Arjen kuvia ja juurinäyttelyä

 

Viikonlopun pakkaspäivä vierähti mukavasti valokuvia katsellessa.

Tällä erää kuvia ei katseltu omalta sohvalta, eikä edes tietokoneen ruudulta, vaan lähdettiin oikein erityisesti museoon niitä katsomaan.

Kaapelitehtaalla, Valokuvataiteen museossa on näyttely nimeltä Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta, joka kertoo sykähdyttävällä tavalla koto-Suomemme muuttumisesta muutaman vuosikymmenen aikana.

Kuvista sai katsella omaakin lapsuuttaan. Tuttuja emaloituja kattiloita ja kahvipannuja, pakeliittipuhelimia ja pihasaunojen hetekoita. Ehkä niitä löytää vielä  maaseudun idyllistä, muttei juuri muualta.

Jukkamalemuseossa oli toisenlainen näyttely.

Siellä kuvaajat olivat valinneet teemakseen Juuret.

Niitä oli monenlaisia. Oli tarinoita historiallisista sukujuurista; Italian romanttisesta, ränsistymään jääneestä ja perikunnan riidan alaisesta villasta, lapsuuden metsämaisemiin, jotka edelleen vievät ajatukset aurinkoisiin päiviin.

Oli ihania installaatioita esineistä, jotka palauttavat mieleen lapsuuden ja nuoruuden  ja tuudittavat elämän alkulähteille

Oli myös konkreettisia juurikuvia, jotka toivat mieleen vanhan ajan luonnontieteen tuntien piirretyt kasvitaulut, joita ripustettiin luokan edessä olevaan karttatelineeseen.

Päivä oli mitä kaunein. Pikkupakkasta muutaman asteen verran ja aurinko! Pitkän pimeän jakson jälkeen on tutunut uskomattomalta katsella valkoisena välkkyviä hankia ja niiden pinnalla kimaltelevia timantteja. Yöt ovat kylmiä, ja vielä aamutkin, mutta päivällä lukemat lauhtuvat alle kymmeneen asteeseen ja aurinko oikein jo lämmittää.

No, Helsingissä tietenkin tuuli puhalteli korvat luimuun, mutta Hietalahden torin ympäristön vanhat talot olivat kauniit ja houkuttelivat meidät kävelylle Eiran ihanien villojen kaduille. Siellä viihdyimme kunnes aurinko karkasi ja kylmyys alkoi hiipiä takin hihoista sisään.

Tältä kerralta jäi Sinebrykoffin museon Ippolito Caffi -näyttely näkemättä. Sitä ehtii katsomaan vielä toukokuulle saakka. Ehkäpä sillä reissulla jo kevättähdet ovat kukassa.

Tähtikirkas yö

"Vincent (Starry, Starry Night)"

Starry, starry night

 Paint your palette blue and gray

 Look out on a summer's day

 With eyes that know the darkness in my soul

 Shadows on the hills

 Sketch the trees and the daffodils

 Catch the breeze and the winter chills

 In colors on the snowy linen land

 Now I understand

 What you tried to say to me

 And how you suffered for your sanity

 And how you tried to set them free

 They would not listen, they did not know how

 Perhaps they'll listen now

 Starry, starry night

 Flaming flowers that brightly blaze

 Swirling clouds in violet haze

 Reflect in Vincent's eyes of china blue

 Colors changing hue

 Morning fields of amber grain

 Weathered faces lined in pain

 Are soothed beneath the artist's loving hand

 Now I understand

 What you tried to say to me

 And how you suffered for your sanity

 And how you tried to set them free

 They would not listen, they did not know how

 Perhaps they'll listen now

 For they could not love you

 But still your love was true

 And when no hope was left in sight

 On that starry, starry night

 You took your life, as lovers often do

 But I could've told you Vincent

 This world was never meant for

 One as beautiful as you

 Starry, starry night

 Portraits hung in empty halls

 Frame-less heads on nameless walls

 With eyes that watch the world and can't forget

 Like the strangers that you've met

 The ragged men in ragged clothes

 The silver thorn of bloody rose

 Lie crushed and broken on the virgin snow

 Now I think I know

 What you tried to say to me

 And how you suffered for your sanity

 And how you tried to set them free

 They would not listen, they're not listening still

 Perhaps they never will

Some on hyvä renki ja blogi voi nostaa ylös sohvan nurkasta

Bloggaamisen ihanuus ja ihmeet

No johan se on kumma, että aina kaikki asiat halutaan hanakasti kategorisoida ja lyödä yhteen muottiin. Niin kuin nyt tämä blogittelukin. Kovasti annetaan ohjeistusta blogaajille tai bloggaajille (kaksi koulukuntaa?) siitä miten ja mitä ja missä tulee kirjoittaa. No tietysti on hyvä, että opastusta saa markkinoivan blogin kirjoittamiseen, mutta täysin ja aivan on unohduksissa vapaan ilmaisun ja oman ilon vuoksi bloggaaminen.

