Jos tietäisit kuolevasi...

Tämän paradoksaalisen teeman ympärillä liikkuu Paul Kalanithin "Henkäys on ilmaa vain" (When Breath Becomes Air) joka herätti ajattelemaan hetkessä elämisen merkitystä.

Kirja on kaunis, mutkaton, seesteinen ja surullinenkin elämänkerta lahjakkaan, sinnikkään, perusteellisen ja periksi antamattoman miehen lyhyeksi jääneestä elämästä.
Paul kertoo koruttomasti ja lämpimästi elämänsä vaiheista. Kiinnostuksestaan kirjallisuuteen, opinnoistaan sen parissa, oman polkunsa etsimisestä ja toiveesta löytää elämälle suurempi  tarkoitus, jossa voisi parhaalla tavalla auttaa kanssaihmisiä.

Monipolvisten opintojensa kautta multitalentti mies päätyy lääketieteen pariin ja erikoistuu lopulta neurokirurgiaan tavoitteenaan osata, paitsi auttaa sairastunutta, myös tukea sairastuneen potilaan omaisia ja oppia selkeästi ja empaattisesti kertomaan diagnoosista ja sen haasteista, mahdollisuuksia kuitenkaan unohtamatta.

Alkaa pitkä opintopolku kohti neurokirurgin pätevyyttä. Tämän lisäksi miehen haaveissa elää myös toive neurotieteiden tutkimustyöstä, ammattiyhdistelmästä, johon vain harva on yltänyt.
Kesken erikoistumisjakson 36-vuoden ikäisen Paulin terveys romahtaa ja hän saa tietää sairastavansa laajalle levinnyttä keuhkosyöpää, aika tavallista, mutta hänen ikäluokassaan harvoin esiintyvää aggressiivista tautimuotoa.

Saman tien alkaa voimia vievä ja elämän täysin muuttava hoitojakso. Päässä pyörivät ajatukset selkeäksi suunnitellun elämän täydellisestä muuttumisesta. Epätietoisuus jäljellä olevista elinvuosista, kariutuvat toiveet perheen lisäyksestä, unelmien työn karkaamisesta ulottumattomiin. Pikaisten valintojen tekemisen pakosta, tärkeitten asioitten jonoon panemisesta.

Jos tietäisit kuolevasi, mitä tekisit?

Paul tietää kuolevansa, mutta ei tiedä kuinka pian. Hoitavan lääkärinsä kanssa hän pui asioiden tärkeysjärjestystä ja tivaa jäljellä olevan ajan ennustetta. Pohtii haaveittensa ammattia, mahdollisuutta vielä ehtiä virallisesti valmistua neurokirurgiksi, sen tärkeyttä, halua kirjoittaa, toivetta tutkimustyöstä.
"Jos elän vuoden, jätän kirurgian ja kirjoitan kirjan, jos elän kymmenen vuotta, erikoistun ja panostan tutkimustyöhön..."

Hän sinnittelee, suunnittelee ja tekee päätöksiä. Ennen rankkoja lääkityksiä ja kemoterapiaa on turvattava mahdollisuudet lisääntymiseen. Hän keskustelee vaimonsa Lucyn kanssa lapsen  hankinnasta. Miten Lucy ajattelee, jäähän hän yksin lapsen kanssa. Mitä hän itse tahtoo, onko raskaampaa kuolla pois näkemättä lapsen kasvavan. Kuinka kauan elämää on? Yhdessä he päätyvät perheen hankintaan. Paul saa myös lääkäriltään kannustusta ja luvan palata kirurgin töihin. Hän keskittyy leikkaamaan potilaita ja jättää paperityöt assistenteille.  Valmistumisen ja pätevöitymisen esteeksi kuitenkin nousee juuri hallinnollisen näytön ja paperityön puuttuminen, joten hän ryhtyy vielä siihenkin hommaan.

