Italian viinit ja juustot - ja lämpöinen henkäys

Pitkästä aikaa ilta viinin ja juustojen parissa, kun eloisa joukko juustopöytäläisiä kokoontui Helsinkiin maistelemaan Monditalyn maahantuomia juustoja ja Winestaten viinejä.

Välimerellinen hellesää vallitsi jo reissun alussa kun matka joutui Esplanadin puiston läpi Unioninkadulle. Mukava oli kauppatorin laidalla hetki istahtaa ja katsella veneiden kelluntaa ja meren liplatusta. Espan puistossa oli kansainvälinen tunnelma, piknikporukoita nurmikot pullollaan, ihmisiä kävelemässä edestakaisin hiekkakäytäviä, musikantteja ja rennonletkeää meininkiä. Aivan eri maailma kuin marraskuun harmaudessa.

Illan juustoiksi oli valittu laatuja maan joka kolkasta. Pehmeä lampaanmaidosta pasta filata -menetelmällä valmistettu caciotta-juusto Caglio (nimi tarkoittaa "pieni juusto") oli etelästä. Se on maultaan mieto ja vuohenjuustomainen - myös ulkonäöltään. Piemonten alueelta maistelimme Tomaa, joka on lehmänmaidosta valmistettu, maultaan mieto juusto. Kovaa ja suolaista lampaanmaidosta tehtyä Pecorinoa (pecora = lammas), saimme parmesaanimenetelmällä valmistettuna ja kovasti se parmesaania myös muistutti.

Ja sitten olivat vielä illan kruunut, joihin ihastuin kovasti. Eteläinen Provolone, joka valmistetaan jännittävän näköisesti venyttäen (ks. video!) ja erilasiin muotoihin jäähdyttäen. Paikallinen tyypillinen muoto on kuulemma mandariini. Me saimme maistella tätä herkkua savustetussa muodossa.

Ja viimeisenä sitten oma suosikkini, harvinainen - tietysti - omilla Pohjois-Italian markkinoilla nautittu Formaggio di Fossa eli kuoppajuusto, jonka valmistuksesta kertoo tuo yllä oleva video. Koostumukselta kova ja hyvin suolainen juusto, jonka kanssa yllättävän monet maisteltavat viinit sopivat erinomaisesti. Tätä juustoa ei vähittäiskauppohin tuoda, valmistusmäärät ovat hyvin pienet ja kotoinen kulutus niin suurta, ettei tätä löydy juuri muilta Italian perukoilta. Joskus pitäisi siis päästä matkustamaan tuohon piskuiseen Soglianon kylään, joka kuulemma tuoksuukin juustolta. Juustokuoppia on muutamia, joten niihin kaikki juuston valmistajat tuovat omat merkatut säkkinsä, jotka ladotaan päällekäin kuopan pohjalle. Makueroja juustoihin syntyy sen mukaan ovatko ne päällimmäisenä vai alimmaisena. Alimpien läpi valuu ylemmistä juustoista nestettä koko kypsytyksen ajan. Kuopan aukaisu onkin sitten tarkkaa hommaa, jossa pitää olla ainakin kaksi avaajaa, kuopasta kun pöllähtää semmoinen eteerinen katku?, että avaajalta saattaa mennä taju.

Viineistä mieleisemmikseni nousivat Mezzacoronan valkoinen Cewürztraminer (DOC Trentino) sekä punainen Teroldego Rotaliano, joka valmistetaan saman nimisistä rypäleistä.

Chiantista pidän, mutta minkään juuston kanssa en siihen ihastunut. Maistelimme Natio Organic Chiantia Toscanasta, sen rypäleet olivat pääasiallisesti Sangioveseä. Pahaimmalle se maistui kuoppajuustoon yhdistettynä, mutta en sitä silti valitsisi.

Keväiseen hetkeen sopivat hyvin kuohuva Rotary Rose Brut, rypäleinä Pinot Noir ja Chardonnay sekä Rosa dei Masi Venetosta, sen rypäleet olivat sataporsenttisesti Refoscoa. Myös kuplivainen Lambrusco Emilia-Romagnasta oli hauska juustojen kanssa yhdistettynä, ei liian kevyt, vaan juuri sopiva.

