Kanarialta karanteeniin

Lanzarote, Puerto del Carmen

Tammikuussa tehtiin talvilomavalintoja. Oli listalla Rooma-Sorrentoa ja Teneriffaa. Sitten osui silmiin Lanzarote sopivan houkuttavasti, kun ei siellä vielä oltu käyty.

Mainio oli paikka. Hotelli aivan rantakadun tuntumassa Puerto del Carmenin keskivaiheilla, kävelylenkin päässä vanhasta kaupungista.

Alkuviikolla kuljettiin kylällä, kahlattiin kovassa tuulessa hiekkarannalla ja tehtiin ohjattu retki Timanfaya kansallispuiston tuliperäisille rinteille. Saimme nauttia auringon laskusta, vaikka se verhoutuikin persikan punaisen pilviharson taa. Illallisella tarjottiin BBQ, tulivuoren höngällä kypsytettyä kanaa ja possua. 

Viikon keskivaiheilla tehtiin pitkä patikka lentokentän ohi, rantoja pitkin Arrecifeen. Matkaa edestakaisin tuli vähän reilu 30 kilometriä. Jalat väsyivät ja ruuvia kiristi kotimatkalla. 

Arrecife, pääkaupunki, oli pettymys. Hiljainen lättänä, ei ihmeitä nähtäviä. Rosoinen ja ränsistynyt, siis niiltä kohdin joita meidän silmiimme osui, ja minne jaksoimme paarustaa. 

Loppuviikosta piti olla retki pohjoiseen, vihreisiin luoliin ja Cesar Manriquen jäljille, mutta koronavirus peruutti sen. Sen sijaan sitten patikoimme ylämäkeen Tiasin kylään, Jose Saramagon rakastamiin maisemiin. 

Sitten lähtikin nopea rulla liikkeelle. Yhtäkkiä ilmestyivät laput ravintoloiden ikkunoihin, nauhat rannoille vievien portaiden eteen, poliisit kaduille. Koko saari suljettiin nopsaan tahtiin. 

Meillä olikin kotimatkan aika, mutta lentokenttä oli turvoksissa turisteista, joilla olisi ollut vielä viikkoja lomaa jäljellä. Meidät kaikki kotiutettiin samassa rytäkässä, kun oli tieto Espanjan määräyksestä laittaa rajat kiinni covid-19 pandemiaan varautumisen vuoksi.

Jonotusta ja härdelliä. Tulipa todistetuksi sekin hetki, kun suomalaisten sanottiin jonottavan liian lähekkäin. Lentokenttävirkailijat tulivat meitä järjestelemään metrin päähän toisistamme. 

Muistoihin syöpyivät karut vulkaaniset rakkamaastot sekä loppuloman autiot kadut ja hylätyt rannat. Päällimmäiseksi nousevat kuitenkin merelliset maisemat ja kukkien piristämät muurit ja kaktusten ja kiinanruusujen täplittämät käytävät - ja aurinko. 

Päivät kuin Piri Reis'n hovissa

Erinomaisen viihdyttäväksi kuuntelukirjaksi on osoittautunut Mika Waltarin klassikko Mikael Hakim, jonka parissa olen viihtynyt jo monta aamun ja illan junamatkaa.

Tätä yli 900 sivuista mammuttia olen käsissäni pidellyt useasti kirjastossa ja kirjakaupassa. Muistaakseni olen vuosikymmeniä sitten koettanut kirjaa lukeakin, mutta sortunut jo alkutaipaleella.

Nytkin tuntui aluksi vaikealle päästä juttuun mukaan Waltarin laajasanaiseen jaaritteluun tottumattomana. Jonkin ajan kuluttua kertomus alkoi kuitenkin imeä uumeniinsa ja värikäs tarinallinen historian kuvaus viihdyttää.

Tikahtua meinasin, kun pääsin siihen vaiheeseen, jossa Mikael ja Antti saapuvat Osmanien valtakuntaan Ahmet Muhiddin Pirin vieraaksi.

Kuvaus valtakunnassa vallitsevasta järjestyksestä oli aivan kuin nykyinen työelämä; Piri Reis on mitä ihastuttavin manageroinnin mestari. Hovin pikkuruiset asiat ovat tarkasti säädellyt, suuremmat odottelevat vielä vuoroaan. 

Ja jos Waltari tarinoisi juttujaan tänä päivänä, tulisi hän naiskuvauksensa johdosta boikotoiduksi ellei vallan lynkatuksi, niin tyhjäpäiseksi hän kuvailee tarinan sankarittaren Giulian, vaikka tämän hahmossa joskus viisas viekkaus häivähtääkin. Giulian huomio kiinnittyy pääasiassa jalokivin koristettuihin tohveleihin ja kirjailtuihin kaftaaneihin. 