Kuin kummassa kaikki pitäisi tehdä yleisön ehdolla? Voisipa joku ottaa selvittelyn alle sen, miten julkipäiväkirjan pitäminen voi tuoda iloa ja uusia ihmisiä ja asioita elämään, antaa potkua raahautua ihmisten ilmoille ja opettaa ilmaisemaan ajatuksia kirjallisesti. Lisäksi tietysti tulee yleisten tietoteknisten taitojen kehittyminen; digikuvaaminen, kuvapankkien pito, liittäminen ja linkittäminen, ja paljon muuta, vaikkapa ohjelmointikielen alkeet, jos niin haluaa - ja nälkä kasvaa syödessä.

Jaa, että miksi kenenkään elämä olisi niin mielenkiintoinen, että siitä pitäisi julkiseen blogiin huhuilla. No miksi ei olisi? Yksilölliset ovat meidän kaikkien polut, tuskin kellään toisella on aivan samoja latuja kuljettavanaan. Ja jos sille tuntuu, voi julkaisulla pitää yhteyttä omaan porukkaan, lapset ja vanhemmat pysyvät kartalla tekemisistä ja ajatusten kulusta, meillä kaikilla kun on niin valtavan monta eri puolta, että kaikesta ei kahvipöydän ääressä tule kuitenkaan keskusteltua samalla laajuudella kuin yhteisen katon alla eläessä.

Onko blogisi tylsä? No hei, elämä on. Aika usein arki on vaan arkea eikä siitä sen enempiä kannata hekumoida. Turha on tehdä kiiltokuvablogia jossa aina aurinko paistaa ja ollaan ruusuisen pilven reunalla.

Jos lukijoita halajaa, täytyisi keskittyä yhteen aiheeseen. Muotiblogi, ruokablogi, matkablogi, kirjablogi. Vaan jos ei tahdo? Jos haluaakin vain lokikirjan omaisesti kirjata tapahtumia ja palata joskus vaikka katsomaan, että missäs sitä oltiinkaan kesällä 2010? Hassua, että itse kaivelen historiasta mielelläni säätietoja. Jos en ole mitään kirjannut ylös pakkasista tai helteistä, niin harmittaa. Siitäpä syystä olen nykyisin jonkun maininnan vallitsevasta kelistä kirjannut ylös.

Kyllä se vaan on niin, että bloggaamisessa on kyse kehtaamisesta. Siinä kun itse saa iloa lukijoiden kommenteista ja lisääntyvistä täplistä maailman kartalla. Voi ehkä tuottaa matkavinkin jollekulle tai ihanan musiikillisen muiston toiselle. Ei kaiken aina pidä olla niin vakavaa, ei ole jokaisen tarve nousta mediamoguliksi tai arkea korkeammalle. Blogi muistuttaa tässä mielessä twitteriä, seurata saa jos tahtoo ja linkata voi mutt' ei oo pakko.

Ai niin, yksi neuvoista oli "Ole rohkeasti jotain mieltä". No, nyt huomasin olevani.

Costa Blancan puutarhoissa - osa II

El Sueño, Ondara

Ihan toisenlainen oli hotellimme esitehyllystä bongattu, samaten aivan lähellä Deniaa sijaitseva El Sueño. Nimi viehätti kovin, onhan omakin virtuaalitarhani nimeltään Haaveilijan puutarha.

Tämä haaveuni oli toisenlainen. Kurnautimme taas kerran portille joka oli kiinni. Mutta pian siihen ilmestyi portin takaa olkihattuinen mies lapio kädessään, häneltä sain huikatuksi, että sopiiko tulla "esta Abierto?" Ja sesam - portti avattiin ja meidät ohjattiin ajamaan peremmälle pihamaalle. No muutama parkkiruutu löytyi pergolan alta. "Emäntä tulee pian esittelemään paikkoja," sanottiin ja kohta tulikin talon sisältä iloisesti hymyilevä emäntä meitä tervehtimään.

Saimme kierroksen kädestä pitäen ja minä otin sen rohkeasti kielikurssina, pyysin kaiken informaation espanjaksi, muutamia englanninkielisiä täydennyksiä lukuunottamatta, joilla ymmärrystäni täytyi aina välillä jonkin verran avittaa.

