sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Krisnoja, kelttejä ja rämpimistä safarioppaan perässä

Vaikka Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto lupaileekin talven selän eilen taittuneen, tuntuu, että pahin putki on päällä juuri nyt. Kauan kestikin, ennen kuin talven kylmä armottomuus minut saavutti ja tuli tarve hautautua vällyjen väliin, pois tästä arjen surkeudesta. Ja kuten arvata saattaa, olen kahminut kotiluolaan seurakseni kasan kirjoja, joiden parissa saan siivet selkään ja voin matkata maailman ääriin.

Olen siis kulkenut Intiasta Irlannin kautta Botswanan kuumille, pölyäville savanneille, mutustanut herkkuja ja lisännyt painoani kuin karhu syksyllä. Tules-kuntoutujan niskajumppa tökkii, mutta tieto maaliskuun lopputesteistä pitää sentään joten kuten ohjelmassa kiinni.

En tiedä mistä Seija Vilénin esikoiskirja Mangopuun alla, hyppäsi kirjakassiini, mutta sellainen mielikuva minulla on, että olin tiedon kirjasta joskus takaraivooni tallettanut. Kirja on hyvä. Vilénin tyyli kirjoittaa on poukkoileva ja ihmeellisellä tavalla utuisa, joten hetken kesti, ennen kuin siihen tottui ja tarina alkoi jäsentyä. Elämänkerrallinen juoni seuraa kertojaminän, pikku pitäjän tytön kasvukokemuksia sekä liittymistä Krisna-yhteisöön. Jengin silmissä epäsuosituksi itsensä kokeva tyttö kiinnostuu henkisistä ja uskonnollisista asioista, tarkastelee maailmaa syvällisesti ja haluaa nousta siivilleen ja erottua joukosta. Turvalliseksi ja omaa maailmankatsomusta vastaavaksi löytyy yhteisö jossa ei luokitella ulkonäon ja vaatteiden perusteella, vaan keskitytään henkisiin arvoihin ja ruumiin kurituksiin; määrämuotoisiin chanttaus-harjoituksiin ja tiukkaan ruokajärjestykseen. Minulle uutta oli, että tässäkin liikkeessä nainen on asemaltaan alempiarvoinen ja aviomiehensä omaisuutta. Yhteistö tarjoaa kyllä työn, ruuan ja asunnon sekä samoin ajattelevien tuoman tuen kovan maailman keskellä, mutta nainen on miehen armoilla, rahaton ja avuton. Useat perheväkivallan kokemukset ja lasten tulevaisuuden pohdinta käynnistävät prosessin liikkeestä irtautumiseen, joka ei suju tuskatta. Kaikesta kipeydestä huolimatta kirja on lämminhenkinen ja ymmärtävä kuvaus elämän pituisesta matkasta, johon mahtuu monia ulottuvuuksia.

Toisenlaista yhteisöelämän kuvausta tarjoaa Hanna Tuurin esikoisromaani Orapihlajapiiri. Tuuri on luonut kirjansa tapahtumapaikaksi kuvitteellisen Irlantilaisen Knocknamurran kylän, jota pyörittävät ja asuttavat kehitysvammaiset yhdessä hoitajaperheittensä kanssa. Kertomus luo herttaisen ihanteellisen maailman, jossa ihmisten erilaisuus hyväksytään rakkaudellisesti ja pyritään kaikessa tukemaan vammaisten ihmisten täysipainoista osallistumista yhteiskunnan toimiin omien kykyjensä mukaan. Samalla tarina kertoo avioeromurheista ja läheisen kuolemasta toipuvan Kirsin ja hänen kriittisen murkkutyttärensä Annin tarinaa uudessa maassa ja täysin uudenlaisessa ympäristössä.
Tätä kirjaa olin kauan kaihtanut, pelkäsin sen olevan liian ankeaa luettavaa oman arkipyörityksen keskellä, epilepisakohtausten kuvauksineen ja muine liiaksi iholle tulevine juttuineen, mutta turhaan pelkäsin. Teksti on taattua Tuuria, mukana myös kaunista luonnon kuvausta, sekä sydämellistä, lämminhenkistä ja sujuvasanaista tarinointia. Lukulistalle lisään myös hänen seuraavan teoksensa: Tuulen maa.

Ihastuksesta hihkuin, kun kirjastossa osuin uusimpaan Mma Ramotsween. Harhapolkuja savannilla on juuri niin tasalaatuista McCall Smithiä kuin odottaa voi. Seesteinen ja pohdiskeleva, kuljettaa lukijansa  pölyisiä Botswanan savanneja, sateen liottamia, kuoppaisia teitä pitkin Naisten etsivätoimiston teepannun lämpöisiin keskustelutukioihin. Rentouttavaa ja hyväntahtoista, maailmaa parantavaa filosofointia Mma Ramotswen, Mma Makutsin, J.L.B Matekonin sekä tietysti rooibos-kupillisen seurassa. Olen ikuisesti fani!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kun piipahdit ja jätit terveisiä :)