Värikäs vuosi vaihtuu iloisin mamu-toivotuksin!

Tämä vuosi jää mieleen, paitsi leudosta talvesta ja sateisesta kesästä, myös maailman melskeiden rantautumisesta tänne asti.

Tuleva vuosi näyttää miten muuttajat löytävät paikkansa arjessa ja miten onnistuvat luomaan omat polkunsa täkäläisessä elämän rytmissä.

Minun vuoteeni mahtuu, lähinnä paivittäisen junamatkailun ansiosta, joitakuita kohtaamisia maahan muuttaneiden, eri kansallisuuksia edustaneiden ihmisten kanssa. Ja ruuhkajunaan toivoisin myös arvoisien päättäjiemme istahtavan aina silloin tällöin todellista Suomea kurkistelemaan.

Olen saanut opastaa kirgiisimummoa Tikkurilan asemalla junanvaihdossa sekä neuvoa oikeaan junaan ulkomaalaisia, heikosti suomea osaavia ikänaisia. Naiset syystä tai toisesta valitsevat minut kysymysten kohteeksi. Liekö syy siinä, että minulla ei nykyisin juurikaan ole kiire, vaan haahuilen asemilla kaikessa rauhassa hitaasti edeten, jotta aikaa paikalla seisoskeluun jäisi mahdollisimman vähän.

Vaan sattuipa eilen niinkin, että minua puhutteli kurdimies, joka aikansa katseli kuinka temppuilin kännykkäni kanssa piuhoja korviin asetellen ja taas pois repien, ja silmälaseja otsalle ja silmille vuoronperään sovitellen.

Naamallani lie ollut huvittunut ilme, kun mies loihe ilmoille kysymyksen: Kuunteletko musiikkia, onko hyvää? No minä en ollut vehkeestä vielä pihaustakaan kuultavaksi saanut, mutta nyökkäilin ja myönsin vaan että kyllä, kyllä. Siihen mies yllättyneenä huudahti Oletko suomalainen! Oletko aina noin iloinen? Onko sinulla lapsia, oletko naimisissa? ja jatkoi -En olisi uskonut, olet niin epätavallinen.

Kuultuaan sitten, että juu, olen naimisissa ja lapsiakin on kolme, pyyteli kovin anteeksi uteluaan ja päivitteli sitten vielä jo aikuisten lasten ikiä, että niin vanhakin... ei uskoisi!

"Epätavallisuudestani" huolimatta, tai siitä syystä, päätin kuitenkin laittaa tämän keskustelun vahvasti plussan puolelle ja toivon, että moni muukin onnistuisi edes hetkiseksi luomaan kasvoilleen vaikkapa tuollaisen hämmentyneen hymyn tai muuten vaan sellaisen ilmeen, että ulkomaalainenkin uskaltaa suunsa avata. Mukavaa oli keskustella ja hyvää uutta vuotta mamumiehelle toivottaa.

Joulutohinaa ja elämäni lyhin bussimatka!

En minä mitään joulustressiä tunnusta, muuten vaan on unen lahjat vähissä ja pientä sekoilua ilmassa.

Eilisen puurojuhlan innoittamana pyöriä touhotin tänä aamuna punanuttujen, hameiden ja kenkien haussa niin, että sen tuhannen kiire tuli bussille juosta!

Risteyksessä, pikkuista ennen pysäkille ehtimistä mokoma tulikin, mutta pysähtypä, kun huidoin sillä kätevällä heijastinkortilla. Tuttu kuski. Huomenet ja kiitokset, kun noukki kyytiin tien poskesta, istumaan - ja, himpskatin himpskattia! Lahjapussi eteisessä. Siispä siltä siunaamalta nappia painamaan ja pois bussista. Yhden pysäkinvälin kerkesin körötellä.

No, lyhyt oli matka pussukkata hakemaan ja kohtalaisesti työpaikallekin ennätin. Siellä sitten kaikki tänään taas arjen harmaissaan ja minä yksin helakkana tonttuna... No, tuttu tunne.

Nyt ovat sentään laatikot jo uunissa ja piparin tuoksua ilmassa.

Mustasta maasta huolimatta oikein mukavaa joulunaikaa!

Valohoitoa pimeyden ja mustan märkyyden vastapainoksi

Joulukuu ja talven tulosta ei juuri tietoakaan. Pimeyttä aamuin illoin ja tihkusateen ropinaa vasten kasvoja... Mutta näillä mennään, onhan totuttelua takana jo jokunen vuosi.

Ennen alkuvuoden varsinaista valoilottelua eli Lux Helsinkiä, kävimme nauttimassa valoista Helsingissä ja Keravan Aurinkomäellä. Esplanadin puistoon rakennettu satumaisema poroineen ja kuusineen on ihastuttava! 

