Makkaraperunakesä koskelta koskelle

On kesän maku jäänyt huuliin...

Mainion monipuolinen lomareissu ja kesäkin ovat melkein jääneet jo taa ja päivien rytmi vaihtunut työn myötä arkiseksi.

Lomaan ja kesään mahtui kylmää ja kuumaa, kuivaa ja sadetta, vaaroja, metsiä ja järviä, mutta etenkin kuohuvia koskia.

Alkukesänä työpaikalla nautitut hellepäivät vaihtuivat ensimmäisen lomaviikon raikkaisiin ja suorastaan kylmiin tuuliin. Sateitakin saatiin, mutta etenkin kalsaa, kymmenen asteen tuntumassa viihtyvää keliä. Kuhmon kiva näytti meille viileimmät lukemat, aamulla kuusi astetta ja päivällä kymmenen. Hytisytti, mutta Hankaranta esitteli mitä ihanimman auringonlaskun.

Teimme autoreissun idän ihmeitä katsellen. Rymysimme koskelta koskelle Ruunaan retkeilyalueella. Neitkoski, Siikakoski ja Haapavitja jäivät mieleen, ja sillat sekä laavut - ja havainto, että metsät ovat vessoja täynnä, kun taas parkkipaikoilla niitä ei enää lainkaan ole.

Ilomantsissa poikettiin Katri Valan elämän työtä vaalivassa koulumuseossa, Hermannin viinimyymälässä ja Möhkössä Mantaa tervehtimässä sekä etsiskelemässä kaunista järven rantaa väärästä suunnasta. Näkemättä se jäi.

Makkaroita oli pakattu jo kotoa auton jääkaappiin kaksin voimin. Sitten vielä Kajaanin torilla innostuimme Kivikylän myyntivaunun herkkukassista ja ostimme lisää. No, makkaraperunat ovat kyllä kätevät kokata ja maukkaat maistella... Tuoksuaan ei ole paha verrattuna esim. moneen juustoon...

Lentuankoski oli mainio nähtävyys ja rauhallinen yöparkki.

Mökkipaikka Sotkamon ja Vuokatin rajamaastossa otti meidät vastaan lämpenevässä säässä. Päivät muuttuivat viikon aikana poutaisiksi ja kierrettyä tuli monet lenkit: Eino Leino ja Piimä Hessu...
Sateessa kastuttiinkin, mutta saunassa oli mukava lämmitellä ja jäseniä vetreyttää lenkkien jälkeen ja takassa paistella makkaraa...
Vuokatin viini oli kiinni eikä sinne päästy.
Hiukan hiekat Sotkamon keskustassa ovat ihanat! Huovishuone mielenkiintoinen.

Liikunnallisen patikkaviikon jälkeen vaihtui laji. Ajelimme hellesäässä järveltä järvelle. Nurmeksessa pidimme ranta- ja Bomba-päivää. Lastukoskea ihailtiin ja Pisankoski todettiin vaienneeksi. 

Varkauden Honkakoski oli mainio uinti- ja yöpymispaikka. Mikkelinpuisto esitteli kauniita pihaideoita ja Kenkäverossa oli kova kuhina.

Lahdessa uimme ja katselimme Vesijärvellä viilettävää venearmadaa, suppailijoita ja vesiskoottereita ja purjeliitäjiä ja ihailimme matkan ehkä kauneinta auringonlaskua. Mukava reissu ja mainiot muistot.

Ja kunnon takinkääntäjän tavoin saattaisinkin nyt ajatella asuvani joskus Sotkamon keskustassa, niin viihtyisää siellä oli.

PS. Änättikoski jäi mainitsematta 

Taiteen inspiroima heinäkuu

Taiteen ja ruoan triumfisaattoinen heinäkuu sai alkunsa Peter Maylen kirjan 'My twenty-five years in Provence' maininnasta.

Sen innostamana luin Alice B. Toklasin keittokirjan, tai pikemminkin taidehistorian  lyhyen oppimäärän ranskalaisten taidemaalarien ja kuvanveistäjien uran alkuvuosista iloisessa Pariisissa ennen sotavuosien myllerrystä.