Monet 1500-luvun hallitsijat ja tutkimusmatkailijat saavat äänen tarinan juonteissa. Basaarien kujat ja koreat palatsit välähtelevät silmiin kuin pilvistä lipuen. Onneksi päivät ovat jo kirkastuneet joten näen ja älyän hypätä pois junasta oikealla asemalla. 

Shiwu Qinggong: Ajatuksia vuorilta

Niinpä vaan osui taas käteeni ihana kirja. Tai oikeammin, osuin kirjaan verkkosivujen viidakossa, varasin oitis kirjastostani ja noudin luettavakseni.

Kaivoin lammen kuuta varten

Tuon kirjan nimen osuessa silmiini, ei mitään muuta tarvittu, kun tiesin pitäväni siitä. Bonuksena on kirjan kaunis kansitaide. 

Vuonna 1312 kiinalainen munkki Shiwu kyllästyi maailmaan ja muutti Punapilvivuorille kauas virkamiehistä ja melskeisistä hallintokäytävistä. 

Ajatella, jo silloin. Eipä ole mitään uutta auringon alla. Jokaisessa ajassa lienee oma sekavuutensa, jota tekee mieli paeta tiheikön keskelle. 

Siwu runoilee päivittäisistä askareista, vuoriston luonnosta, kasveista, vuoden kierrosta ja selviytymisestä. Vanhenemisen pohdintaa on monessa säkeessä, ja paljon voi oppia luonnosta kerättävistä syötävistä kasveista. 

Savikkakeittoa, männyn siitepölykakkusia, sinisateen silmuja... 

Teksteissä soi kiireettömyyden ylistys, vähään tyytymisen suoma ilo ja mielen tyhjentymisen keveys. 

"Ei huolen häivää mielessä koko vuonna, iloja riittää joka päivälle majassani. Aterian ja teekannullisen jälkeen istun kivellä lammen ääressä ja lasken kaloja." 

Sukulaissielu satojen vuosien takaa. 

Mietteitä ystävyydestä

Happy Valentine💕 On taasen ystävänpäivä. Töissä kahvitauolla, ystävänpäiväpullaa nauttiessa, virisi keskustelu ystävyydestä. 

Taannoin tuli tv:stä Kimpassa-ohjelman jakso, jossa M Larivaara ja KP Toivonen kertoivat olevansa 25-vuotisessa liitossaan aviopari, ei niinkään ystäviä. 

Tarkoittivatko, että avioliitto on suhteena ylemmällä tasolla kuin ystävyys, vaiko muuten erilainen. Se jäi jaksossa selvittämättä, vaikka toistui parikin kertaa.

Kahvipöydässä huomasi, että ajatus oli monelle outo. Myöntää täytyy, että en tiedä miksei liitto voisi pitää sisällään myös ystävyyttä, vaikka onhan rakkaus tietysti paljon kattavampaa. Kovasti harmoninen pari näyttivät olevan, olivatpa ystäviä tahi ei.

Joka tuutista tätä ystävyyttä nyt raikaa, eikä siinä mitä. Mukava asiahan tuo on, vaikka kaupallinen ja kukkaisa... No kukat taas eivät koskaan ole pahasta.

On monenmoista ystävyyttä, niitä joiden kanssa tapaa päivittäin ja niitä joita näkee kerran kymmenessä vuodessa. Yhtä rakkaita kaikki. Ja nykyisin vielä virtuaaliset ystävät ja ystävät yli rajojen. Kiitos kun olette. 

Mainio kirjalöytö - Reissussa: Eeva Saarto

Kiitos kotikirjaston eteisestä löytyvän kirjojenvaihtohyllykön, olen saanut nauttia Eeva ja Jukka Saarton  mainioista matkamuistoista Eevan kirjoittamien kertomusten muodossa.

Reissussa, on opus, johon on kerätty juttuja matkoilta vuosina 2001 ja 2002. Retket ulottuvat Tukholmasta Lontooseen, Agadirista Dubliniin ja moneen paikkaan siltä väliltä. Onpa kotimaan automatkojakin ja vierailu Mäntyharjun Salmelassa. 

Virkistävä ja ihana kirja. Eeva Saarto on taitava kirjoittaja ja melkoinen tietopankki kulttuurin ja historian saralla. Jokaisen reissutarinan lomassa oppii myös maan historiaa ja nähtävyyksien taustoja. 

