Ma oksalla ylimmällä... Hämeen harjujen lumoissa

Pääsiäispyörähdys sujutteli hyvässä säässä, vaikka todeta täytyy, että uskollinen Römpöttimme oli talven jäljiltä kuin pakastekaappi taas ensimmäisen yön. Lähdimme reissuun jo torstai-iltana ja ajelimme ensimmäiseen etappiimme Hämeenlinnaan. Yövyimme keskustan tuntumassa ja ehdimme vielä iltasella ennen yöpuuta kävellä kaupunkikierroksen hiljaisessa, hämärtyvässä tunnelmassa. Hämeen linnankin näin ensimmäistä kertaa siltä toiselta puolelta, puistomaisemasta käsin.

Aamun valjetessa laitoimme nokan kohti Sääksmäen siltoja, Voipaalan kartanoa ja Rapolan harjun maisemia.

Harjun muinaismuistoalue oli vaikuttava. Helposti saattoi kuvitella, kuinka sinne on turvaan hakeuduttu vihollisen uhatessa ja kuinka on tähyilty järviltä näkyviä joukkoja, varautuen puolustautumaan kaikin keinoin. Alue on todella laaja, keskellä suuri ja suojaisa kattila, jota ympäröivät harjut, joilta näkyy todella kauas.

Voipaalan kartanoalue oli keväisessä asussaan viehättävä, mutta barokkipuiston loistoa jäin kyllä kaipaamaan. Sääksmäki ja Valkeakosken seutu osoittautuivat kuitenkin niin viihtyisiksi, että eiköhän sinne vielä kesäkeleilläkin palata. Silloin on luvassa paljon kaunista ja kartanokin auki uteliaille silmille. Ohan sen historia kiinnostava, Leinon, Sibeliuksen ja Larin-Kyöstin jälkiä siellä saa kulkea ja katsella samoja maisemia, jotka ovat siivittäneet ikimuistoisten taideteoksien syntyä.

Valkeakoskella kävelimme paljon. Ihastuin mm. Riippusiltojen lenkkiin, mutta matka jatkui Laitikkalaan ja piipahdimme Rönnvikin viinitilalla, jossa puoti oli sopivasti avoinna. Laitikkalasta puoliväliin kohti Kangasalaa ajaessa on Pälkäne, jossa tiesin sijaitsevan soman putiikkiliikkeen nimeltä Keltainen talo. No, minä tietysti etsiskelin... keltaista taloa, mutta eihän se ollut kun valkoinen, vaan löytyipä viimein!

Tuossa ylimpänä olevassa kuvassa näkyykin sitten loppumatkan harjuetapin, eli Kangasalan Haralanharjun näkötornista avautuva huikea järvimaisema. Harjun kalliolle, näkötornin juureen, on pystytetty muistokivi Z. Topeliuksen kunniaksi ja tornissa on tuon ihanan, kouluajoilta tutun laulun säkeitä kirjoitettuna.

Paluumatkalla palasimme vielä Visavuoreen, joka oli menomatkalla, pitkänä perjantaina, kiinni. Kyllä kannatti palata. Siellä on tänä kesänä Emil Wikströmin 150 v. juhlanäyttely, joka oli juuri avautunut, myös Kari-paviljonki oli tutustumisen arvoinen. Suurmiehiä kumpikin omalla taiteenalallaan, tai niillä monilla, joillekin näyttää lahjakkuutta satavan ylenmäärin. Ei voinut kuin ihailla.

Kevätreissun suunnittelua, kartanoita ja vedellisiä kaupunkeja (mobiilibloggaus)

Kevään autoreissuja suunnittellessa etsiskelin sopivalla ajeluetäisyydellä olevia vedellisiä paikkoja joissa emme vielä ole vierailleet. Niitä on, mutta vähiin alkavat käydä. 

Muistin, että kesälomareissulta kotiin ajellessa tulimme läpi Valkeakoskesta, jalkapallokentän vierestä viuhuten, ja aloin tutkiskella mitä nähtävää niillä seuduin saattaisi olla.

