Viikko ennen joulua tuli matkailtua Costa Blancalla. Majapaikkamme oli Deniassa, joka on meille tuttu jo kymmenen vuoden takaa. Silloin asustimme jonkin verran etäänpänä keskustasta kuin nyt, ja vaikka Denian vanha keskusta ei miksikään ole muuttunut, täytyy myöntää, että kaupungin laidat ovat rakentuneet aivan toisekseen kymmenen vuoden takaisista. Rakentamisesta huolimatta pikkukaupungin idylli on säilynyt. Ei suuria hotellikolosseja, vaan sieviä ja kaupunkikuvaan sopivia rakennuksia. Se mikä kieli turismin kasvusta, näkyi päheässä pienvenesatamassa ja suurissa huvijahdeissa, jotka huojuivat tuulen myötä laituripaikassaan aivan kävelykadun tuntumassa. Myös aallonmurtajia ja laitureita kävelysiltoineen oli rakennettu mereltä lisätilaa kahmien.
Tämän reissun suurin moottori oli, Norskin halpojen lentojen lisäksi, lähistöltä, Valencian kupeesta, löytyvä Chulilla ja sen tarjoama riippusiltojen lenkki.
Chulilla sijaitsee aivan Sot de Cheran rotkon reunalla ja tuon vaikuttavan vajoaman yli huojahtelevat sillat houkuttivat kovasti. Ajettavaa tuli jonkin verran, etenkin kun aluksi yritimme vältellä maksullista A7 moottoritietä. Pikkukylissä matkanteko tyssäsi ja vaikka lähdimme varhain, heti hotelliaamiaisen jälkeen liikkeelle, tuli tunne, että matka ei etene tarpeeksi vinhaan ja että yö ehtii koittaa ennen kuin olemme edes lähellä reunaa, silloista puhumattakaan. Jo Olivan kohdalta kurvasimme moottoritielle joka olikin nopea ja kätevä. Reissu eteni jo aivan tosella tapaa.
Siltojen lenkin parkkipaikka oli helppo löytää ja vaikka reppureissaajia oli paikalla mukavasti, löytyi tähän vuoden aikaan hyvin tilaa kaikilta parkkipaikoilta. Me menimme tietysti sille, joka oli kaikkein lähinnä polun alkupistettä - ja huiskautimme oikopolkumme ansiosta tiettömille taipaleille. Ylhäällä rinteen reunamalla kulkevalta polulta katselimme sitä virallista, varsinaista reittiä joka kiemurteli alemmalla kielekkeellä - jonne ei mitenkään päässyt. No, uskoimme reittien jossain kohtaa vielä yhtyvän. Ja yhtyiväthän ne! Ensin oli vain ryömittävä läpi piikikkäitten misteliviidakkojen ja liukasteltava ruokoviidakossa ja loikittava pienen puron yli. Oli siitä muutkin menneet, ihan selvästi näkyi sorkan jälkiä!
Puron ylityksen jälkeen homma helpottui ja reissu eteni ensimmäiselle sillalle saakka jyhkeitä rinteen reunamia kulkien. Etenimme loogisesti... ensimmäistä siltää yli, sitten siellä puolella kulkevaa polkua ja toista siltaa yli ja sitä puolta... Sen jälkeen tulikin pitempi rasti ja piti päättää mennäkkö lankkusiltaa pitkin toiselle puolelle jokea. Sinne. Kartan reitti oli piirretty vahvalla vihreällä, jonka arvelimme enemmän käytetyn reitin merkiksi. Ei ollut. Oli kauhea louhikko. Ryömimme milloin yli ja milloin ali sortuneitten kivikoiden. Välillä näytti kuin koko polku olisi hävinnyt, mutta ei, kyllä se löytyikin, kun henkilökohtainen tiedustelijani kävi mutkan takana kurkistamassa ja sai vakuutettua minulle, että "kyllä siitä pääsee". No päästiinkin ja saavutimme viimein aina silloin tällöin "horisontissa" vilahtaneen padon, jonka yli - onneksi - oli luvallista mennä. Kyltissä luki kyllä Prohibido el paso, mutta portti oli auki ja "kaikki muutkin siitä menivät". Takaisin tallasimmekin sitten sitä helppoa ja leveää sorapolkua, jolla ei ollut mitään haasteita...
Mahtava lenkki, mutta riitti kyllä hyvin reissun luonto-osuudeksi. Vaikka kyllä vielä yritimme Montgollekin päästä.