Perheeseen syntyy tyttö, joka tuo iloa Paulin ja Lucyn elämän viimeisiin yhteisiin hetkiin, joita on vähemmän kuin toivottiin olevankaan. Paul ehtii vielä valmistua neurokirurgiksi, mutta ei enää kykene valmistujaisjuhlaan vaan joutuu kemoterapian haittavaikutusten vuoksi sairaalaan. Viimeiset hetket hän viettää perheensä, vaimonsa ja pikkutyttären seurassa, kunnes hengityslaite irrotetaan.
Kaikesta huolimatta lohdullinen kirja. Kaunis elämä, josta ei myöskään arkisia ongelmia tai epäonnistumisia puuttunut.

Teos antoi paljon ajateltavaa ja ravisteli palikoita paikoilleen. Ehkä tulevana maanantaina edes hetkisen verran muistan olla onnellinen alkavasta työviikosta ja osaan nauttia talvimaisemista. Etten suotta jouduttaisi tietäni kohti kuolemaa toivomalla: olisipa pian jo kevät tai edes perjantai.

Kirja piti myös arvostelussa antamansa lupauksen: Tätä kirjaa et unohda sen kerran luettuasi.

Firenze, Venetsia ja Istanbul - Dan Brownin matkassa

Vaikkei Inferno ehkä varsin matkakirja olekaan, niin taidekirja se ainakin on.

Tyttäreltä lainaan saatu ja lukukehotuksin varustettu tiiliskivi sai lojua kuukauden päivät lukunurkassa, ennen kuin se päätyi syliini.

Kirjasta juteltaessa olin luvannut ottaa sen junakirjakseni. Siihen tyttönen hymähti, ettei taida ihan olla paras valinta siihen tarkoitukseen, kirja näet painaa kilon jos toisenkin.

En minä sitä juuri lehteillyt enkä tutkaillut, mietinpä vaan, että täytyy kai tuota yrittää lukea, kun puhettakin oli, kunnes vihdoin toimeen tartuin.

Menoahan se sitten oli. Monta sivua meni hotkimalla ja Firenzen kujilla kulkiessa. Lukuintoa lisäsi vielä hiljakkoin tehty Italian reissu, jolla todella itse rymysin Bobolin puitossa ja Pittin palatsin pihoilla, Grottassa ja Michenangelon veistosten  juurella. Mukavaa oli kuva kuvalta edetä paikkojen välillä ja muistella omia reittejä, joita pitkin kuljimme lähes kaikki samat nähtävyydet koluten.

Alkuperäinen kirjan kanssa viivyttelyni johtui siitä, että en tykännyt Da Vinci koodista lainkaan. Se oli suurinta puppua mielestäni ja elokuvakin pelkkää rahastusta.

Infernossa tilanne on toinen ja vaikka ehkä vielä enemmän haiskahtaa rahastukselta tämän kirjan ylöspano kaikkine taidekuvineen ja matkailumainoksineen, täytyy myöntää että viihdyttävää luettavaa se on. - Ainakin Firenzen kävijälle ja innoittuneelle fanille.

Eikä kirjan tarinakaan ihan mahdoton ole. Valitettavasti päin vastoin. Nykyistä menoa tutkaillessa voi hyvin kuvitella, ettei ole kaukana se aika kun joku nyrjähtänyt tieteilijä saa päähänsä harventaa ihmiskuntaa vaarallisen viruksen avittamana.

Venetsian kanaaleilla olisin viihtynyt pitempäänkin, kun kerran tarinan käänteiden myötä sinne jouduin. Sieltä on myös paljon mukavia muistoja. Istanbul sen sijaan on minulta vielä käymättä. Hagia Sofian vetiset kellarit jäivät kaivelemaan mielikuvitusta.