Sain selville, että Valkeakoski on kasvanut ja erottunut keskuskaupungiksi Sääksmäen pitäjästä teollistumisen myötä. Samanlainen paikallishistorian kaari kuin laajalla, maatalousvaltaisella Tuusulan pitäjällä on ollut täällä meillä.

Sääksmäen nähtävyyksiin ja historiaan pureutuminen johti polkuni Varrella Sääksmäen vienojen vesien -kirjan sivuille. Tuo Annamaija Kuulialan kirjoittama historiikki kertoilee mukavasti alueen kartanoista, kirjailijoista ja taidemaalareista ja muista alueella asuneista tai kesää viettäneistä merkkihenkilöistä.

Ja kuten niin usein, tuo kirja johti toiseen. Se innoitti muun muassa lukemaan Lauri Pohjanpään ja Helena Anhavan runoja. Ne ovatkin nyt seuranneet junalukemistonani pitkin kevättä.

Kovin olen odotellut, että sää lämpenisi ja hiirenkorvat alkaisivat jo vilahdella oksistoissa, mutta hidasta on. Useasti ovat yöt vielä olleet pakkasen puolella. Krookukset ja sinivuokot sentään pilkottavat jo kotipihassakin ja seljan sekä kuusaman oksistoissa on jo pikkuruisia lehden alkuja, mutta, mutta...

Vaikka kevät ei tahtipuikkoani ole totellut, odotan silti innokkaana järviseutujen maisemiin pääsyä. Ovathan järvistä sentään jo jäät lähteneet. Postiivisesti ajateltuna on siitä hyötyäkin, että lehti ei puissa vielä ole, näkyvät Sääksmäen Rapolanharjun ja Kangasalan Keisarinharjun maisemat esteettömästi vesien ylitse.

Viimevuosien pääsiäisreissuilla olemme nähneet miljoonittain vuokkoja ja runsaasti rentukoita. Saa nähdä mikä on tämän pääsiäisen kukka.

Kukkiva Puerto de la Cruz on valloittava

Lomaviikko Teneriffan tuulisella saarella on takana. Kiertelimme Puerto de la Curzin puistoja ja rantoja. Rantoja kaukaa ja puistoja läheltä.

Kun laitoimme matkatoiveet tapetille ja valitsimme siitä keskiväliltä, päädyimme lomailemaan kaupunkiin joka tarjoaa sekä luonnon kauneutta että rantaelämän riemuja. No luontoäiti päätti tarjota puitteet, jotka jättivät rantaosuuden vähemmälle.

Hotelli kuitenkin oli valittuna siten, että kerrankin näykyi meri. Vesi velloi aivan kalliokielekkeen reunalle rakennetun hotellimme parvekkeen alla. Jylinä oli kunnioitusta herättäva ja öisin 70 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli sai maininkien pauhunan kuulostamaan jopa pelottavalta. Parvekkeen oven kun aukaisi, sai kunnollisen tuulikuivauksen, mutta maisemaa ei voittanut mikään.

Loma oli erilainen, sillä käytössämme oli paikallisopas. Vanha tuttu, saaren residenssi, joka osasi kertoa kaikki paikalliset ottipaikat ja viehätykset. Niinpä tulimme käyneeksi muun muassa kaupungin yläpuolisilla rinteillä sijaitsevassa Monasterion ravintolamaailmassa. Paikka on viehättävä. Aivan oikeaksi luostariksi rakennettu, mutta historian tiimellyksen vuoksi virkaansa vihkimättömäksi jäänyt Finca. Vuosia myöhemmin se on löydetty uudelleen ja herätetty ruususen unestaan. Nyt sen valkoiseksi kalkituissa ja kunnostetuissa saleissa ja halleissa, majataloissa ja piharakennuksissa toimii useita ranvintoloita ja viinitupia, jotka tarjoavat paikallista lähiruokaa. Viereisillä tiluksilla kasvatettua vuohta, kania ja ankkaa ja paikallisia makkaroita, kinkkuja ja tietysti lähialuiden, kuten Orotavan, Tacoronten ja Güimarin viinejä.

