Kirjan sivuilta ruokamatkalle ja historiallisille rannoille

Suloisia ovat intialaisen etsivämestarin Vish Purin seikkailut. Tämän kertainen lukemani, Tarquin Hallin dekkari on nimeltään Kohtalokkaan voikanan arvoitus. Jo kirjan nimestä pääsee jyvälle siitä, että herkkujen ja mausteisten ruokien parissa taas pelmutaan. Vaikka ruokakirja ei olekaan, on ruokajuttua tässäkin tarinassa riittämiin.

Puri eli Pullukka parka tasapainoilee ainaisen diettinsä kanssa, jota vaimo Rumpi tarkkaan valvoo. Intialaiseen keittiöön johtavat monet mausteen tuoksuiset polut. Herkulliset parathat, samosat ja muut eksoottiset ruokalajit sukeltavat alas Pullukan kurkusta, ennen kuin vaimo ehtii kissaa sanoa.

Terveelliset ruokalajit syödään kiltisti valvovien silmien alla, mikäli kiireinen soitto ei kutsu juuri silloin muualle, ja sen jälkeen pysähdytään nurkan takana katukeittiöllä, kuin meikäläisellä nakkikioskilla ikään, nauttimassa kunnollisesta, hiusjuuria kuumottavasta tulisesta piiraasta.

Eräs kirjan sivuilta löytynyt herkku oli nimeltään mango achar, jota minun tietysti piti mennä tarkastelemaan lähemmin. Sen seurauksena löysin oivalliset reseptisivut ja valmistusvideot, jotka vihkivät syvemmälle intilaisen keittiön saloihin.

Sivustoja ylläpitävä Manjula, vaikuttaa myöskin hyvin sympaattiselta rouvalta.




Aivan toisiin maisemiin pääsin Tito Collianderin kirjan Kohtaaminen, sivuilla. Siinä kirjailija, jo vanhemmalla iällään, tilittää nuoruutensa tuntoja ja elämän valintoja.

Kirjassa liikutaan Pariisissa, Marseillessa sekä Algerissa. Podetaan juurettomuutta, rahattomuutta ja juodaan ja juhlitaan. Tässä kirjassa kyllä vähemmän syödään, sillä nuoren Titon elämää rasittaa ainainen rahapula.

Surullisen hauska on muistelma ajalta Pariisissa, jolloin Tito rahoitti opintojaan laulamalla paikallisessa, skandinaavien suosimassa kapakassa. Palkaksi hän sai pihvin ja punaviinin. Aluksi homma oli hauskaakin, iloista laulantaa mukavien veikkojen kera, mutta lopulta elämän raadollisuus työntyi näkyviin. Absinttitytön surkea, itsemurhaan johtanut kohtalo suistaa nuoren Titon aina masennukseen asti, mutta eipä auta kuin laulaa vain, kun palkkapihvi jo lämmittää mahassa.

Kirjan sivuilta jouduin sitten Terijoen maisemia tutkimaan. Tito tulee Suomeen takaisin ja asettuu Porvooseen. Siellä hän tapaa tulevan vaimonsa Inan jonka kanssa elämä kulkeutuu Terijoelle, Villa Golicken maisemiin ja ihanille hiekkarannoille.

Villan kuvia googlatessa löysin Karri Koivusillan Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan lopputyönä tekemän tutkintotyön, joka käsittelee Terijoen vanhoja puuhuviloita. Laajassa raportissa on paljon tietoa myös tuon kultturellin ajanjakson ihmisistä ja historiasta.

Taiteilijayhteisö kokoontui seudulla kesäisin ja seurapiiriin mahtuu monia historiasta tuttuja nimiä Ilmari Kiannosta Edith Södergraniin saakka. Kuolemansa jälkeen venäläisen taiteen ikoniksi nousseen Ilja Repinin ansiota lienee, että Villa Golicke on vielä tänä päivänä pystyssä, joskin ränsistyneenä.

Repin vietti kesiään juuri näissä entisen Kuokkalan maisemissa, jotka nyttemmin on nimetty Repinoksi ja säilynyt jonkinmoinena - muut puuhuviloiden tienoot ovat jo aikaa päivää hävitetyt, eikä vanhoista rakennuksista ole jäljellä kuin valokuvat (ja nekin mustavalkoiset).

http://terijoki.spb.ru/old_dachi/docs/Villa_Gernandt_Kapylinna_osa.pdf
http://www.mondo.fi/venaja/terijoki-muistoissa-ja-unelmissa

Valloittavia viinejä ja tahmeita, haisevia juustoja

Olipa virkistävä juustoilta! Pääsin juustopöytäläisten mukana kuulemaan gastronomian gurun Jukka Sinivirran esitystä juustosta ja viinistä ja näiden välisistä klassisista liitoista. Iltaa istuttiin Katajanokalla, Keskon auditoriotiloissa.