Pääsin osaksi Gertrude Steinin taidekotia, sen maalausten peittäminen seinien ja sokkeloisten huoneiden ketjua, jossa monikielinen keskustelu porisi, savukkeet tuprusivat ja viiniä nautittiin.

Reseptiikkaakin kirjassa on. Toki se ei oikein tähän päivään enää tunnu sopivan laardeineen ja kermoineen. Sen sijaan selväksi kävi, että hyvää ruokaa valmistettiin Ranskan hovin keittotaidon mestareita kunnioittaen sekä innostusta muiden maiden keittiöistä oppien.

Värikäs kerronta Gertrude Steinin kirjailijan uran alkumittelöistä ja omintakeisesta kirjoitustyylistä johtivat seuraavan kirjan pariin. Steinin kirjoittama 'Alice B. Toklasin omaelämänkerta ' onkin sitten vielä syvemmälle taidemaailmaan sukeltava teos. Se tutustuttaa mm. Pablo Picassoon, Henri Matisseen, Gustav Apollinaireen, sekä Rousseaun ja Cocteaun luomisvimmaan. Maalailee kuvaa Ranskan maaseudusta ennen sotia, niiden aikana sekä jälkeen. Pyrähtelee Italiassa Fiesolessa ja Firenzessä, Lontoossa ja Mallorcalla kuvaillen sen ajan varakasta, kosmopoliittia elämää.

Ihanasti kirjat kuvaavat "kaiken alkua", eli aikaa jolloin taiteen suuret nimet sinnittelivät vähissä varoissa päivästä toiseen vielä tuntemattomuudessa. Näiden amerikkalaisten ikäneitojen salongeista sai alkunsa monen mesenaatin ja galleristin uraa uurtava tie myöhemmin suuruuksiin nousseitten lahjakkuuksien tien tasoittajana, varmasti omaa hyvinvointia unohtamatta.

Ja kuin sokerina pohjalla, katsoin Peggy Guggenheimin sinne tänne viuhtovasta ja hyvin mielenkiintoisesta elämästä kertovan dokumentin. Kuvissa vilahti myös Gertrude Stein, johon Peggyn saavutuksia taiteen ja taiteilijoiden tunnetuksi tekemisessä verrattiin.

Quelle joie Europeenne!

Salainen puutarha

Kurtturuusun ylistystä

Jaaha, minulla on nyt kai salainen puutarha, sillä täällä kasvaa se hirviöruusu, jota kurtuksi kutsutaan.

Tuo vierailta mailta saapunut kauhistus valtaa moottoriteiden välit, Hangon hiekkarannat ja monet pientareet ja puistot. Toki istutettuna ja harkittuna myös monin paikoin. Sillä ei ole muuta niin sinnikästä ja kestävää.

Minulla on hirviöön romanttinen suhde. Se kasvoi tontilla jo ennen meitä. Minä sitä hoivasin ja siirtelin sokkelin perustusten alta suojaan ja sain aikaiseksi ensimmäisen kukkapenkin karulle rakennustyömaalle joka muuten oli pelkkää jakavaa maata, eli kiviröykkiötä sekä savipeltoa.

Kurtturuusu kukoisti, kasvoi korkeutta ja ilahdutti rehevällä vihreydellään ja tuoksuvilla kukillaan vuodesta toiseen.

Tuli muita kukkia, ja meni. Toiset viihtyivät muutaman kesänkin, mutta ruusu ei ole koskaan pettänyt ja jättänyt. Se tuo pihaan myös kimalaiset, mehiläiset ja perhoset.

Nyt on 'keisarilta' käsky käynyt, että kaikkien kurtturuusujen on lähdettävä kolmen vuoden sisällä hengiltä pantavaksi. Minä aion tutkailla tilannetta taka-alalta. Kunhan Helsingin kaupunki on viimeisenkin kurtun hävittänyt aamupolkuni varrelta, saatan minäkin harkita... mutta kipeää se tekee. Kuten kaikki luopuminen.