Rannan ja kaupungin keskustan alueella oli myös viehättäviä ravintoloita. Erityisen ihanaa kania sai keskustan El Patio -ravintolassa, joka korvissani italialaiselle vaikuttavasta nimestään huolimatta tarjoaa espanjalaisen keittiön herkkuja ja kanarialaista perinneruokaa modernein vivahtein valmistettuna. Siellä söin ehkä elämäni ihaninta kania, conejo en moderno salmonrejo. Annos sisälsi luutonta kanirullaa salmonrejoyrtein, laakeri, rosmariini, timjami, maustettuna ja ohuesti leivitettyjä rapsakoita parsan varsia sekä tietysti paikallisia suolassa keitettyjä ryppyperunoita ja punaista mojo-kastiketta, joka tuotiin erillisessä kipposessa. Oli hyvää, myös muun pöytäseurueen mielestä. Jokunen "kanin karsastaja" jopa päätti uskaltautua tilaamaan tulevaisuudessa oman annoksen.

Puistoissa kierreltiin tottakai. Senhän olin jo matkaan "sisälle suunnitellut". Mahtava orkideapuisto oli mieleen painuva valtavine Araucaria-puineen, traakkeineen ja palmuineen, mutta vielä sitäkin ihananpi oli Japanilainen puutarha aivan kaupunginpuiston, Taoron, joka sekin oli ihana, laidassa.

Kumma paikka, mistään en löydä sen tietoja, eikä siitä mitään missään vihkosessa mainittu. Kartassa vain näkyivät vesialtaat ja maininta Lagos de agua -puistosta, jonne oli myös oma sisäänpääsymaksu, mutta muuta tietoa ei mitään. Eikäpä siellä juuri muita ollutkaan kuin me, jossakin vaiheessa toinen vaaleatukkainen pariskunta, kieltä en kuullut, mutta pohjoisiksi kansoiksi veikkaan, käveli pitkin polkuja. Sisäänkäynnin yläpuolisessa kaariholvissa taisi lukea Rico rice...

Hämmästys, älypuhelin köyhdyttää SoMen käyttöä

Olen nyt Jollaillut muutaman kuukauden ajan ja laitteen käyttö alkaa jo sujua pienistä kommelluksista huolimatta aika hyvin, kuvat lähtevät eetteriin väärin päin ja kommenttitekstit jäävät välille tai katkeavan kesken ja "vahingon laukauksia" sattuu ja tapahtuu.

Sen olen yllätyksekseni huomannut, että somen käyttöni on puhelimen myötä vähentynyt ja köyhtynyt huomattavasti. Ja minä kun luulin, että olisin entistä paremmin virtuaaliympäristössä mukana ja tapahtumien tasalla. Ei niinkään. Puhelimesta tulee seurattua tuttujen kuulumiset, liitettyä kuvia ja linkattua mielenkiintoisia otsikoita sekä tykättyä joistakin lehtiartikkeleista, mutta siinäpä se.

Erittäin harvoin enää istun koneella Facebookin ääressä, joka tarkoittaa sitä, että kavereitten linkkaamat musiikit jäävät kuuntelematta, kulttuuriryhmän videot katsomatta ja monta mielenkiintoista juttua menee sivu suun. En jaksa junassa näitä kuunnella ja syventyä, eikä nettiyhteydetkään raiteilla ole kovin sujuvat.

Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, mene ja tiedä tuota.

Chilihilloketta, vahvoja juustoja ja taidenautintoja

Nordenskiöldinkadun kävelysilta, Helsinki 

Makunautintoja vertaansa vailla sain kokea Juustopöydän vuosikokouksessa Valiolla. Tarjolla oli notkuvat herkkupöydät; mansikka-rucola salaattia, kanalla höystettyä coleslawta, ihania piirakoita, hedelmiä ja tietysti juustoja.

