keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Talvipyrähdys Porvoossa



















Käyntikohteena Porvoon vanhakaupunki on kaunis talvellakin. Jo entuudestaan ahtaat kadut ovat kaventuneet korkeitten lumikinosten reunustamina, ja muhkuraisen aaltoilevat kävelyraitit ovat vähintäänkin yhtä hankalat kulkea kuin kesäkeleillä paljaana olevat liukkaat mukulakivipinnatkin.

Kapea ja luminen reitti värikkäitten talojen välistä Kirkkotorin viereltä Kulmakujaa pitkin Itäiselle Pitkäkadulle johdatteli meidät kätevästi aina Kuningattarentielle, vesitornin juureen saakka. Sieltä olisi matka jatkunut Myllymäen kaupunkikukkulan toiselle puolelle, joten käännyimme takaisin puukaupunkiin ja kävelimme pitkin Vanhaa Kuninkaantietä kapeiden kujien labyrinttiin.

Kävelykierroksen jälkeen, Wanhan Laamannin paistintuoksuisista houkutuksista huolimatta, suuntasimme vielä kaupungin toiselle puolelle, Mannerheiminkadun yli. Voi sitä rumuutta! Onneksi Wanhan Apoteekin takana oleva kauppakeskus näytti tekevän julkisivuremonttia. Toinen toistaan rumemmat liikekiinteistöt pistivät silmään talven valkoharmaudesta. Kesällä niitä ei tule katselleeksi kun on niin vehreää ja puiden lehvästöt ja kauniit kukkaistutukset vangitsevat katseen armeliaasti.

Ihana happihyppely, jonka jaksoi tehdä tukkoisenakin. Piristi mieltä ja kasvatti mukavasti muistojen kuvakirjastoa.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Lumityöt ja suomalainen mielenterveys

Siinäpä vapaasti lainattavissa oleva aihe vaikka väitöskirjaksi. Otsikko tuli taas kerran mieleen kun kävin kolaamassa pihaa, johon ei todellakaan enää paljoa lisää kinoksia mahdu. Näyttää kuitenkin sille, että illansuussa on edessä uusi, samanmoinen urakka.

Tämän vuosituhannen alussa, tammikuussa 2000, oli lumitöistä minulle ihan oikeasti mielenterveydellistä apua. Silloin riitti surua ja murhetta lapsen vakavan sairastumisen tiimoilta. Kun lunta puskiessa tuli hiki ja räkä, sai itkeä, huutaa ja märsätä ihan luvan perästä, ja kun voimat hupenivat vapinan partaalle, tuli tyhjentynyt olo ja jaksoi vain raahautua sisälle teeveden keittoon.
Nyt nuhanenänä sama harjoitus näyttää auttavan onteloiden tyhjentämiseen, eikä niistämisestä tahdo tulla loppua.

Hassulle tuntuu näitten kinosten keskeltä katsella kun kaupoissa myydään kevätesikkoja kassikaupalla ja ensimmäiset siemenpussukat ovat ilmestyneet telineisiin. Ei vissiin kannata vielä potteja esille kaivaa, eikä kevätkylvöjä aloittaa. Hädin tuskin näkee ikkunoista pihalle ja jos katolta lumikuorma pudotetaan, niin pienoiset himalajat estävät näkymän kokonaan. Ei silti, naapurin kanssa juuri - lumitöiden lomassa - keskusteltiin Japanin seitsemän metrin kinoksista ja Romaniaan neljä metriä tuiskuttaneesta myräkästä, että pientä tämä meillä vielä on.


tiistai 14. helmikuuta 2012

Nuha lähtee niistämällä...

Viime päivät ovat kulkeneet nuhaisen niiskutuksen säestyksellä. Ei silti, en ole nuhani kanssa yksin, sillä aamujunassa istuu koko vaunullinen punaneniä kuka mitenkin niiskuttaen. Nessupaketit vaan rapisevat ja pärskytys on villiä. Sama toistuu työpaikalla, missä avotoimisto raikuu aivastusten tahtiin. Viikonloppuna olo oli ylen kurja, mutta nyt jo tuntuu helpommalta.

Olen siis viettänyt aikaa nenäliinavuorten, kuuman juoman ja kirjojen röykkiössä. Luettavakseni ovat valikoituneet mm. Marjatta Sakariston Ruustinnan päiväkirja, Chimamanda Ngozi Adichien teos Huominen on liian kaukana sekä Jutta Zilliacuksen muistelma Erilainen lapsuus.

Ruustinnan päiväkirja on mielenkiintoinen, kypsä kuvaus yli seitsenkymppisen kirjailijan havahtumisesta miettimään elämän arvoja. Hän kuvaa aidon rehellisesti elettyä elämäänsä ja sitä minkälaiseksi on omasta mielestään elämänkulun myötä muovautunut. Tarina on avoin ja aito kerronta siitä kuinka eläkkeelle jääminen voi jättää jälkeensä tyhjiön ja kuinka kestää hetken, ennen kuin löytää oman paikkansa ja keksii tekemisen riemun. Samalla kirja on hillitön viesti siitä, kuinka koskaan ei ole liian myöhäistä tarkastella kriittisesti totuttuja näköaloja, vaihtaa mielipidettä, itsenäistyä ja ottaa omaa tilaa.

