Pian juhlitaan taas uutta vuotta. Se on ensimmäinen, jonka vietän äiditönnä. Ajatukseen liittyy paljon haikeutta, surua ja muisteloita. Samalla se kertoo minulle todellisuudesta, vääjämättömästä elämänkulusta, vanhenemisesta ja vanhentumisesta.
Tuleva vuosi tuo myös muassaan nuo kuuluisat pyöreät vuodet, saattaa nuorimmaisenkin lapsen täysi-ikäiseksi ja haastaa jäsentämään elämää uudella tavalla. Puoli vuosisataa on ikä, joka on tunnettu tempauksistaan. Se tuottaa karanneita ja eronneita, saattaa uusiin ammatteihin, vikittelee vuorotteluvapaalla tai haastaa opintoihin ja uusiin harrastuksiin.
Kolmenkympin kriisiä en ehtinyt kokea. Siinä haminoissa syntyivät lapset... päivät täynnä vaippaa ja velliä. Olin muka päättänyt, että alle kolmekymppisenä on lapset laitettava, tai sitten ei ollenkaan, mutta hiukan lipsahdin paremmalle puolelle. Nyt on toinen todellisuus. Arki rauhoittuu kovaa kyytiä, kirjapinot vaan kasvavat nurkissa ja talo hiljenee. Vanhin on jo omillaan, keskimmäinen kai pian opinnoissaan, ainakin riennoissaan. Nuorimmaisen mukautetut opinnot vielä pitävät kiinni esiliinan helmoissa, mutta ote löystyy
- ja niinhän pitääkin. Monesta olen selvinnyt. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää.
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.