällä tarkenee ja uteliaisuus uudesta kohotti mieltä. 

Sitten odotettiin rannekejonossa ja pukukoppijonossa ja narikkajonossa ja vielä baarijonossa, ei ollut voittava konsepti tämä. 

Noutopöydässä ei ollut häivähdystäkään Hawaijin suuntaan, vaikka ruoat hyviä olivatkin ja viiniä sai kantaa kaksin käsin buffetin ajan. Aidot palmut osoittautuvat olemaan kolme jukkaa purkissa.

Ainoat tunnelman luojat olivat keskustelun estänyt pauhaava musiikki ja värivalaistus joka vaihteli punaisen ja violetin maastoissa ja onnistui haalistamaan juhlaa varten punaamani hiuskuontalon. Sekin vielä :) 

Nykyisen teknologian, ja juhlan hinnoittelun, antamien mahdollisuuksien valossa olisin toivonut tilaan jonkinlaista virtuaalimerta, jos ei väreilevänä näyttökuvana, niin vaikkapa banderollina, jättitulosteena tai maalauksen muodossa. Ehkä olisin soitellut leppoisampaa rantamusiikkia, meren pauhua ja lintujen kirkunaa sekä löyhäytellyt ilmaan suolan tuoksua. Tilassa olisi voinut olla vaikka mitä. Kevyt kaislakattoinen rantabaarikin olisi pelastanut paljon. 

Erilaiset juhlat ne kyllä olivat ja onneksi porukka on aina mainio, olivatpa puitteet mitkä hyvänsä. 

Tee ympäristöteko, älä Guukella!

Tulipa osallistuttua ilmastoseminaariin Lapinlahden Lähteellä. Kaunis perinnemaisema Engelin suunnittelemine rakennuksineen sopi mainiosti tapahtumapaikaksi ja vei ajatukset heti luonnon äärelle. Harmi vain, että Helsingin kaupunki on nyt tuota kulttuurimiljötä rahastamassa.

Kovasti on Lähteen porukka taistellut ja onnistunut aina vähän viivyttämään hankkeiden etenemistä, vaan nyt on pian jännät paikat. Vuoden alussa valtuusto päättää meneekö vanha sairaala-alue ulkomaisen sijoittajan käsiin, vai saako yleishyödyllisen hankkeen ehdotus kannatusta ja voiko toiminta jatkua paikallisten yhdistysten ja yritysten voimin. Alueella on töissä 200 ihmistä. 

Ilmastoseminaari pidettiin Puutarhanaiset ry:n 70-vuotisjuhlan merkeissä otsikolla Muuttuva ilmasto ja kotipuutarha. Puhujina Ilmatieteen laitoksen Kimmo Ruostekivi ja Ruokaviraston Kim Tilli sekä Oopperan mehilästarhuri Tuula Lehtonen, jokainen kertoen ilmastovaikutuksista oman ekspertiisinsä kannalta. 

On tulossa hyvää ja pahaa. Lämpenemisen skenaariot ilmatieteelliseltä kannalta osoittavat, että parissa vuosikymmenessä routa väistyy Oulun korkeudelle ja saamme nauttia eteläisistä kasvuoloista, paitsi että on pimeää ja ryöppyävän sateista. Maaperän kuivuminen ja rankat sateet luovat kasveille haasteelliset olot. 

Vapaat rajat ja kasvipassit

Ruokavirastosta viestitettiin EU:n vapaakauppa-alueen kiroista. Tuholaiset ja kasvitaudit nauttivat lämmöstä ja liikkumisesta. Vuoden alusta alkaen kasvien valvonta siirtyy tuottajille. Ilman kasvipassia ei ruukku- ja ryhmäkasveja saa myydä. Nettikaupan valvonnasta käytiin kova pulina. Ja tuli myös mieleen, että vaarallisia sähkövekottimia on lähiaikoina vedetty pois markkinoilta ennätysmäärä. Omavalvonnan piirissä nekin ovat. 

