tiistai 14. helmikuuta 2012

Nuha lähtee niistämällä...

Viime päivät ovat kulkeneet nuhaisen niiskutuksen säestyksellä. Ei silti, en ole nuhani kanssa yksin, sillä aamujunassa istuu koko vaunullinen punaneniä kuka mitenkin niiskuttaen. Nessupaketit vaan rapisevat ja pärskytys on villiä. Sama toistuu työpaikalla, missä avotoimisto raikuu aivastusten tahtiin. Viikonloppuna olo oli ylen kurja, mutta nyt jo tuntuu helpommalta.

Olen siis viettänyt aikaa nenäliinavuorten, kuuman juoman ja kirjojen röykkiössä. Luettavakseni ovat valikoituneet mm. Marjatta Sakariston Ruustinnan päiväkirja, Chimamanda Ngozi Adichien teos Huominen on liian kaukana sekä Jutta Zilliacuksen muistelma Erilainen lapsuus.

Ruustinnan päiväkirja on mielenkiintoinen, kypsä kuvaus yli seitsenkymppisen kirjailijan havahtumisesta miettimään elämän arvoja. Hän kuvaa aidon rehellisesti elettyä elämäänsä ja sitä minkälaiseksi on omasta mielestään elämänkulun myötä muovautunut. Tarina on avoin ja aito kerronta siitä kuinka eläkkeelle jääminen voi jättää jälkeensä tyhjiön ja kuinka kestää hetken, ennen kuin löytää oman paikkansa ja keksii tekemisen riemun. Samalla kirja on hillitön viesti siitä, kuinka koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella kriittisesti totuttuja näköaloja, vaihtaa mielipidettä, itsenäistyä ja ottaa omaa tilaa.

Adichien kirjassa palasin taas kerran Biafraan ja Nsukkaan. Tämä kolmas ja tuorein Adichien kirja on itse asiassa novellikokoelma, mutta minulta meni hetki, ennen kuin havahduin kyseessä olevan eri tarinoiden kokoelma. Jotenkin paikat ja ihmiskuvaukset limittyivät niin sulavaksi kerronnaksi, että junan penkillä pätkiä lukiessa en tajunnutkaan, että kyse oli erillisten tarinoitten sarjasta. Viehättävä  kirja, tässä ei myöskään kovin paljoa käsitellä sotaa, vaan pikemminkin tarinat kuvaavat naisten elämää sen erilaisissa vaiheissa. Useassa novellissa päähenkilö on muuttanut opiskelemaan uuteen maahan ja yrittää hahmottaa erilaisen kulttuurin sääntöviidakkoa.

Varmaankin Viron kurssin innostamana lainasin Zilliacuksen kirjan. Tarina on todella kiehtova ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Historiasta kiinnostuneelle se tarjoaa myös aimo annoksen aikalaishistoriaa ja ainutlaatuista kerrontaa sekä Suomen että Viron kehittymisestä sotavuosien aikana ja jälkeen sellaisiksi valtioiksi millaisina ne nyt tunnemme. Emigranttiperheen tyttärellä ja Viron lähetystön tontilla, Kaivopuiston rannassa asuneella Jutta-tyttösellä oli todella erilainen lapsuus tavalliseen suomalaislapseen verrattuna. Vaikka rahaa oli niukalti, eikä tavaraa ollut paljon, panostettiin niissä piireissä kuitenkin kulttuuriin ja koulutukseen. Niinpä Kingon perheen lapset saivat käydä laadukkaita kouluja ja pianonvirittäjä isä teki kaikkensa, jotta rahat riittäisivät päivittäiseen elantoon.

Zilliacus kirjoittaa hauskan kuivakkaalla tyylillä kertoen avoimesti perheensä elämästä historiallisen ajanjakson pyörteissä. Tekstistä käy usein ilmi kirjailijan tuntema erilaisuus ympäröivään kulttuuriin ja suomalaisiin verrattuna. Rehellisesti hän kertoo tunteneensa vaikeaksi ystävystyä suomalaisten lasten kanssa. Vironkielelle hymähdeltiin, "Eestin perunaksi" haukuttiin ja muutenkin ulkomaalaista, erilaista lasta karsastettiin suomalaispiireissä. Siispä Jutta-tyttö haki ystävänsä suomenruotsalaisten ja saksalaista koulua käyvien joukosta. Välähtääpä tarinassa myös tuttu taiteilijanimi Kyllikki Forssell, joka oli Jutan voimakastahtoinen ja suoraselkäinen luokkakaveri ja ystä jo kouluvuosien aikana.
Nyt olen kohdassa, jossa toinen maailmansota on väläytellyt hampaitaan ja lapset kokeneet epätietoisuutta kun opettajakunta ja vanhemmat resonoivat keskenään politiikkaan liittyvissä kysymyksissä ja kaveriparit menevät hajalleen rodullisten seikkojen johdosta.

Hyllyssä odottavat vielä Hong Yingin Joen tytär, Wolfgram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni, Alex Munthen Lumottu saari... Toivottavasti nuha kuitenkin loppuu, ennen kuin nämä kaikki on luettu.