Tämä puutarha on suurimmalta osalta keskittynyt traakkipuihin, mehikasveihin, kaktuksiin, aloeihin ja agaveihin ja näitä ympäröiviin hedelmäpuihin. Oli monia erilaatuisia appelsiineja (makeita, saimme hedelmät mukaamme) granaattiomena, manteli, kirsikka, nispero, sitruuna, luumu ja pomelo, ainakin nämä puut jäivät mieleen. Sitruksissa oli hedelmiä, ja granaattiomenassa yksi näytekappale. Muut olivat jo talviunessaan.

Puutarha ei juuri nyt ollut parhaimmillaan, sillä herkät mehikasvit oli peitetty kylmien öiden varalta kuivilla lehdillä ja korsilla sekä suojattu vihreillä suojakatoksilla, mutta saimme perinpohjaisen esittelykierroksen valokuva-albumien kera. Jokaisesta kohteesta saimme nähdä kuvat kukinnan parhaimmasta vaiheesta. Ja toki monet lajit olivat kukassa jonkin verran nytkin. Harmi, etten osaa kasvien latinankielisiä nimiä, olisin oppinut paljon enemmän.

Pian lähtömme jälkeen sain facebookissa nähdä kuvan, kuinka el Sueñon puutarhat olivat peittyneet lumeen. Onneksi kasveilla oli hyvät suojaukset.

Ihanaa, että tämä unelma on toteutunut. Puutarha on viisitoista vuotta vanha, vanhimmat traakkipuut neljätoistavuotiaina ja aika nuoria ja pieniä vielä. Emäntämme visio oli jo tulevissa vuosissa, jolloin puut ovat suuria ja täyttävät tilaa eri tavalla. Antavat silloin ehkä myös enemmän suojaa herkille mehevävartisille kaunottarille. Lopuksi saimme kierroksen karppialtaalle, näimme kilpikonnan, tutustuimme luolaan, jonka sisälle saattoi kuumana päivänä vetäytyä nauttimaan veden solinasta ja viileydestä. Mahtava paikka jäi lämmöllä mieleeni.

Costa Blancan puutarhoissa - osa I

Albarda Jardin, Pedregues

Voi mikä ihana löytö, kyllä internet on ihmeellinen! 

Olin alunperin suunnitellut käyntiä Valencian Botanikassa. Se haave kuitenkin hautautui kun ei tehnyt mieli Chulillan reissun jälkeen enää istuskella autossa pitkiä aikoja, kun kerrankin saattoi nauttia auringosta.

Albarda Jardin löytyi sattumalta googlaamalla aivan majapaikkamme kulman takaa. Sinne oli matkaa kaksitoista kilometriä ja auki puutarhan luvattiin olevan kello kymmeneltä 'todos los dias'. Ei kun sinne. 

Tasan kymmeneltä kurvasimme suuren ja juhlavan korkean rautaportin taakse ja huomasimme pienen eläkeläisryhmän odottelevan tien reunassa myös innostuneen näköisinä. Ryhmä osoittautui muutamaksi pariskunnaksi Benidormissa lomailevia saksalaisia. Kaksi pariskunnista oli käynyt puutarhassa joitakin vuosia aikaisemmin ja tiesi, että huvilassa puutarhan keskellä asuu vanha pariskunta. Siinä reippaan puolituntisen aikana sain pikaisen saksankielen syventävän ja intensiivisen kurssin. Hyvin tultiin juttuun. Ihmettelivät suomalaisten kielitaitoa, eräs herroista kertoi joitakin vuosia sitten eläkkeelle jäädessään kierrelleensä viisitoista kuukautta ympäri Espanjaa, mutta siltikään ei kieli tarttunut. Kertoi, kuinka helppoa on, kun kaikkialla pärjää sanksankielellä. Ei tarvitse oppia, eikä viitsi sitten yrittääkään, kun ei ole pakko. No minä puolestani totesin, että suomalaiselle sekin juttu on hiukan toisenlainen.

Ja kun ketään ei kuulunut avaamaan porttia, vain koirat portin sisäpuolella katselivat säyseästi meitä,  päätimme kilkuttaa suurta kelloa äänekkäästi. Minä yritin soittaakin portin pielessä ilmoitettuun numeroon, mutta en saanut vastausta. Vielä kesti jonkin aikaa, ennen kuin kadulle, portin eteen pörähti auto, josta nousi nuori parikymppinen nainen. Yksi saksalaismiehistä näytti vinosti, mutta toki hyväntahoisesti virnistäen, hänelle kellotaulua, johon señorita vain hymähti: "Eilen oli fiesta ja tänään oli siesta, sori" mutta sisälle pääsimme.

Odottelun väärti. Ihana. Oli monta erilaista lohkoa, englantilainen puutarha, yrittitarha, arabialainen puutarha, vesiaiheet, sitruspuut, vaahterapuistikko, renessanssipuutarha, ruusutarha, pergolat ja kaarikäytävät. 