On valtavan hienoa, että pariskunta on painanut tarinat kansien väliin ihmisten nautittavaksi. Olen nauttinut matkoista! 

Kirjoja on useita, ja googlaamalla sain selville, että antikvariaateista niitä voi ostaa. Kirjastoissa ei näytä olevan ainuttakaan, mikä on harmi. 

Kiitoksia Eeva, jos viesti sinut tavoittaa. Jukan kuolemaa v. 2017 koskevan uutisen löysin Forssan lehdestä netin pyöräytyksellä. 

Näin aika kulkee, muistot kuitenkin jäävät. 

Mustan tammikuun valojuhla

Kokolailla on pimeää ja märkää saatu nauttia viime viikkoina, myös tämän vuotisessa Luxissa osui meille kurakelit. 

Vanhasta viisastuneena vältimme ensimmäistä valopäivää, jolloin keli olisi suosinut, ruuhka kuitenkin kamala, sillä väkeä oli ollut reilut 80.000 kiertämässä reittiä, joka tänä vuonna sumputtui heti alkurasteilla. Pitkän jonotuksen vaatinut nauhateos ei myöskään palkinnut. Käytävä olisi pitänyt nauttia rauhassa kulkien ja aisteja käyttäen. Nyt sen joutui suorittamaan marssien. 

Suttusäistä ja ihmismassojen vyörystä johtuen olivat Kaisaniemen polut ja kentät tallautuneet kurakoiksi kun vihdoin kiepille lähdimme. Tihkui ja satoi ja sitten yltyi vielä tuuli, mutta sitä mukavammin loistivat valot mustuudessa.

Tokoin rannan teokset olivat mielestäni parhaat. Kaupungin Teatterin valoteoksen seuraamista häiritsi vilu ja ropiseva saderyöppy, mutta kyllä nautin siitäkin, ja muistoihin jäi videona.

Retken kruunu löytyi kuitenkin tällä kertaa proosallisesti lämpimästä ravintolasta. Penelope tarjosi meille sateen ja tuulen pieksemille mukavan ekstemporepöydän, josta saattoi katsella sateessa kulkevia. Ruokakin oli hyvää, ja viini lämmitti.

Onneksi Malaga!

Lomaviikko Espanjaan alkoi melkoisella sähläyksellä. Oli tarkoitus mennä taas Benalmadenaan, mutta kas, otettiin lennot epähuomiossa viikkoa liian aikaisin kämppämme saatavuuteen nähden. Onneksi oli mahdollisuus tallettaa viikko myöhemmin käytettäväksi. Niin tehtiin ja lennot pidettiin. Mietittiin asiaa uusin silmin ja varasimme asumuksen Malagasta.

Sitten sohellus vasta alkoikin. Norwegian muutti lennon lähtöaikaa, olisimme olleet perillä yön pikkutunneilla. Pilkkopimeä kaupunki, avainten nouto keskellä yötä... kokemusta on, eikä houkuttanut... toisaalta asuntoa ei ollut mahdollista kuluitta perua. 

Pidettiin siis lennot ja asumus. Lähempänä lähtöpäivää onnistuin vielä vekslaamaan lennon aamulla lähtevään koneeseen. Hienoa! Sitten ilmoitti asunnon välittäjä, että joutuvat vaihtamaan kohteen, käykö? Jos ei, niin rahat saa takaisin. No, lentoa ei voinut kuluitta perua, koska olin sen juuri saanut sovittua ja hyväksynyt. Suostuttiin siis uuteen osoitteeseen - ja hyvä niin. 

Asuttiin siis viikko keskellä historiallista Centro Storicoa, aivan tapahtumien ytimessä ja loikkauksen päässä rannasta. Aamuisin riennettiin vanhaan kaupunkiin desayunolle ja iltaisin Marques de Larioksen valoshowta katselemaan. Siinä välissä käveltiin rannat päästä päähän eli Guadalhorcen suistosta El Palon jälkeen siintävälle pienvenesatamalle. Tietysti hypittiin linnoilla myös. Englantilaisella hautausmaalla löydettiin kirjailija Aarne Haapakosken eli Outsiderin muistokivi. 

Mainio viikko. Aurinkoista kaiken aikaa, kahlattiin, ei uitu, mutta uimareitakin nähtiin. Patikkamatkaakin tuli reilut sata kilometriä. Joten taas kerran e Viva Espanja! 

Teatteri Cervantesin aukio

näkymä Marriot hotellin skybarista

Tinto de Verano oli suosiossa

Kuvia, kuvia.... 

https://photos.app.goo.gl/A4Jc9MwvrGS8wi298