Jouluyö oli kirkas ja sain ihastella tähtien tuiketta. Se enteili kylmää yötä ja aamu valkenikin tälle talvelle harvinaisessa, kuuraisessa asussa. Pihapömpelin huopakatto oli kauniissa valkoisessa hyhmässä ja ruusunmarjat helottivat hopeisissa varsissa. Nyt on kuura kuitenkin hävinnyt ja nurmi viheriöi taas ikkunasta, mutta ei sentään sada. Aattona vihmonut sade on kuivunut ja tuulikin on aivan vieno.
Kun eilisillalla sytyttelin pihalyhtyjä, sain ensin kaadella ne vedestä tyhjiksi ja kun laitoin lyhdyn katon paikoilleen tai luukun kiinni, meinasi kynttilän liekki tukehtua kosteassa sopessaan hapen puutteeseen. Pimeän tullen liekit kuitenkin toivat mustaan maisemaan kaivattua sadunomaista tunnelmaa.
Mukavasti sujui aatto. Äiti tietysti muistui mieleeni usein, mutta lämpimällä ja hyvällä tavalla. Haikeus kai säilyy iäti, mutta suru tasoittuu lämpimiksi läikähdyksiksi mielen perukoille. Onnistuin sentään kohtalaisesti myös jouluruokien tiimoilta. Laatikot, lanttu ja porkkana, sekä yhdessä isän ja lasten kanssa aatonaattoiltana paistettu kinkku olivat perinteisiä herkkuja. Uusia tämän joulun kokeiluja on punajuuri-vuohenjuusto paistos, joka korvaa rosollin, sekä hiukan eritavalla, uunissa kypsentäen, valmistettu lipeäkala ruusukaalien kera. Joulukakkukin vaihtui perinteisestä kermaisen valkoisesta tummaan, suklaan ja karpalososeen maustamaan hyydykeversioon. Aika hyvä tuli, mutta jäi hiukan liian kuivaksi, luulin että karpalosose olisi riittänyt kostutukseksi.
Kyllä nyt olisi käyttöä kylmiölle ja kellarille. Jospa olisi edes kuisti, tai sellainen haaveiden täyttymys, lasitettu veranta. No, uusia keitoksia pääsen tekemään jo heti huomenna. Tänään vielä syödään laatikoita, kinkkua ja smetanalohta ja nostetaan pöytään sivuun jemmattu graavisiika ja konjakkisalamit. Uusi riisipuuro kyllä pitäisi keittää...