Lämmintä luvassa!

Vuohensilmä

Tänään on ollut lämpimän lokoisa keli ja vihdoin tuntuu sille, että kevät etenee kotipihassakin.

Ryytimaa ei vielä kummoiselta näytä, mutta nousee sieltä taas aina niin uskollinen aasiansuolaheina sekä näköjään myös sitruunamelissa. Uuden ruohosipulinkin olen saanut vanhan ja väsyneen tilalle.

Vilskettä on piisannut pihassa ja viime viikonloppukin oli säiden puolesta suosiollinen. Ruokailu saatiin siirrettyä ulkotulille ja sitä myöten risukasaakin vähän matalammaksi.

Vihdoin kellertävät meilläkin tulppaanien nuput lupaavasti ja narsissit kukkivat. Kummallisen matalaksi jäivät niiden varret tänä keväänä, eikä kukinta muutenkaan ole kaikkein loistokkain. Jännityksellä odotan myös mitä nousee niistä kymmenistä UpStar-tulppaanin sipuleista, jotka istutin myöhään syksyllä.

Toivottavasti edes jokunen innostuu kukkimaan. Olen niin haaveillut ja tarkkaan punninnut suloisen sinipunervan värin loistoa keltaisen pömpelipöön seinustalla...

Kevään kone hyytyi, pakkasöitä ja sadetta (mobiilisti)

Vapun jälkeen ei vielä kovin montaa lämmintä päivää (tai yötä) ole ollut. Kasvit ovat jymähtäneet paikoilleen, vain joissakin koivuissa lehdet vihertyvät hiljalleen ja pajut sekä salavat ovat kasvatelleet lehden alkuja, kaikki muu kytisee ja hytisee alkuasetelmissaan.
Onneksi keskustan kirsikat kukkivat ja suovat lohtua tähän ankeaan ilmastoon. Kukat pysyvät nyt kauan näkyvissä, kun punaisten lehtien puhkeaminen kestää.
Pihalla narsissitkin ovat minivarressa, joitakin nuppuja näkyy, mutta eipä noita innosta kukkiminen. Tulppaanit ovat nupullaan länsipäädyn penkissä ja pihan puolella ovat vasta lehdet "jäniksen korvilla".
Eipä liioin ole tullut grillattua eikä edes risuja poltettua, vaikka nyt jo hyvin uskaltaisi tulet sytyttää, niin on maa märkää ja kostean udun ympäröimää.
Viime viikonlopun äkillinen ukkosmyräkkä iski modeemin mykäksi ja nettisurffailu on hoidettava toistaiseksi kännykkää käyttäen. Oppia ikä kaikki. Nyt on Jollassakin jo mobiiliverkon jako-ominaisuus, joten pärjäileehän sillä.
Viikonloppuna on äitienpäivä. Tuutit tuuppaavat mainoksia mahdollisista lahjoista, matkoista ja kukkasista. Omassa mielessä väikkyy pari viikkoa sitten äidin haudalla kukkinut suloinen sinivuokko. Sen vierellä oli nousussa joitakuita krookuksen ripusuja, toivottavasti ovat päässeet jo maan pinnalle.

Kirsikka kukkii, kevät on tullut yhden hypähdyksen taktiikalla

Mahtavaa, miten kevät on harppauksin edennyt muutaman viime päivän aikana. Koivut vihertävät ja nurmikko kasvaa kohisten. Aurinkoisilla pihoilla avautuvat jo tulppaanit nupuistaan ja sievä punerrus on ilo silmälle pitkän harmaan kauden jälkeen.

Kotoisat kirsikkappuumme kukkivat taas kaupungin puistoissa ja katujen varsilla, kaunista!