Täällä kotikylässä on vähän vaatimattomammat valot, mutta kyllä niitäkin passaa ihailla. Aurinkomäen Flowers of life -valoteos on nähtävillä vain rajallisen ajan, 16.12. saakka, mutta kirjaston puiston valoista saa nauttia pitempään. 

Pilkkopimeyden etuja lienee, että valoteokset hohtavat kirkkaina mustuutta vasten. Pieni riite ja lumihimerrys toisi kuitenkin mukavan romanttisen vivahduksen valojen tuikkeeseen.

Korkeakulttuuria, Sibeliuksen sävellyksiä harpulle ja sopraanolle

Sibeliuksen 150 v juhlavuoden piikkiin osui taas yksi riento, johon pääsin osalliseksi. Korkeakulttuuriksi voi kai luonnehtia "Sibeliuksen Unet" -konserttia, jonka kävin kuuntelemassa Malmitalossa männäviikolla. Mielenkiintoinen, ja taas uusia ulottuvuuksia taiteilijamestarista esille nostanut kokoelma.

Illan käsiohjelma tiesi kertoa, että ruotsalaisen kuvataiteilijan ja runoilijan, Ernst Josephsonin dramaattinen, sanoilla ja sävyillä, muodoilla ja symboleilla toimiva taide inspiroi usein Sibeliusta. Lisää aiheesta on luettavissa mm. Tomi Mäkelän Sibelius-kirjoituksesta, johon päädyin hakiessani lisätietoa Sibeliusta innoittaneista taiteilijoista.

Esitys oli vaativa. Ensimmäinen kappale, ruotsiksi laulettu Soluppgång viuhahti kieli- ja kuuntelushokkina ohitse nostaen tajuntaan ajatuksen; apua, en ymmärrä tästä yhtään mitään. Kirkkaalla ja heleällä sopraanollaan Minna Nyberg heläytti ilmoille sellaisen ääniskaalan, että kielellinen ymmärrys ei ehtinyt reagoimaan sanoihin kuin hyvin hatarasti.

Onneksi seuraava laulu, Svanesång - Joutsenlaulu soljui jo tajuntaan saakka ja pikkuhiljaa, etenkin lausuntaosioissa pääsin sisälle kieleen - ja musiikkiin. Ja lopulta, etenkin runo Jag är ett träd - Minä olen puu, jonka suomennosta olin jo ehtinyt käsiohjelmasta vilkaistakin, valloitti, ja nosti illan annin nautittavalle tasolle. Mielenkiintoista oli tutustua Sibeliuksen sisäisen maailman vähemmän tunnettuun puoleen sekä hänen harpulle säveltämäänsä musiikkiin.

Näin jälkeen päin ajatellen otaksun, että jos olisin tuntenut konsertin sisällön, en ehkä olisi paikalle mennyt, mutta kun sattumanvaraisesti ja ennakkoluulottomasti konserttiin osuin, olen iloinen uudesta, erilaisesta kokemuksesta. Taidokkaan esityksen oli koostanut Essi Iso-Oja, joka myös soitti harppua taivaallisen ihanasti. Harpulla ei rumia säveliä voi soittaakaan, sille minusta ainakin tuntuu. Käsiohjelman sanoin: Sibelius käytti harppua useissa orkestraatioissaan sekä sinfonioissa että sävelrunoissa (Aallottaret, Bardi, Luonnotar, Pohjolan tytär...). Paitsi soittimen perinteistä tehtävää maallisen ja taivaallisen tason välittävänä instrumenttina, se edusti hänelle myös skandinaavisen balladiperinteen säestyssoitinta.

Ernst Josephson:

Jag är ett träd - minä olen puu 

Minä olen puu, hyvälaatuinen ja varmasti kestänyt kauan, 

ellei myrsky olisi riistänyt lehtiäni keskellä kesäni aikaa. 

Nyt ojentelen paljaita oksiani ylöspäin kohti taivasta 

vaikka kaikki ympärilläni kesäisissä väreissään tarjoaa ihanan näkymän. 

Oi, koska saan peittää itseni, koska minun suodaan menehtyä? 

Oi, kuinka kaipaan sinua, sinä kylmä, valkoinen lumi! 

(Suomennos Essi Iso-Oja)

 

Tunnelmapala:

 

Svarta rosor, laulajana Anne-Karin Mikonaho

Haaveesta totta, ensimmäinen espanjankielinen kirjani - La Abuela Lola

Kun ensimmäisen kerran matkustin vuonna 1988 Espanjan aurinkorannikolle, oli se aikaa, jolloin ei lapsista ja perheestä ollut vielä tietoa. Haaveita vain.