Mehiläiset, nuo kukkapenkkien intiaanit 

Lopuksi kuunneltiin kertomusta tarha- mehiläisistä ja hunajasta. Mutta ei siinäkään auvoisia näkymiä ollut. Kaiken maailman postimyynnistä on jo tuotettu mehiläisiä ja kimalaisia pölyttämään mm. mansikkaa. Mahdollisesti sen seurauksena on luontoon levinnyt kontukimalainen joka on haitallinen alkuperäislajille. Mehiläisille on käymässä kuin intiaaneille, kuolevat vieraiden tuomiin viruksiin, tai sitten menehtyvät vetisinä talvina homeeseen ja punkkeihin. 

Vaikka lämmön myötä ruusutarhat joskus saattavatkin kukoistaa englantilaisessa loistossa, ovat uhkakuvat myös moninaiset ja vaikeaa on lämpömittaria kylmempään puhallella. 

Ja lisäksi vielä lehdestä poimittu uutinen internetin ilmastohaitoista.
Jokainen googlaus päästää hiilipöräyksen, joka on automatkaksi muutettuna 16 metriä. Siinäpä haastetta nuorille ja vanhemmillekin, niin paljon nettiä tulee pyöritettyä päivittäin. Itse olen autosta luopunut ja säästän päivittäin noin 50 kilometrin matkan hiilijäljen (vähennettynä bussi-junan päästöt). Sillä kai saan blogata jokusen postauksen vuodessa, mutta tuo googlaus... Auts! Osuu pahasti. 

Sastamalan vuoristoissa - Ellivuori, Peikkovuori, Pirunvuori

Viikonloppulomasella Ellivuoren maisemissa meni viikonloppu vinhaan. Perjantaina piti niipistää pari tuntia töistä, että ehdittiin ajella valoisalla kelillä ja nauttia maisemista. Tällä kerralla ei "römpötöity", vaan majoituimme Holiday clubin hoteissa.

Ellivuori resortin tanssiravintolassa viihdytti perjantaina Tomi Markkola ja porukkaa oli kivasti paikalla. Tanssivatkin niin hyvin, että mekin innostuimme hiihtelemään hämärässä nurkassa pari biisiä. Ei oo mun juttu, ei vieläkään. 

Mutta se luonto ja maisemat! Lauantaina, leudossa syyssäässä ja auringon vilahdellessa puiden lomasta, kiipesimme pirunvuorelle ihailemaan Emil Danielsonin kivilinnaa ja korkealta kalliolta avautuvia maisemia. Matkalla ohitimme peikkovuoren ja peikko ajan. 

Kangasrouskujakin olisi vielä voinut kerätä. 

Sunnuntaina, sateen pasinassa kävimme vielä tutkimassa Suomen pisimmän kävelysillan, joka ylittää Kokemäenjoen Keikyästä Äetsään.

Mainio syysretki ja Resortin keittiön a la carte aivan erinomainen.

Muistojen kätköistä putkahti Fletscher Moss

Niin montaa mieltä kun nykyisestä digiajasta ja -mediasta voi ollakin, on siinä paljon myös iloa ja virkistystä tuovia asioita.

Vaikkapa tämä kuvamuistojen pyrähtely kännykän ruudulle. Mainio Manchesterin matka melkein kymmenen vuoden takaa piirtyy muistojen kätköistä mieleen syksyn kuulaina päivinä.

Kuvassa minulle "palveluna" luotu kollaasi, jossa kiteytyy reissun tunnelmat, kaupungin ja kasvitieteellisen värit ja auringon lämmittämät syyspäivät. Tykkäsin, vaikka olenkin osanen siinä rattaassa jolla suuria tuottoja luodaan. 

Luovuus ja kuolema - Kahden kirjan välissä

Kuten joku saattaa muistaa, on minulla tavallisesti luettavana ns. junakirja ja kotikirja. Niin on nytkin ollut.

Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta

Junakirjaksi valikoitui Timo Kiurun Päiväkirja luovuudesta ja luopumisesta. Se on kokonsa puolesta sopiva sujautettavaksi laukkuun ja osoittautui myös sutjakkaasti luettavaksi. Ammensin sen sivuilta näköaloja eri kulttuurien tavoista tehdä luovaa työtä, jakaa ajatuksia ja ideoita. Myös rohkeuteen luottaa omaan ilmaisuun ja näkemykseen, sai monia kannustavia kehotuksia.

Positiivinen lukukokemus, jätti mukavan tunnelman, vaikka aina jouduinkin hyppäämään junasta, ja kirjasta, kesken lukemisen saavuttuani asemalle.