Vihdoin olen saanut syksyltä pystyyn jääneet korret kerättyä ja pensaat leikattua. Siistit kukkapenkit täyttyvät hiljalleen krookuksista ja narsissien vehreistä lehdistä. Nuppuja näkyy jo siellä täällä, mutta kylmä ja savinen maa antaa vielä odottaa kukkijoita.

Talon länsipäädyssä appeldoornit sen sijaan ovat jo tuloillaan. Näyttää sille, että leuto talvi on ollut niille suosiollinen, lehtikasvusto on tiheämpi kuin aikaisemmin. Innolla odotan, kuinka paljon itse tulppaaneita kehittyy.

Naapureiden aurinkophoilla ovat lumikellot kukkineet jo kauan, mutta omalla pihalla näkyy sinivuokkojen villiys. Nyt niitä on levittäytynyt tuppaiksi sinne tänne, valkovuokot valloittavat kuitenkin laajemman alan ja ketunleivissäkin on sievät kukkahamoset.

Ihanaa vihdoinkin päästä kourimaan multaa ja riipimään oksia!

Aikaa ei tahdo jäädäkään virtuaalipuutarhuroinnille, kun aurinkoinen keli on suosinut pihalla hääräämistä.

Kasvimaa on vielä kylmä ja multa liejuisen märkää. Mullan pinnalta sai märän syksyn ja talven jäljiltä rullata sammalta pois kuin rupea ihon pinnalta. Olisipa nyt ollut vireillä viherkaton rakennus, siirtosammaleen olisi saanut omalta maalta.

Tästä pekiltä takapihalle tähyillessä näen, että alppiruusuista Mikkeli odottaa kesää jo malttamattomasti lehdet ylöspäin auringon suuntaan ojentuneina, Haaga sen sijaan on vielä uninen. Sen lehdet suuntaavat osittain vielä maata kohden, varpaita paleltaa, eikä se millään viitsisi herätä tähän vappuiseen raesateeseen ja viiden lämpöasteen kevätsäähän. 

Ma oksalla ylimmällä... Hämeen harjujen lumoissa

Pääsiäispyörähdys sujutteli hyvässä säässä, vaikka todeta täytyy, että uskollinen Römpöttimme oli talven jäljiltä kuin pakastekaappi taas ensimmäisen yön. Lähdimme reissuun jo torstai-iltana ja ajelimme ensimmäiseen etappiimme Hämeenlinnaan. Yövyimme keskustan tuntumassa ja ehdimme vielä iltasella ennen yöpuuta kävellä kaupunkikierroksen hiljaisessa, hämärtyvässä tunnelmassa. Hämeen linnankin näin ensimmäistä kertaa siltä toiselta puolelta, puistomaisemasta käsin.

Aamun valjetessa laitoimme nokan kohti Sääksmäen siltoja, Voipaalan kartanoa ja Rapolan harjun maisemia.

Harjun muinaismuistoalue oli vaikuttava. Helposti saattoi kuvitella, kuinka sinne on turvaan hakeuduttu vihollisen uhatessa ja kuinka on tähyilty järviltä näkyviä joukkoja, varautuen puolustautumaan kaikin keinoin. Alue on todella laaja, keskellä suuri ja suojaisa kattila, jota ympäröivät harjut, joilta näkyy todella kauas.

Voipaalan kartanoalue oli keväisessä asussaan viehättävä, mutta barokkipuiston loistoa jäin kyllä kaipaamaan. Sääksmäki ja Valkeakosken seutu osoittautuivat kuitenkin niin viihtyisiksi, että eiköhän sinne vielä kesäkeleilläkin palata. Silloin on luvassa paljon kaunista ja kartanokin auki uteliaille silmille. Ohan sen historia kiinnostava, Leinon, Sibeliuksen ja Larin-Kyöstin jälkiä siellä saa kulkea ja katsella samoja maisemia, jotka ovat siivittäneet ikimuistoisten taideteoksien syntyä.