Matka tehtiin sanakirjaa apuna käyttäen  ja rohkeasti autolla Gibraltarille ja Nerjaan ajellen, kaikkea uutta haluttiin nähdä ja oppia. Mukavat ihmiset, lämmin sää ja kauniit lomamuistot saivat sitten innostumaan kielen opiskelusta. Katselin kurssit telkkarista ja kuuntelin kaiken mitä löysin. Lainasin oppikirjoja ja lueskelin niitä.

Ensimmäiset kielikurssini kävin kai joskus 90-luvun puolivälissä Keravan Opistossa. Opettajaksi osui aivan ihanan innostava Päivi Suovuo, joka laulatti lauluja ja katselutti Este Pais -kieliohjelmaa televisiosta. Päivi raahasi luokkaan myös lukiossa vaihto-oppilaana opiskelleita espanjankielisiä oppilaitaan.

Kielikursseihin tuli sitten perhe-elämän melskeissä tauko ja opiskelu jäi omavaraiseksi. Sanastoa kuuntelin kuitenkin korvalapuista suht' ahkerasti ja raijasin junamatkoilla mukana oppikirjoja. Haaveenani oli oppia kieltä joskus sen verran, että pystyisin lukemaan espanjankielisiä kirjoja. Vihdoin osallistuin taas uudelleen iltakursseille vuoden 2009 tietämissä. Silloin pärjäsin jo alkeista hieman edistyneempien jatkoryhmässä. Hauskaa oli, kunnes kielioppi, preteritit sun muut, lannistivat innostuksen.

Netin myötä opiskelu on helpottunut. Kätevästi voi seurata lehtiä ja kuunnella radiokanavia. Ja nyt vihdoin, melkein kolmenkymmenen opiskeluvuoden jälkeen olen lukenut ensimmäisen espanjankielisen kirjani ja aikalailla sattumalta.

Olen lukenut Cecilia Samartinilta jo Señor Peregrinon ja Peregrinan, joista kovasti pidin, ja siitäpä syystä jäi silmänurkkaani kiinni tämä La Abuela Lola (suomennettuna Mofongo).
Ensin kovasti epäilin kielitaitoni määrää, mutta sitten päätin, että jos saan tolkkua kirjan takakannen kuvailutekstistä niin otan urakan selvittääkseni. Niihän siinä kävi, että taustan teksti oli kovin helppolukuinen ja lainasin kirjan - ja nyt se on luettu. Tosin olen lainan pari kertaa uusinut, joten aikaa on kirjan parissa kulunut tovi jos toinenkin.

Kirjan tarina

Ihana tarina kertoo sydänvikaisesta Sebastian-pojasta ja hänen perheestään, erityisesti isoäiti Lolasta ja hänen makoisista keitoksistaan, jotka tuovat illallispöytään värikkään joukon ruokavieraita omine tarinoineen ja taustoineen.

Kuten Samartinin muissakin kirjoissa, on tämänkin sivuilla runsaasti elämän viisautta ja ymmärtäväistä opetusta vaivihkaa tarinan sekaan solmittuna. Kokkauksen lomassa Sebastian vahvistuu, paitsi ruumiin terveyden puolesta, myös henkisesti. Poika oppii puolustautumiskonsteja ja saa varmuutta koulussa kiusaajansa edessä pärjäämiseen. Sivujuonena tarinassa kulkee Sebastianin vanhempien suhde, joka on koetuksella ja päätymässä eroon. Isoäidin keinoja perheen koossa pitämiseen ovat yhteiset ruokailuhetket ja hyvän ja elämäniloisen asenteen pintaan kutsuminen olipa elämässä tilanne mikä tahansa.

Kirjassa Sebastianin ylisuojeleva äiti pelkää pojan kasvun myötä eteen tulevaa suurta leikkausta, jollainen epäonnistunut, on jo koettu aikaisemmin, kun poika oli pieni. Tuskaa tarinaan tuo Sebastianin hauraus, monet rajoitteet samanikäisiin lapsiin verrattuna kun rikkinäistä sydäntä ei saa rasittaa. Haaveet juoksemisesta ja jalkapallopeliin osallistumisesta siintelevät pojan silmissä ja toive kaiken korjaavasta leikkauksesta vahvistuu ja kauhistuttaa äitiä.

Suloinen kirja, suosittelen. Jospa pian saan luettavakseni myös suomennetun laitoksen, niin voin tarkistaa onko tarina sama...

Ullanlinna, Metsuri, Morbier, Taleggio...

Mistä nyt puhutaan? No tietenkin juustoista!

Juustopöydän juustokoulu II pidettiin tällä viikolla Helsingissä, Ässäkeskuksen auditoriossa. Luennoitsijana ihastuttavan sujuvasanainen Jukka Sinivirta, jolta juttua ei jää puuttumaan.
Maisteltavaksi saimme tällä erää myös kotimaisia herkkuja.