Sata kirjettä kuolleelle äidille

Kotikirja oli aivan toista maata. Tähän Meiju Niskalan kirjaan törmäsin Helsinki Design Weekillä Erottajan palatsin näyttelyssä. Kirja Sata kirjettä kuolleelle äidille jäi sieltä hankkimatta, mutta mielen pohjalle se porautui ja valikoitui pikaiselle lukulistalle.

Sivuilta saikin sitten sukeltaa moniin pyörteisiin. Hyvin rohkeasti ja peittelemättä Niskala kuvaa äitinsä sairastumista muistisairauteen, katoamista kielen ja kommunikaation ulottumattomiin ja menehtymistä kymmenen vuotta kestäneen asteittaisen hiutumisen, haalistumisen ja kuihtumisen myötä.  Kaiken aikaa rinnalla, päällä ja lomassa, kulkee kertojan oma tunnemaailma äidin sairauden edetessä ja etenkin kuoleman jälkeisissä tunnemyrskyissä. Syitä ja seurauksia, hoitoa ja diagnoosia, läsnä ja poissaoloa, voimia ja voimattomuutta sekä ennen kaikkea suurta rakkautta on kirja tulvillaan. Ja luojalle kiitos, on lopussa vihdoin valoa tunnelin päässä.

Hyvin monta vaikuttavaa kirjaa olen lukenut äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta, menetyksen haikeudesta ja  lausumatta jääneistä sanoista. Ne kumpuavat tarpeesta kirjoittaa itsensä jaloilleen surun keskeltä ja, jotta estäisi toista katoamasta, tekisi näkyväksi.

Tämä kirja on parhaimmasta päästä, vuotavan avoin. Antoi katsoa haavasta sisään, sielun syvyyteen saakka ja samalla jotenkin siunasi oman runokirjani, joka syntyi samoista tarpeista ja jota olin jo alkanut arastella.

Valkkaria ja meren herkkuja lokakuisessa sadesäässä

Pitkään oli puhuttu, ja kerran jo meinattu päästäkin maistelemaan meren herkkuja Meripaviljonkiin oikein kunnolla. Nyt, edellisen kerran vahingosta viisastuneena, varasin pöydän.

Kun töistä lähtiessä sade roiski täydellä latingilla lokakuun taivaalta ja tuuli käänteli sateenvarjoa nurin tämän tästä, oli olotila saapuessamme Säästöpankin rantaan jo hyvin merellinen. Ravintola oli silloin vielä aikalailla autio ja tuntui hassulta koko pöytävaraus, mutta istumaan päästyämme alkoi porukkaa valua räntäsateen seasta sisään tasaisena virtana.

Sen kummemmin ei menuja olisi tarvittu, mutta katseltiin kuitenkin. Äyriäisplatter oli päätetty jo aikaisin kevättalvella testata ja sitä määrätietoisesti myös pyysimme. Lisäksi tilasimme paprikasoossissa gratinoituja ostereita lämpimäksi alkupalaksi, ja hyvä niin.

Tarjoiluvati oli upea. Kampasimpukat ihania, veivät kielen mennessään ja lämpimät osterit maukkaita. Pieniä söpöisiä simpukoita ja sinisimpikoita maisteltiin, savustettuja ja naturelleja katkarapuja syötiin innolla. Sitten ne tuoreet osterit, suolaisia luikeroita, kamalia, ei ollenkaan sellaisia kuin aikaisemmin olimme maistelleet, vai oliko aika lie kullannut muistot...
Hummerin saksien kanssa saatiin askarrella tovi, ennen kuin homma alkoi luistaa. Roippeita lensi pitkin pöytää.

Maukasta ainakin oli, monella tapaa, ja viini, Gruner Veltraminer, tarjoilijan suositus, sopi todella hyvin läpi koko aterian.
Jälkkärinä olut sabaionea ja palsternakkajäätelöä minulla, ja tyttärellä suklaakakkua rosmariinisiirapilla, hyviä molemmat. 

Mukava makumatka, hauskat muistot. Meripaviljonki on viihtyisä ja kauniilla paikalla sekä kätevästi saavutettavissa. Uskaltakaa kokeilla, neuvoja saa, jos arastuttaa tarttua rapua saksesta.