Aivan uutta minulle oli juustojen kanssa tarjolle pantu, ärhäkän tulinen ja miellyttävä chilihilloke. Ihmeellisen hyvin se sopi Ritari ja Alppi Kreivi -juustojen seuraksi. Ei liian tulista, mutta ei missään nimessä pliisua, juuston täytyy olla maultaan vahva, että se kykenee kisaamaan hillokkeen rinnalla tasavertaisesti.

Toinen pöydässä tarjottu, minulle uusi juustohilloke oli tyrni. Se pyöristi mukavasti jopa iki-ihanan Auran kirpakkuutta.

Kotiin tuomisiksi tuli runsasjuustoinen pussukka, jolla pääsee kokeilemaan keittotaitoja ja juuston käytön kekseliäisyyttä. Pussista löytyi muun muassa uusi, helmikuussa markkinoille tullut Vanilja tuorejuusto, joka sopii oivallisesti leivontaan, esimerkiksi muffinien täytteenä on kuulemani keskustelun mukaan oikein makoisaa.

Ateneumissa ihastuttava Tove Jansson -näyttely

Tulipa viikolla pyörähdettyä Ateneumin näyttelyssä. Aivan satumainen. Minuun tekikin suuren vaikutuksen Toven öljyvärimaalaus nimeltä Satu ja toinen, jonka nimi oli Paratiisi. Niissä oli aivan ainutlaatuinen valon hehku, työt suorastaan valaisivat huoneen omalla värimaailmallaan ja hohdollaan. Olisin voinut vain niitä jäädä tuijottamaan tuntikausiksi.

Muumeja oli tietysti nähtävillä myös usealla tavalla. Oli alun hahmotelmia, kehittyneitä valmiita sarjakuvia ja Tuulikki Pietilän rakentamia pienoismaailmoja, jotka olivat hellyttävän yksityiskohtaisia ja taidokkaita ja etenkin pienten vierailijoitten mieleen.

Muista töistä aivoihin jättivät jälkensä Toven rehevät kukka-asetelmat sekä työ nimeltä Kumiplantaasi ja monet parvekenäkymiä kuvaavat ihanat maalaukset. Käykää ihmeessä, näyttely on auki syksyyn asti.

Puutarhaunelmia, kukkaset historian valossa

Lunta on taas maassa ainakin kymmenen senttiä, eikä sää todellakaan innosta puutarhasta nauttimaan, mutta mielenkiintoista oli kuulla Heinolan kaupunginmuseon johtajan Kari-Paavo Kokin esitystä kukkakoristeiden käytöstä huonekaluissa ja muissa käyttöesineissä historian saatossa, kun mukava määrä puutarhanaisia oli kerääntynyt yhteen vuosikokouksen tiimoilta.

"Kukkaset ovat olleet esillä aina, kautta vuosisatojen ihmisten elämässä. Ne ovat koristaneet esineitä niin kauan kuin kukkasia - ja ihmisiä - on ollut".

Näimme kuvia antiikin esineistä, joissa muun muassa akaatti (aganthus) koristeellisine ja koukeroisine lehvineen oli merkittävässä roolissa tuomassa luonnon ja kauneuden lumovoimaa käyttöesineisiin, kuten arkkuihin, joita käytettiin koristeellisina istuimina sen ajan sisustuksessa.

Ja kuulimme nyt niin kotoisen tulppaanimme tulleen muotiin jo 1600 luvulla, jolloin hollantilaiset tekeivät sillä kauppaa mitä suuremmassa mittakaavassa. Erikoisten sipuleitten tiimoilta hankittiin, ja menetettiin, mielettömiä omaisuuksia.
Barokin aika puolestaan toi mukanaan mm. auringonkukka-aiheet ja rokokoo 1700-luvulla innoittui luonnontieteistä. Silloin Linné kokosi kasvistonsa ja ajalle tyypillisiä koristeaiheita olivat akaatit, simpukat ja kukkaset. Pinnalla oli myös fysiografia eli kaikki maanviljelyyn liittyvät aiheet.