Taivaan tulet! - Juhlavuosi alkoi tuplavaloilla

Säät sahaa, saappaat pitää

Herttinen sentään millaisia kelejä on ollut koko alkuvuoden. Juhlavuosi vaihtui lähes kesäkeleissä. Avokkailla olisi selvinnyt Töölönlahden kierroksesta, mutta laitoin sentään sirot nilkkurit. Lunta ei ollut silloin vielä missään ja mukavaa oli kiertää kaupunkia lämpimässä iltahämyssä ja tarkkailla Suomi100 lavan rakentamista ja kuoron harjoituksia ennen kuin gaalaillallinen Meripaviljongissa alkoi.

Illallinen oli mukava kokemus. Viehättävä lasivitriini, Meripaviljonki Säästöpankin rannassa, oli kauniiksi koristeltu ja tunnelmallinen. Ruoka oli maukasta. Saimme mielenkiintoista savusilakka-siianmätimoussea alkupalaksi, joka yllätyksellisesti osoittautui keitoksi! Maukas liemi tuotiin kannussa ja kaadettiin moussen ja juurespalojen päälle. Tätä ennen olimme jo nauttineet lasillisen Piper-samppanjaa sekä keittiön tervehdyksen, joka oli kylmäsavulohta osterikastikkeen kera. Keiton jälkeen söimme poroaladobia naurispyreen kera ja vielä Varkauden sampea ja kotimaista kaviaaria.
Menun kruunasi suklaajälkiruoka.

Täysin vatsoin ja hymyävällä mielellä kävelimme kohti Kansalaistorin tapahtumalavaa josta kuului Paula Koivuniemen Aikuinen nainen. Tungos oli hurja. Ei hahtuvaakaan alkuillan rauhasta ollut jäljellä, mutta todella rentoa ja iloista porukkaa ja mahtava tunnelma. Onneksi keksimme mennä virran mukana Musiikkitalon kahvilaan, josta oli suora näkymä tapahtumalavalle ja soitanta johdettuna sisätilan ämyreihin. Lisäksi lavan tapahtumia saattoi seurata suurelta näyttöruudulta. Hyvä löytö, vaikka pakkaskeliä ei ollutkaan.

Ilotulitusta lähdimme katselemaan ulos ja osuimme Hakasalmen huvilan rinteeseen. Hyvin siitä näki, mutta jälkeen päin tuli mieleen, että paras paikka olisi ollut Töölönlahden rannoilla tai päädyssä. Sieltä olisi nähnyt lisäksi kuvion joka taivaalle töräytettiin.

Loppiainen ja Lux toivatkin sitten aivan toisenlaisen kelin tullessaan. Luxin ensimmäisinä päivinä oli pakkasta 25 astetta ja lisäksi tuulta. Sääennusteita seuraten valitsimme käyntipäiväksi lauantain, jolloin pakkasten oli luvattu lauhtuvan, ja lauhtuivathan ne. Sohjon ja tihkusateen sävyttämässä illassa paarustimme valokohteet, mutta eipä juuri palellut, paitsi tuulisella Kauppatorin aukiolla, jossa ihastelimme hetken aikaa Enso Gutzeitin talon valoteosta. Erityisen viehättävä oli Suomen pankin seinään heijastettu metsän elämää kuvannut teos sekä yliopiston sisäpihan Flower of life teos, jossa valokukkaset huojuivat vienosti tuulen tahtiin.

Siitä pitäen ovatkin säät sahanneet pikkupakkasten ja plussakelien välimaastossa. Liukasta jalankatkaisukeliä on pidellyt useana aamuna. Selkä ja hartiat jumissa saa hipsutella pitkin tietä. Luojalle kiitos Korkkari 37:stä löytyineistä koretexsaapikkaista, joissa on hyvä pito.

E Viva España - terveiset Caminitolta!

Espanjan reissu takana - ja niin joulukin! Hiukan huono ajankohta on tuo joulun alle osuva viikko, sen myötä kun joulutouhut huipentuvat aina aivan viime hetkeen. Niin tälläkin kertaa kävi, ja juosta läähätin viimeisiä hankintoja vielä aivan loppumetreillä. Lahjat toki löysin ja tyttäret pistivät pötyä pöytään, joten hyvin selvittiin - sen puolesta.

