Varjomorsian
Oli mies joka asusti yksinään,
hän istui ajasta aikaan
kuin paatinen veistos paikallaan
eikä varjoa jättänyt lainkaan.
Päälaella pöllöt ne kyyhöttivät
loisteessa talvisen kuun,
ne kuolleena häntä jo pitivät,
kun yö tuli kesäkuun.
Tuli nainen harmajapukuinen
joka himersi hämärässä,
hän kukkia hiuksiinsa punoen
seisahtui hetkeksi tässä.
Mies heräsi, kivestä kimposi hän,
paula taian kun purkautui,
tempas syliinsä neidon himmeän
ja sen varjoon kietoutui.
Ei enää tuo nainen voi vaeltaa
alla auringon, tähtien, kuun;
ei päiviä, öitä, vaan alinen maa,
sinne joutui hän, suljettuun.
Mutta kerran vuodessa kirpoavat
kivilukot, ja sylityksin
he aamuun valkeaan tanssivat,
ja varjo on heillä yksi.
Runot on suomentanut Alice Martin.