Valkeakoskella kävelimme paljon. Ihastuin mm. Riippusiltojen lenkkiin, mutta matka jatkui Laitikkalaan ja piipahdimme Rönnvikin viinitilalla, jossa puoti oli sopivasti avoinna. Laitikkalasta puoliväliin kohti Kangasalaa ajaessa on Pälkäne, jossa tiesin sijaitsevan soman putiikkiliikkeen nimeltä Keltainen talo. No, minä tietysti etsiskelin... keltaista taloa, mutta eihän se ollut kun valkoinen, vaan löytyipä viimein!

Tuossa ylimpänä olevassa kuvassa näkyykin sitten loppumatkan harjuetapin, eli Kangasalan Haralanharjun näkötornista avautuva huikea järvimaisema. Harjun kalliolle, näkötornin juureen, on pystytetty muistokivi Z. Topeliuksen kunniaksi ja tornissa on tuon ihanan, kouluajoilta tutun laulun säkeitä kirjoitettuna.

Paluumatkalla palasimme vielä Visavuoreen, joka oli menomatkalla, pitkänä perjantaina, kiinni. Kyllä kannatti palata. Siellä on tänä kesänä Emil Wikströmin 150 v. juhlanäyttely, joka oli juuri avautunut, myös Kari-paviljonki oli tutustumisen arvoinen. Suurmiehiä kumpikin omalla taiteenalallaan, tai niillä monilla, joillekin näyttää lahjakkuutta satavan ylenmäärin. Ei voinut kuin ihailla.

Kevätreissun suunnittelua, kartanoita ja vedellisiä kaupunkeja (mobiilibloggaus)

Kevään autoreissuja suunnittellessa etsiskelin sopivalla ajeluetäisyydellä olevia vedellisiä paikkoja joissa emme vielä ole vierailleet. Niitä on, mutta vähiin alkavat käydä. 

Muistin, että kesälomareissulta kotiin ajellessa tulimme läpi Valkeakoskesta, jalkapallokentän vierestä viuhuten, ja aloin tutkiskella mitä nähtävää niillä seuduin saattaisi olla.

Sain selville, että Valkeakoski on kasvanut ja erottunut keskuskaupungiksi Sääksmäen pitäjästä teollistumisen myötä. Samanlainen paikallishistorian kaari kuin laajalla, maatalousvaltaisella Tuusulan pitäjällä on ollut täällä meillä.

Sääksmäen nähtävyyksiin ja historiaan pureutuminen johti polkuni Varrella Sääksmäen vienojen vesien -kirjan sivuille. Tuo Annamaija Kuulialan kirjoittama historiikki kertoilee mukavasti alueen kartanoista, kirjailijoista ja taidemaalareista ja muista alueella asuneista tai kesää viettäneistä merkkihenkilöistä.

Ja kuten niin usein, tuo kirja johti toiseen. Se innoitti muun muassa lukemaan Lauri Pohjanpään ja Helena Anhavan runoja. Ne ovatkin nyt seuranneet junalukemistonani pitkin kevättä.

Kovin olen odotellut, että sää lämpenisi ja hiirenkorvat alkaisivat jo vilahdella oksistoissa, mutta hidasta on. Useasti ovat yöt vielä olleet pakkasen puolella. Krookukset ja sinivuokot sentään pilkottavat jo kotipihassakin ja seljan sekä kuusaman oksistoissa on jo pikkuruisia lehden alkuja, mutta, mutta...

Vaikka kevät ei tahtipuikkoani ole totellut, odotan silti innokkaana järviseutujen maisemiin pääsyä. Ovathan järvistä sentään jo jäät lähteneet. Postiivisesti ajateltuna on siitä hyötyäkin, että lehti ei puissa vielä ole, näkyvät Sääksmäen Rapolanharjun ja Kangasalan Keisarinharjun maisemat esteettömästi vesien ylitse.

Viimevuosien pääsiäisreissuilla olemme nähneet miljoonittain vuokkoja ja runsaasti rentukoita. Saa nähdä mikä on tämän pääsiäisen kukka.

Kukkiva Puerto de la Cruz on valloittava

Lomaviikko Teneriffan tuulisella saarella on takana. Kiertelimme Puerto de la Curzin puistoja ja rantoja. Rantoja kaukaa ja puistoja läheltä.