Benalmadena oli entisellään. Vain kaksi vuotta on edellisestä Paloma parkin vierailustamme vierähtänyt, joten suuria muutoksia ei ole ehtinyt tapahtuakaan. Sen huomion kuitenkin tein, että puiston puusto ja pensaat kasvavat hotkien. Maisema on kasvun myötä muuttunut runollisen hennosta vankaksi ja säntilliseksi.

Kiertelimme kaikki vakipaikat, Nerjat, Mijakset ja Rondat (Rondassa tosin vain pikaisesti illan pimeydessä läpi ajaen ja jouluvaloja katsellen.) Etsimällä etsien olin tälle kerralle tutkinut uusia käyntikohteita ja löytyihän niitä. Oikein viehättävä oli myös vanhan tutun Nerjan halki kulkevan jokiuoman varren puisto ja kevyen liikenteen väylästö, jonka varrelle jäi monenmoisia viljelmiä ja hedelmäplantaaseja lintuineen ja perhosineen. Sieltäkin monta eläkepäivien unelmaa löytyi!
Tällä kertaa kävelimme myös pitkin hiekkarantoja. Osuimme Euroopan palkonkia etsiskellessämme hieman sivuun, mutta näimme toki palkonginkin ja siellä kymmenet ihmiset tungeksimassa. Meidän rantareittimme oli kaunis ja rauhallinen. Oli kävelijöitäkin, mutta ei tungokseksi saakka. Ja aurinko paistoi kaiken aikaa!

Setenil de las Bodegas oli viehättävä pieni kylä lähellä Rondaa. Hurautimme sinne etsimään vuoren rinteeseen louhittuja luolaravintoloita ja katselemaan kylän jouluilmettä. Tosi suloinen kylä, mutta paljon pikkuruisempi kuin olin kuvitellut.

Comareksessa sen sijaan kävelimme melko tovin. Se sijaitsee Malagan yläpuolella, yhä vaan ylemmäksi kipuavien serpentiiniteitten päässä. Maurien vanha linnoitus löytyy aivan kaupungin huipulta ja pikkuruisia tavernoja migas ja tapas tarjoiluineen. Meitä palveli kylän aukion laidan tavernassa nuori pipoon ja kaulaliinaan sonnustautunut mies joka katsoi pitkään kun pyytelimme Migasta maistettavaksi. "On meillä sitä", hän vastasi ja kysyi haluammeko koko annoksen vai niin kuin tapaksena. No tapaksena otimme ja kyselin mitä Migaksen kanssa on tapana juoda. "En minä tiedä", sanoi poika. "No mitä sinä joisit", kysyin. "Minä en sitä syö", tuli painava vastaus pikaisesti. No mitäpä siinä sitten, tilattiin mitä osattiin, eli dos copas de vino tintoa. Ja jos totta puhutaan, en minäkään Migasin mausta oikein vakuuttunut, mutta tiedänpä nyt minne panen kuivaksi käpähtäneen vaalean leivän. Migas nimittäin koostuu leivästä, paistetusta kananmunasta, valkosipulista ja chorizco makkarasta. Jokainen emäntä kai tekee oman näköisensä tästä "pyttipannusta", joten makujakin lienee monenlaisia.