Yötöntä yötä ja juhannushellettä

Tuskin olen ehtinyt tajuta kevään menneen ohi ja kesän alkaneen, ja nyt ollaan jo juhannuksessa.

Kaunis ja tilastollisesti ennätyksellisen lämmin juhannusaatto on tullut iltaan, ja taivaan rannassa häämöttää kaunis persikan värinen auringonlasku. Meilläkin mittari nousi 27 asteeseen.

Allakan mukaan aurinko laskee 22.52, mutta värit vielä hehkuvat. Auringon nousuun, 3.51 on vielä jokunen tunti.

Päivisin pihassa pikkulinnut kylpevät, manterit uivat ja sepelkyyhkyt tepastelevat lammikolla. Nyt on kuitenkin jo hiljaista. Avoimesta ikkunasta kuuluu koiran haukuntaa.

Huomiselle lupailtiin jo viileämpää säätä, päästään ehkä vain 23 asteeseen. Sen tuntee, sillä nyt puolen yön aikaan voi jo tuulettaa ja aistia viileämmän ilman soljumisen sisään lämmenneisiin huoneisiin.

Rusakko mennä viulisti juuri nurmikon poikki. Säikähdin sen vilahdusta silmänurkassa. Nyt kämpän viilennyttyä voi jo mennä nukkumaan ja herätä aamulla keskikesän juhlapäivään.

Leppoisaa juhannusta! 

Helatorstai oli toivoa täynnä

Pitkä viikonloppu ennusti A-autoreissun mahdollisuutta. Pitkään suunnittelussa ollut retki Serlachius museoihin Mänttä-Vilppulaan onnistui viimeinkin.

Monena kesänä olemme sitä suunnitelleet ja keskustelleet, mutta aina on jotain (kotka... :) tullut väliin. Nyt pidettiin suunnitelmasta kiinni, eikä annettu Katariinan kuiskutuksille myöten.

Matkan aloitimme Heinolan rannoista ja Harjupaviljongin vohveleista nauttien. Sitten jatkoimme kohti Vilppulan koskea. 

Hieno paikka! Vesi virtasi vuolaana, Koivuniemen uimaranta oli kaunis ja koskella saattoi bongata haahkoja, haapanoita ja tiiroja, ehkä telkkäkin vilahti.

Tutustumisen arvoinen oli myös Mäntän vuori näkötorneineen. Vuoren majaan olin suunnitellut ruokailua, mutta se jäi vielä odottamaan myöhempää aikaa.

Museokierroksen aloitimme Gustafista. Mahtava rakennus!

Jo tuo entinen Serlachiuksen pääkonttori oli näkemisen arvoinen omaleimaisen Jung&Jungin suunnitteleman arkkitehtuurin ansiosta. Vaan kyllä nautimme myös Olli ja Bucklan Ehrströmin taidetta esitelleestä näyttelystä, joka ulottui kahteen yläkerrokseen. G. A. Serlachiuksen elämää ja tehtaan historiaa sekä pääkonttorin rakennusvaiheita käsittelevä näyttely oli myös mielenkiintoinen.

Ruokapaikaksi valikoitui Göstassa sijaitseva ravintola, jonka taidemenu houkutti. Saimme alkupaloksi virkistävän katkarapukoktailin Juhl rieslingin säestyksellä ja jatkoimme Pinot grisin kera haukimoussella ja karitsan kareella, jota täydensi Cote du Rhonen pehmeä punaviini. Jälkiruokana koivujäätelö ja sorbetti unkarilaisen Sauskan maustamana. Suosittelen.

Sitten mentiin Göstan näyttelyyn...

Mainio reissu huipentui Valkeakosken cruising tapahtumaan ja Sääksmäelle Voipaalan idylliseen pihapiiriin, jota miehittivät valkolakkia juhlivat seurueet.

Vanajaveden rannalla levättiin, huilautettiin jalkoja ja kuunneltiin tuulta ja sadetta, josta sunnuntaiaamuna ei enää ollut jälkeäkään.

Museoiden tarinoihin kannattaa tutustua osoitteessa tarinasoitin.fi/serlachius

Toukokuu on kukkakuu

Taas kukkii kaikki samaan aikaan.

