Kevään autoreissuja suunnittellessa etsiskelin sopivalla ajeluetäisyydellä olevia vedellisiä paikkoja joissa emme vielä ole vierailleet. Niitä on, mutta vähiin alkavat käydä.
Muistin, että kesälomareissulta kotiin ajellessa tulimme läpi Valkeakoskesta, jalkapallokentän vierestä viuhuten, ja aloin tutkiskella mitä nähtävää niillä seuduin saattaisi olla.
Sain selville, että Valkeakoski on kasvanut ja erottunut keskuskaupungiksi Sääksmäen pitäjästä teollistumisen myötä. Samanlainen paikallishistorian kaari kuin laajalla, maatalousvaltaisella Tuusulan pitäjällä on ollut täällä meillä.
Sääksmäen nähtävyyksiin ja historiaan pureutuminen johti polkuni Varrella Sääksmäen vienojen vesien -kirjan sivuille. Tuo Annamaija Kuulialan kirjoittama historiikki kertoilee mukavasti alueen kartanoista, kirjailijoista ja taidemaalareista ja muista alueella asuneista tai kesää viettäneistä merkkihenkilöistä.
Ja kuten niin usein, tuo kirja johti toiseen. Se innoitti muun muassa lukemaan Lauri Pohjanpään ja Helena Anhavan runoja. Ne ovatkin nyt seuranneet junalukemistonani pitkin kevättä.
Kovin olen odotellut, että sää lämpenisi ja hiirenkorvat alkaisivat jo vilahdella oksistoissa, mutta hidasta on. Useasti ovat yöt vielä olleet pakkasen puolella. Krookukset ja sinivuokot sentään pilkottavat jo kotipihassakin ja seljan sekä kuusaman oksistoissa on jo pikkuruisia lehden alkuja, mutta, mutta...
Vaikka kevät ei tahtipuikkoani ole totellut, odotan silti innokkaana järviseutujen maisemiin pääsyä. Ovathan järvistä sentään jo jäät lähteneet. Postiivisesti ajateltuna on siitä hyötyäkin, että lehti ei puissa vielä ole, näkyvät Sääksmäen Rapolanharjun ja Kangasalan Keisarinharjun maisemat esteettömästi vesien ylitse.
Viimevuosien pääsiäisreissuilla olemme nähneet miljoonittain vuokkoja ja runsaasti rentukoita. Saa nähdä mikä on tämän pääsiäisen kukka.