Muistoihin jäi ja elävästi. Kuviakin otin (klikkaa kuvat suuremmiksi).

Costa Blanca: Chulillan riippusillat

Viikko ennen joulua tuli matkailtua Costa Blancalla. Majapaikkamme oli Deniassa, joka on meille tuttu jo kymmenen vuoden takaa. Silloin asustimme jonkin verran etäänpänä keskustasta kuin nyt, ja vaikka Denian vanha keskusta ei miksikään ole muuttunut, täytyy myöntää, että kaupungin laidat ovat rakentuneet aivan toisekseen kymmenen vuoden takaisista. Rakentamisesta huolimatta pikkukaupungin idylli on säilynyt. Ei suuria hotellikolosseja, vaan sieviä ja kaupunkikuvaan sopivia rakennuksia. Se mikä kieli turismin kasvusta, näkyi päheässä pienvenesatamassa ja suurissa huvijahdeissa, jotka huojuivat tuulen myötä laituripaikassaan aivan kävelykadun tuntumassa. Myös aallonmurtajia ja laitureita kävelysiltoineen oli rakennettu mereltä lisätilaa kahmien.

 

Tämän reissun suurin moottori oli, Norskin halpojen lentojen lisäksi, lähistöltä, Valencian kupeesta, löytyvä Chulilla ja sen tarjoama riippusiltojen lenkki.

Chulilla sijaitsee aivan Sot de Cheran rotkon reunalla ja tuon vaikuttavan vajoaman yli huojahtelevat sillat houkuttivat kovasti. Ajettavaa tuli jonkin verran, etenkin kun aluksi yritimme vältellä maksullista A7 moottoritietä. Pikkukylissä matkanteko tyssäsi ja vaikka lähdimme varhain, heti hotelliaamiaisen jälkeen liikkeelle, tuli tunne, että matka ei etene tarpeeksi vinhaan ja että yö ehtii koittaa ennen kuin olemme edes lähellä reunaa, silloista puhumattakaan. Jo Olivan kohdalta kurvasimme moottoritielle joka olikin nopea ja kätevä. Reissu eteni jo aivan tosella tapaa.

Siltojen lenkin parkkipaikka oli helppo löytää ja vaikka reppureissaajia oli paikalla mukavasti, löytyi tähän vuoden aikaan hyvin tilaa kaikilta parkkipaikoilta. Me menimme tietysti sille, joka oli kaikkein lähinnä polun alkupistettä - ja huiskautimme oikopolkumme ansiosta tiettömille taipaleille. Ylhäällä rinteen reunamalla kulkevalta polulta katselimme sitä virallista, varsinaista reittiä joka kiemurteli alemmalla kielekkeellä - jonne ei mitenkään päässyt. No, uskoimme reittien jossain kohtaa vielä yhtyvän. Ja yhtyiväthän ne! Ensin oli vain ryömittävä läpi piikikkäitten misteliviidakkojen ja liukasteltava ruokoviidakossa ja loikittava pienen puron yli. Oli siitä muutkin menneet, ihan selvästi näkyi sorkan jälkiä!

Puron ylityksen jälkeen homma helpottui ja reissu eteni ensimmäiselle sillalle saakka jyhkeitä rinteen reunamia kulkien. Etenimme loogisesti... ensimmäistä siltää yli, sitten siellä puolella kulkevaa polkua ja toista siltaa yli ja sitä puolta... Sen jälkeen tulikin pitempi rasti ja piti päättää mennäkkö lankkusiltaa pitkin toiselle puolelle jokea. Sinne. Kartan reitti oli piirretty vahvalla vihreällä, jonka arvelimme enemmän käytetyn reitin merkiksi. Ei ollut. Oli kauhea louhikko. Ryömimme milloin yli ja milloin ali sortuneitten kivikoiden. Välillä näytti kuin koko polku olisi hävinnyt, mutta ei, kyllä se löytyikin, kun henkilökohtainen tiedustelijani kävi mutkan takana kurkistamassa ja sai vakuutettua minulle, että "kyllä siitä pääsee". No päästiinkin ja saavutimme viimein aina silloin tällöin "horisontissa" vilahtaneen padon, jonka yli - onneksi - oli luvallista mennä. Kyltissä luki kyllä Prohibido el paso, mutta portti oli auki ja "kaikki muutkin siitä menivät". Takaisin tallasimmekin sitten sitä helppoa ja leveää sorapolkua, jolla ei ollut mitään haasteita...

Mahtava lenkki, mutta riitti kyllä hyvin reissun luonto-osuudeksi. Vaikka kyllä vielä yritimme Montgollekin päästä.