Huhtikuun hellejakso kypsytti puiden silmut ja kukkien nuput niin, että kun parin viileämmän päivän jälkeen lämpö taas hehkui, avautui lähes koko kukkarunsaus yhdellä kerralla.

Vappua vietettiin kirsikan kukkien lumossa ja siitä pitäen ovat monen väriset terälehdet värjänneet maisemaa kuin ilotulitteet taivasta. 

Yölliset kylmät pitkittivät ihanasti kirsikankukkapuiden loistoa, mutta viivyttivät maan lämpenemistä ja sipulikukkien puhkeamista varjoisella pihallani.

Nyt hehkuvat rusakoilta piiloon jääneet tulppaanit sekä myöhäisemmin aukeavat lajikkeet yhdessä narsissien, helmihyasinttien ja syreenien kanssa. Lammikolla leiskuvat rentukat keltaisissaan ja samaa keltaista toistavat vuohensilmien kakkaramaiset kukat syreenin juurella. Rehevää on ja kaunista.

Lammikolla ovat nuijapäät jo karanneet kudun pauloista ja viilettävät veden syvyyksissä. Manteritkin ovat löytyneet, olemme nähneet seitsemän yhdellä silmäyksellä.

Lavoihin kylvetyt salaatit ja herneet ovat itäneet ja uuteen kuplalavaan on laitettu retiisiä, porkkanaa, palsternakkaa, punajuurta ja sipulia.

Ruukuissa kasvavat timjami ja rosmariini huumaten hipaisijan tuoksullaan. Persilja, basilika ja ruohosipuli odottavat pöydän päätyaltaassa lautaselle napsaamista.

On vahva kesän tuntu, vaikka vasta edetään toukokuun viimeistä viikkoa kohti ja kelit ovat viilenneet. Sateet huutelevat ennätyksellistä siitepölymäärää kuusista ja männyistä niin, että keltaiset nauhat raidoittavat asvalttia. Haapa puhaltaa höytyviään tuuleen ja näyttää kuin pyryttäisi.

Dahurian alppiruusu on viikon kuluessa availlut kukkiaan ja erottuu pihan perältä fuksian punaisena röyhynä. Alppikärhö maalaa porttinsa siniseksi runsaalla kukkamerellään.

                                                      

Kauan kaivattu vihreys on valloittavaa. 

Puutarhafilosofiaa - Toinen luonto

Voi miten mainio puutarhakirja!

Michael Pollanin kirja yhdistää kaksi ihanuutta, filosofoinnin ja puutarhan. Toinen luonto, puutarhurin oppivuodet on teos joka hykerryttää ja pistää miettimään. Mikä on luonnollista, mikä ihmisen aikaansaannosta. Tarvitseeko luonto ihmistä... Ainakin se on selvää, että ihminen tarvitsee luontoa, mutta onko sitä? Jos on, niin missä ja minkälaista.

Minä pihapuutarhurina saatan juuri tänä keväänä samaistua ideaaliin vaalia luonnon monimuotoisuutta ja eläinten oikeuksia vain huomatakseni pian, että kyllä rusakkopaisti maistuisikin hyvältä.

Tänä keväänä näet on ensimmäistä kertaa käynyt niin, että kauniit tulppaanini on syöty. Jo olen niistä saanut liki kaksikymmentä vuotta nauttia, mutta silti. Mikä ihme sai jänön haukkaaman niitä nyt?

Pollanin kuvaus myyrien karkotussodasta käy mielessä. Samoin mietin mitä pitäisi tuumata peuraperheestä, joka majailee lähimetsässä...

Mielenkiintoista on lukea myös amerikkalaisesta puutarhakulttuurista. Mitä milloinkin on ihannoitu, mitä viljelty ja miten. Kirjassa on monenlaista pohdintaa kasvien jalostuksesta geenimuunteluun ja terveelliseen sekä vastuulliseen viljelyyn.

Ei tästä kirjasta pihasuunnittelun apuja saa, mutta mainion lukunautinnon ja korvien väliä avartavan kokemuksen kyllä.