Ajalle kosmopoliittista kuvaa loi kiinalaistyyli herkkine pioneineen ja itkuraita- eli willow-teemoineen. Tuolloin myös Euroopan ylimystö ihastui Kiinan posliiniin, sillä Euroopassa osattiin tuottaa vain fajanssia, kunnes saksalaiset vihdoin keksivät posliinin valimistuksen salat ja kuuluisa Meissen posliini sai alkunsa. Sitä koristi etenkin kuuluisaksi koristeaiheeksi noussut saksilainen kukkakimppu, jota edelleen näkyy astiastojen koristeissa käytettävän.

Kustavilainen aika 1800-luvulla toi mukanaan mm. lootuspienat huonekaluihin ja talojen fasadien pylväikköihin. Niitä saamme tänä päivänäkin ihailla mm. Helsingissä monien vanhojen talojen julkisivuissa. Empire puolestaan toi mukanaan herkät kukkaset, mm. Napoleonin puoliso Josephine oli innokas ruusuharrastaja ja tilasi astiaston, joka on koristeltu ihanilla ruusukoristeilla. Toinen Empiren suosima koristeaihe olivat tammenlehvät ja myöhäisempire toi tullesaan biedermeiertyylin.

Kertaustyyli 1800-luvun lopulla nimensä mukaisesti kertasi kaikki edeltävät tyylit ja siihen vastavirtauksena syntyi Jugend-tyyli, johon 1890-luvun tienoilla herätiin ymmärrettävästi halusta luoda jotain uutta vastineeksi kertaukselle.

Suomessa tyypillisiä Jugend-tyylin koristeaiheita olivat omasta luonnosta peräisin olevat aiheet, kuten voikukka, karhut ja linnut sekä monet muut luontomme kasvit, jotka koristavat sen ajan esineistöä ja vaikkapa Arabian talvikkia, jota löytyy omastakin astiakaapista.
Vielä nähtiin kuva Yrjö Blomstedtin suunnittelemista lastenkamarin kalusteista, joita koristi tyylitelty ulpukkakuviointi.

Mielenkiintoinen esitelmä, joka herätti myös kiinnostuksen Heinolan kaupunginmuseota kohtaan. Siellä avataan ensi kesänä suuri barokkinäyttely, joten eiköhän yksi kesäreissun suunnista ala jo selvitä.

Kuvan url: http://media-cache-ak0.pinimg.com/236x/26/34/43/26344385323d8085556e5e0d9ed6f567.jpg

Lumipyryn uhka leijuu keväisen maiseman yllä

Katri Valan puisto, Helsinki

Kevät etenee vauhdilla, aurinkoa piisaa ja sipulikukkaset työntävät neniään maan pinnalle. Mutta mitä vielä! Viikonlopuksi on luvattu tänne eteläänkin jopa 20 senttiä lunta! En tahdo! 

Keskiviikkoaamuna työreissulla nappasin yllä olevan kuvan puistosta. Ihastuttavat vänkkyräiset puut ja viheriöintiä enteilevät nurmikentät sekä paljaat kalliot. Ihan kohta näkyisi jo hiirenkorvia ja narsisseja.

Mieli halajaa jo muutenkin kohti kevättä. Römpöttiläisen saisi kohta laittaa reissukuntoon, kun ei enää ole edes talvirengaspakko voimassa. No, ensin on talviloman vuoro. Niin hassulle kun tuntuukin tuo talviloma nimitys tänä talvena, varmaan pitää ensi vuonna anoa loma jo helmikuulle, jos tahtoo päästä lunta pakoon, vaikka mikä sen tietää, voihan pian olla, että ensi talvena saadaan kestää tämänkin talven lumikuormat.

Piha alkaa myös olla sula, enää vain takametsään ulottuvilla laitamilla on lumilämpäreitä, kaikki muu on sulanut. Vielä ei meillä pilkistele mikään nenä, ei krookus eikä narsissi, mutta naapurin eteläisellä pihalla lumikellot valkoisina mättäinä loistavat. 

Jännityksellä viikonlopun säitä odottelen, jos tulee lunta, on luontevampaa pian viettää sitä talvilomaa.