Kaikken mahtavin nähtävyys ja kokemus oli kuitenkin Caminito del Rey, maisemapolku joka kulkee pitkin Garganta el Chorron vuoren rinteitä, vanhojen akveduktien rinnalla. Tälle reitille pääsee kulkemaan omia aikojaan, mutta liput ja litterat on hankittava ja tietystä lähtöpisteestä sovittuun kellon aikaan lähdettävä. Lähtöpisteessä jaetaan kypärät ja kerrotaan säännöt. Sen jälkeen koittaa vapaus kulkea omassa tahdissa. Maisemat ovat huimaavat. Haukkoja ja kenties kotkiakin näimme liitelevän paljaiden kalliohuippujen ympärillä. Kauriit ja kanit juoksentelivat pensaikossa ja vedet solisivat kuilun pohjalla ja kanavissa pitäen melkoista pauhua. Sää suosi retkipäiväämme myös ja maalasi vuoren rinteisiin punakirjavia kuvioita. Ihana reissu. Suosittelen, eikä ole aivan mahdoton korkean paikan kammoisillekaan, niin vankat ovat kaiteet ja leveäksi tehdyt käytävät.

Viiniä Vanhalla - Barolo Friends kokoontuminen

Osuipa kohdalle hauskan helteinen tapahtuma lumipyryisen Helsingin keskellä.

Viinilehti ilmoitteli kirjeessään Barolo-viinien maistelutilaisuudesta ja olihan siihen syöttiin tartuttava kiinni.

Vasta tapahtumaviikon alussa tutkimme tarkemmin mistä olikaan kysymys. Viiniä kyllä, mutta kuinka? Lipussa ei mitään ihmeitä lukenut, olipahan vain aikataulu, jonka puitteissa olisi hyvä piipahtaa paikalla. Tapahtuman varsinaiset sivut kertoivatkin sitten hieman enemmän. Luimme, että tapahtuma on osoitettu vakavasti Piedmonten alueen viineistä kiinnostuneille ja tarkkaan valikoiduille paikallisten viiniklubien jäsenille. Sillä meiningillä sitten. Olemmehan toki viinikoulumme käyneet...
Mukava tilaisuus, harvinaisia, vasta maahan pyrkiviä tai vain ravintola- tai tilausvalikoimissa olevia laatuja maisteltavana.

Minulla oli missiona päästä jyvälle Nebbiolo-rypäleen mausta. Vaan kun en ole makuaistiltani mitenkään tarkka tai lahjakas, jäi tuo tavoite kyllä saavuttamatta. Huomasin myös, että tulin maistelleeksi useampia Barbera-laadun viinejä. Niistä yksi suosikki oli Barbera d'Asti Superiore Docg "Mysterium" 2014/15, joka oli todella pehmeä ja aavistuksen makeahko, vähätanniininen ja miellyttävä, ja joka sai silmien edessä paistivartaan kuvitteellisesti pyörähtelemään.

Sukulan viinitilan tuotannosta maistelin Barolo Docg "Meriame" laatua, joka oli hyvä ja käypäinen, vaikka lasiin kaadettaessa nenääni tuoksahti kissa. Tuo tuoksahdus kuitenkin hetimiten muuttui miellyttäväksi ja Sukulan suojatit -sarjan kumpuilevat viiniköynnösten peittämät rinteet lipuivat verkkokalvoille.

Viinin lämpöä sitten tarvitsinkin lumisateen seikoittaman joukkoliikenteen varassa kotiin paarustaessani. Eläköön Italia.

Talvi, ja sata helmihyasintin sipulia!

Kääk! Eilen satoi ensilumi, jota ennustetaan pysyväksi.

En usko, tai en tahdo uskoa, sillä minun viimehetken sipulishoppailuni tuotti lähes sata uutta tulppaania 1 €/pss sekä yhden pussillisen helmihyasintin sipuleita, joita tuossa pussissa on 100 kappaletta! Ihana löytö, mutta vielä keittiön apupöydällä odottelemassa.

Tulppaanien kanssa ei hätiä mitiä, ne sain maahan kaivetuksi edellisten, myyrän tai oravan, tai minkä lie hotkimien tilalle, mutta nämä sintit! Lumen on ihan pakko sulaa ja plussakelejä tulla, että pääsen möyhimään maata.