Adichien kirjassa palasin taas kerran Biafraan ja Nsukkaan. Tämä kolmas ja tuorein Adichien kirja on itse asiassa novellikokoelma, mutta minulta meni hetki, ennen kuin havahduin kyseessä olevan eri tarinoiden kokoelma. Jotenkin paikat ja ihmiskuvaukset limittyivät niin sulavaksi kerronnaksi, että junan penkillä pätkiä lukiessa en tajunnutkaan, että kyse oli erillisten tarinoitten sarjasta. Viehättävä  kirja, tässä ei myöskään kovin paljoa käsitellä sotaa, vaan pikemminkin tarinat kuvaavat naisten elämää sen erilaisissa vaiheissa. Useassa novellissa päähenkilö on muuttanut opiskelemaan uuteen maahan ja yrittää hahmottaa erilaisen kulttuurin sääntöviidakkoa.

Varmaankin Viron kurssin innostamana lainasin Zilliacuksen kirjan. Tarina on todella kiehtova ja mukavalla tavalla kirjoitettu. Historiasta kiinnostuneelle se tarjoaa myös aimo annoksen aikalaishistoriaa ja ainutlaatuista kerrontaa sekä Suomen että Viron kehittymisestä sotavuosien aikana ja jälkeen sellaisiksi valtioiksi millaisina ne nyt tunnemme. Emigranttiperheen tyttärellä ja Viron lähetystön tontilla, Kaivopuiston rannassa asuneella Jutta-tyttösellä oli todella erilainen lapsuus tavalliseen suomalaislapseen verrattuna. Vaikka rahaa oli niukalti, eikä tavaraa ollut paljon, panostettiin niissä piireissä kuitenkin kulttuuriin ja koulutukseen. Niinpä Kingon perheen lapset saivat käydä laadukkaita kouluja ja pianonvirittäjä isä teki kaikkensa, jotta rahat riittäisivät päivittäiseen elantoon.

Zilliacus kirjoittaa hauskan kuivakkaalla tyylillä kertoen avoimesti perheensä elämästä historiallisen ajanjakson pyörteissä. Tekstistä käy usein ilmi kirjailijan tuntema erilaisuus ympäröivään kulttuuriin ja suomalaisiin verrattuna. Rehellisesti hän kertoo tunteneensa vaikeaksi ystävystyä suomalaisten lasten kanssa. Vironkielelle hymähdeltiin, "Eestin perunaksi" haukuttiin ja muutenkin ulkomaalaista, erilaista lasta karsastettiin suomalaispiireissä. Siispä Jutta-tyttö haki ystävänsä suomenruotsalaisten ja saksalaista koulua käyvien joukosta. Välähtääpä tarinassa myös tuttu taiteilijanimi Kyllikki Forssell, joka oli Jutan voimakastahtoinen ja suoraselkäinen luokkakaveri ja ystä jo kouluvuosien aikana.
Nyt olen kohdassa, jossa toinen maailmansota on väläytellyt hampaitaan ja lapset kokeneet epätietoisuutta kun opettajakunta ja vanhemmat resonoivat keskenään politiikkaan liittyvissä kysymyksissä ja kaveriparit menevät hajalleen rodullisten seikkojen johdosta.

Hyllyssä odottavat vielä Hong Yingin Joen tytär, Wolfgram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni, Alex Munthen Lumottu saari... Toivottavasti nuha kuitenkin loppuu, ennen kuin nämä kaikki on luettu.


perjantai 3. helmikuuta 2012

Juustoa ja viiniä kellarissa


Maukas ja mielenkiintoinen ilta Winecellarsin tiloissa Helsingissä. Joukkueemme sai maistella maukkaita juustoja laadukkaiden viinien seurassa. Esitelmän piti sommelier ja kirjailija Antti Uusitalo, jolta on myös ilmestynyt teos Juustot ja juomat.

Maisteltavaksi Antti oli meille valinnut juusto ja viini parit Cloudy Bay Sauvignon Blanc valkoviinin ja Crottin de Chavignol -vuohenjuuston, Taittinger Brut Prestige Rosé samppanjan sekä Brie de Meaux -valkohomejuuston, ranskalaisen maalaissiiderin Cidre Bouché La Bolée Bretonne Bio Livarot-juuston kera ja vielä... Kracher Beerenauslese Cuvéen ja Appenzeller-kittijuuston sekä Mas Amiel Maury Vintage väkevän viinin ja Silton-sinihomejuuston.

Näitä sitten maisteltiin ennakkoon annetuissa pareissaan sekä omia ristikkäisiä kokeiluja tehden. Minulle mieleinen yhdistelmä oli erityisesti Cuvée ja Appenzeller ja epämieluisin puolestaan Taittinger ja Brie. Edellinen oli ihana yhdistelmä, jossa juoma korosti mukavasti vahvan juuston makua kun taas jälkimmäinen tuntui suussa mahdottomalta kun samppanja sihautteli poreista ilotulitustaan jättäen juuston täysin mauttomaksi. Kaikkien maistajien ehdottomaksi suosikiksi nousi jokaiselle entuudestaan tuntematon siideri, se sopi parhaiten kaikkien juustolaatujen kyytipojaksi.