Kun laitoimme matkatoiveet tapetille ja valitsimme siitä keskiväliltä, päädyimme lomailemaan kaupunkiin joka tarjoaa sekä luonnon kauneutta että rantaelämän riemuja. No luontoäiti päätti tarjota puitteet, jotka jättivät rantaosuuden vähemmälle.

Hotelli kuitenkin oli valittuna siten, että kerrankin näykyi meri. Vesi velloi aivan kalliokielekkeen reunalle rakennetun hotellimme parvekkeen alla. Jylinä oli kunnioitusta herättäva ja öisin 70 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli sai maininkien pauhunan kuulostamaan jopa pelottavalta. Parvekkeen oven kun aukaisi, sai kunnollisen tuulikuivauksen, mutta maisemaa ei voittanut mikään.

Loma oli erilainen, sillä käytössämme oli paikallisopas. Vanha tuttu, saaren residenssi, joka osasi kertoa kaikki paikalliset ottipaikat ja viehätykset. Niinpä tulimme käyneeksi muun muassa kaupungin yläpuolisilla rinteillä sijaitsevassa Monasterion ravintolamaailmassa. Paikka on viehättävä. Aivan oikeaksi luostariksi rakennettu, mutta historian tiimellyksen vuoksi virkaansa vihkimättömäksi jäänyt Finca. Vuosia myöhemmin se on löydetty uudelleen ja herätetty ruususen unestaan. Nyt sen valkoiseksi kalkituissa ja kunnostetuissa saleissa ja halleissa, majataloissa ja piharakennuksissa toimii useita ranvintoloita ja viinitupia, jotka tarjoavat paikallista lähiruokaa. Viereisillä tiluksilla kasvatettua vuohta, kania ja ankkaa ja paikallisia makkaroita, kinkkuja ja tietysti lähialuiden, kuten Orotavan, Tacoronten ja Güimarin viinejä.

Rannan ja kaupungin keskustan alueella oli myös viehättäviä ravintoloita. Erityisen ihanaa kania sai keskustan El Patio -ravintolassa, joka korvissani italialaiselle vaikuttavasta nimestään huolimatta tarjoaa espanjalaisen keittiön herkkuja ja kanarialaista perinneruokaa modernein vivahtein valmistettuna. Siellä söin ehkä elämäni ihaninta kania, conejo en moderno salmonrejo. Annos sisälsi luutonta kanirullaa salmonrejoyrtein, laakeri, rosmariini, timjami, maustettuna ja ohuesti leivitettyjä rapsakoita parsan varsia sekä tietysti paikallisia suolassa keitettyjä ryppyperunoita ja punaista mojo-kastiketta, joka tuotiin erillisessä kipposessa. Oli hyvää, myös muun pöytäseurueen mielestä. Jokunen "kanin karsastaja" jopa päätti uskaltautua tilaamaan tulevaisuudessa oman annoksen.

Puistoissa kierreltiin tottakai. Senhän olin jo matkaan "sisälle suunnitellut". Mahtava orkideapuisto oli mieleen painuva valtavine Araucaria-puineen, traakkeineen ja palmuineen, mutta vielä sitäkin ihananpi oli Japanilainen puutarha aivan kaupunginpuiston, Taoron, joka sekin oli ihana, laidassa.

Kumma paikka, mistään en löydä sen tietoja, eikä siitä mitään missään vihkosessa mainittu. Kartassa vain näkyivät vesialtaat ja maininta Lagos de agua -puistosta, jonne oli myös oma sisäänpääsymaksu, mutta muuta tietoa ei mitään. Eikäpä siellä juuri muita ollutkaan kuin me, jossakin vaiheessa toinen vaaleatukkainen pariskunta, kieltä en kuullut, mutta pohjoisiksi kansoiksi veikkaan, käveli pitkin polkuja. Sisäänkäynnin yläpuolisessa kaariholvissa taisi lukea Rico rice...