Harvoin on pysyvä lumi näin aikaisin tullut, ja mikäli aikakirjoja on uskominen, harvoin on ensilumi yleensä tullut näin varhain. Uutisissa sanoivat, että edellisen kerran näin aikaisin saatiin lunta 14 vuotta sitten. Jotenkin oma muisti väittäisi, ettei siitä niin kauan ole, mutta niin se väittää paljon muutakin, mistä ei sovi kovin suureen ääneen käydä kiistelemään...

Roomassa päiväkävelyllä - II -

Ihastuttava herätys aurinkoiseen aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. Täytyy myöntää, että alussa hurjalta tuntuneen hotellin öinen rauha oli täydellinen. Tai no, käytävän palo-ovi alkoi aamuyöstä pitää kissan naukunaa muistuttavaa ääntelyä, kun porukat kuka kulloinkin saapuivat yöllisiltä retkiltään levähtämään huoneen siimekseen. Muuten oli hiiskumattoman hiljaista. Ei liikenteen melua, ei tappelun nujakkaa, ei mitään, mitä hurjimmillaan saatoin kuvitella näillä öisillä kaduilla kuuluvan.

Kahvi ja croisant (tällä keraa viljaisan ja vaniljakreemillä täytetyn) aamupalan jälkeen suuntasimme kohti Villa Borghesen puistoa. Kartasta katselimme, että suorin reitti sinne kulkisi Piazza Republican poikki Via Leonida Bissolatia pitkin, mutta kun lähdimme kävelemään, tuli mieleemme, että miksipä emme poikkeasi jo menomatkalla espanjalaisille portaille, ei sitten tarvitsisi miettiä mitä kautta poistuisimme puiston kätköistä. Puistoalue on kymmenien hehtaarien laajuinen, joten emme tarkkaan tienneet minkä osan siitä kävelemme ja mistä putkahdamme ulos.

Matkalla portaille osui reittimme Voiton merkille, eli Palazzo Vittorio Emanuelen jyhkeälle monumentille, joka myös kirjoituskoneena tunnetaan, ja aukiolle. Tietysti piti meidän kiivetä portaat ja katsella rakennuksen marmoriset patsaat sekä sisällä sijaitsevan lippukokoelman ja merenkävijöiden aarteiden osasto.

Espanjalaisille portaille siis piti menemän. Helppo ja suora reitti, paitsi, että sinne mennessä huomasimme olevamme taas Trevin tungoksessa. Siellä satojen muiden kanssa taas kerran kiersimme lähteen edustaa ja samalla kamppailimme tiemme lähelle veden reunaa, jotta saimme aikaiseksi joitakin päiväkuvia edellisen illan hämyisten otosten lisäksi. Suihkulähteeltä oli sitten jo selkeätä suunnistaa portaille. Sinne suuntasi kulkunsa myös kymmenien muiden solkenaan kulkeva virta, kun taas vastaavasti samanlainen virta saapui vastaan kohti Treviä. Jalansijamme saimme tungoksesta huolimatta ja hetkisen kuluttua jo olimme portaitten suihkulähdeaukiolla Piazza di Spagnalla. Fontana della Barcaccia oli valmistunut remontistaan ja portaatkin kuoriutuneet rakennustelineistä, jotka edellisellä vierailukerrallamme olivat olleet näkymän keskiössä. Kaunista! Samoin myös kymmenien muiden ihmisten mielestä. Vain haavekuvissaan (ja valokuvissa sekä vanhoissa elokuvissa) voi ihailla kauniitten portaitten koristeellisia kaiteita ja kiemurtavia askelmia vapaasti, ilman ihmisvilinän muodostamaa näkymän peittävää kudelmaa.