Maisteluparit:

Helsingin meijeriliikkeen Ullanlinna 

ja Nicolas Feuillatte Rosé Brut samppanja

Herkkujuustolan Metsuri 

ja Joseph Drouhin Laforet Bourgogne Chardonnay 2013

Morbier AOP Frutiere de Flangebouche la Sommette 

sekä Cousiño Macul Antiguas Reservas Cabernet Sauvignon 2011 (Chile) 

ja Taleggio Castelli D.O.P Gran Selezione samalla viinillä

Munster Eremitage 

ja Wolfberger Grand Cru Steingrubler Gewurztraminer 2012 (Ranska)

Stilton Thomas Hoe Stevenson 

ja Grahams Natura Reserve Port

Ullanlinna oli minulle uusi tuttavuus, vaikka Helsingin meijeriliikkeen tiesin ja heidän Klippaniaan olin joskus jo maistellutkin. Metsuri oli tuttu entuudestaan ja valkoviininsä kanssa aivan oivallinen pari.
Ja nyt löytyi Morbier myös minun makuuni. Aikaisemmat olen niellyt ihmetellen, että mitäpäs hyvää näissä pitäisi nähdä, mutta tästä tykkäsin. Lentävästä Lehmästä sitä saa.

Mutta Munsterin valuvaa haisua ei voita mikään! Viininsä kanssa se oli mukava myöskin, vaikka minulle olisi paremmin sopinut joku vähemmän makea Gewurztraminer, tämä oli hieman liian suloinen. Ja kun makeista en tykkää, niin Stiltonin kumppaniksikin olisin ottanut vähemmän makeutta. Grahams Portista mielleyhtymäni menevät aina jouluun ja taatelikakkuun.

Maistelutilaisuus itsessään oli viihtyisä ja mukava. Joukon nuoret, uudet jäsenet kirvoittivat vilkasta keskustelua ja loivat iltaan välitöntä tunnelmaa.

Ja kun vielä kotimatkakin sujui lennokkaasti raitsikka-juna-bussi yhdistelmällä ilman turhia odotteluja, osui kokemus aivan nappiinsa virkistämään alkanutta talviaikaa ja myöhäissyksyä.

Reissu Tampereen kautta Jämijärvelle - vaihdelaatikon huoltoa

Viime viikonloppuna pääsi armas Ducatomme alias Römpötti-Rutinoff ansaitsemaansa hoivaan ja huoltoon. Matkattava oli täältä ruuhka-Suomesta aina Jämijärvelle saakka, että vanhuksellemme löytyi osaava, ja palvelua kohtuuhintaan tarjoava huoltamo T. Hinttu. 

Lauantaina ajelimme siis Tampereen vedellisiin maisemiin iltaa viettämään. Automökille löytyi paikka Ratinan rannan kupeessa olevalta paikoitusalueelta. Näin syksyllä tilaa oli mukavasti, vaikka Halloween viikonloppu kyseessä olikin.

Meneillään oli myös vast'ikään avatut Valoviikot, joten kaunista katseltavaa hämärtyvässä noitien ja kurpitsojen yössä riitti kovin. 

Sunnuntaiaamuna matka jatkui kohti korjaamoa, kauniit järvimaisemat vain vilahtelivat auton ikkunoista kun ajelimme ohi Ikaalisista. Kevätreissukohde? Mahdollisesti.

Jämijärvellä koetimme löytää aamupalapaikan. Neste-huoltoaseman ikkunassa oli lappu "suljettu sunnuntaisin", joten oli etsittävä muuta. Keskustassa (kaksi katua poikittain) oli ravitsemusliikkeen näköinen paikka "Pub". Sinne siis. Kyselimme paikan emännältä syömisistä, mutta vastaukseksi saimme, että ei mitään ruokaa ole tarjolla ja ystävällisen vinkin mennä lähimpään muonitusmajaan Jämille. Siellä meitä odottaisi oikein noutopöytäkin.

Jämistä emme olleet kuulleetkaan aikaisemmin, mutta selvisihän tuo. Suuri ulkoilukeskus hotelleineen, hiihtoputkineen, pienkonekenttineen, laskuvarjohyppääjien tukikohtineen, latuineen ja muine maastoineen.

                                 

Ja ravintolassa armoton kuhina! EU-virkamiehiä lienevät, tullin tai rajavartiolaitoksen monikansalliset joukot oikein miehissä, ja naisissa, olivat leirittämässä Jämillä. EU-tähtirivit liivien seluksissa tuikkien kulkivat nuo monikieliset ryhmät noutopöydän ympärillä lappaen lautasilleen porkkanaraastetta ja uunilohta, ihan kuin meikäläiset ikään.

Jämijärvelle jäi auto, ja nyt jännityksellä odotetaan voiko korjata, ja valmistuuko marraskuun aikana, että saamme vanhuksemme noudettua ennen lumikelejä talvilevolle omaan pihaan.