Portaitten yläpäässä suuntasimme määrätietoisesti Villa Medicille, sillä sieltä tiesimme tien kulkevan Borghesen puistikkoon. Mutta mistä? Medici tuli ja meni, mutta mitään porttia ei puistoalueelle näkynyt missään ja jalatkin alkoivat jo olla väsyneet ja vatsassa kurni nälkä pelkän makeapalan jälkeen. Villa Medicia vastapäätä sattui sopivasti olemaan soma kahvila, jolla oli muutamia pöytiä myös pihalla auringon paisteessa. Sinne siis voimia keräämään ja ihania parman kinkulla, tomaatilla ja mozarellalla täytettyjä bagelsejä syömään. Siinä istuessamme kuulimme kuinka turistit saivat ohjeita Medicin edustan santarmeilta puiston porttien lähestymissuuntaa koskien. Katsoimme tarkkaan miten viittilöivät eteen päin ja oikealle. Sinne siis - ja löytyihän se puistoon johtava tie. Viale di Villa Medicia pitkin löysimme puistopuutarhan kätköihin ihmettelemään roomalaisten lauantaipäivän viettoa. Paljon oli ihmisiä liikkeellä. Eväskorit, koirat, vanhemmat, isovanhemmat ja lapset suurina ryhminä kansoittivat puiston käytäviä ja ihmiset asettautuivat nurmikkoalueille kaunista syyspäivää viettämään. Puistosta sai vuokrata monenlaisia menopelejä. Oli poljettavia autoja ja istuttavia potkulaudan näköisiä värkkejä lapsille, potkulautaa ja polkupyörää monenlaista. Suosituin näytti olevan polkupyöräriksaa muistuttava kärry, johon mahtui kaksi eteen ja kaksi taakse. Meille riitti jalkapeli, kun välillä poukkoilimme pitkin nurmikoita puiden siimeksessä näkyville vesiaiheille ja milloin minkäkin kukkapuskan luokse.

Aika pitkään olimme jo kävelleet, ennen kuin sain henkäistyä, että eipä sitä soutelulampea ole missään näkynyt. Siitäkös alkoi karttojen ja alueoppaitten metsästys ja etsintä. Seurasimme puiston kyltityksiä ja päädyimme rakennukselle, jonka luulimme olevan kartassa mainittu Casino, mutta joka osoittautuikin moderinin taiteen museoksi. Suuri ja koristeellinen rakennus, jonka edustalta lähtivät massiiviset portaat kohti puistikkoa ja joiden lepotasanteella sijaitsivat kilpikonnien suihkulähteet (Fontane delle Tartarughe), jotka tosin olivat kovasti huoltoa ja puhdistusta vaille, kuten myöskin koko portaikko. Tämän portin kautta olikin lähes suora reitti Lagolle, jossa ihmiset jo olivat veneitä soutamassa ja päivää paistattamassa suurien puiden siimeksessä. Suloinen paikka. Haikarat, hanhet, sorsat ja kilpikonnat kiertelivät lammen rantoja ja asettautuivat ihmisten kuvattaviksi kaikessa rauhassa. Lammikon keskellä olevassa pikku saaressa kimalteli temppelin valkoinen marmoripylväikkö auringon hivellessä sen pintaa.

Tempio di Esculapio - Temple of Asclepius, näyttää olevan tuon rakennuksen nimi ja edellä linkatun sivuston mukaan sen kerrotaan olevan Borghesen puistoon rakennettu muistoksi sodassa tuhoutuneelle Tiber-joen saarella sijainneelle temppelille.

Puistosta poistuimme Passeggiata del Pincion kautta kansan aukiolle (Piazza del Popolo) ihailemaan sen suurta obeliskia. Illan jo hämärtyessä osuimme vielä Pantheonin temppelille ja kurkistimme Hadrianuksen temppeliaukiolle. Tässä vaiheessa oli minulla jalat jo irtisanoutuneet lisämarssista ja hammasta purren pääsin takaisin hotellille, jossa helpotuksesta huokaisten pienen lepohetken jälkeen laskeuduimme alakerran Antiikkiseen Taverna Albaan kunnon illalliselle.