Laajan tietämyksen omaavaa ihmistä on aina ilo kuunnella. Tällä kertaa erityisen ihanaa, sillä Sinivirta on hauska ja erittäin viihdyttävä puhuja. Kuulimme juuston valmistuksen historiasta, eri juustolaaduista, eri kansakuntien kansallismauista sekä Sinivirran riemukkaista omakohtaisista kokeiluista ja matkoista haisevien juustojen maailmassa. Virkistävä ilta!
Ja tietysti viineistä kuulimme myös, tarkemmin juuri maisteluun tuoduista, joita saimme nauttia mainioissa yhdistelmissä:

• André Clouet Grande Reserve Blanc de Noirs Brut ja Kolatun Valma-lehmänmaitobrie 
• Sancerre 2013 Domaine Ranck Millet'n ja Crottin de Chavignol -vuohenjuusto
• Nipozzano 2010 Chianti Rufina sekä Parmigiano Reggiano ja Chateau d'Arche 2007
• Sauternes'n ja Roquefort Carles -sinihomejuusto 

Voi mitä makujen taiturointia!
Ihania olivat kaikki, erityisesti minun suuhuni sattuva tuo sinihomejuuston ja makean Sauternes-viinin yhdistelmä. Siinä kaksi hometta kietoutui yhteen; Sauternesin jalohomeiset aromit ja luolastojen itiöiden tuottamat kirpeät maut.
 
Mielenkiintoista oli kuulla ranskalaisista juustoluolastoista, joissa juustoja kypsytetään ja hoidetaan. Sammaleiset ja kasvustojen peitossa olevat luolien seinät kukertavat peitteisinä ja luolaan riippumaan ripustetut hiivaleivät keräävät ilmasta itiöitä. Homehtuneet leivät kuivataan, jauhetaan ja ripotellaan juustomassan joukkoon. Voin nähdä kaiken tuon silmissäni...

Ilta alkoi juhlavalla siemauksella samppanjaa, Blanc de Noirs Brut. Kolatun Valma, yksi arkisuosikeistani, suli kielelle kulausten kera. Suloinen yhdistelmä.

Sancerre, viinien viini, sopi ihanasti Crottinin eli papanavuohenjuuston seuraksi. Kuulimme myös, että kovan pintansa ansiosta Crottinit "matkustavat hyvin" eli niitä kannattaa hamuilla tuliaisiksi kassin pohjalle Ranskassa matkustaessaan.

Chiantista tykkään kovasti - ja Italiasta - niinpä Nipozzano ja parmesaani on loistava yhdistelmä. Toimisi mielestäni hyvin aterian päättäjänä ilman mitään muita lisukkeita.

Kaupungilla saattoi illan päätteeksi katsella Kiinasta tuotua terrakottasotilasrivistöä.

Juhlahumua ja Sibeliusta

Vipinää viikonloppuun saatiin Helsingin Katajanokalla. Työpaikan juhlia tanssattiin Katajanokan kasinon parketilla ja vielä jatkoillekin kykenimme Teatterin humuun. Mahtavat pirskeet, ystäviä, hyvää ruokaa ja kaunis tila. Harmitti, että en tullut ottaneeksi yhtään kuvaa juhlasalin koristeellisista seinistä ja kruusatuista kattorakennelmista. Daamien juhlapuvuista nyt puhumattakaan. Toivottavasti joku toinen otti!

Siinä työpaikan historiikkia katsellessa sai takautua parin kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Kuvissa olin minäkin hento, lapsen näköinen tyttönen vaan, vaikka kaikki lapset oli siinä vaiheesa jo tehtynä. Ja muistan, kuinka luulin silloin elämän olevan haastavimmillaan; kolme pientä lasta, rakennusvelat, uuden mielenkiintoisen työn ja kodin yhteen sovittaminen. Vaan siitähän se todellinen haasteellisuus sitten vasta alkoi. Onneksi nyt helpottaa, eikä pidä menneissä märehtiä...

Sattui sopiva keli, ei lunta eikä sadetta. Tuuli oli kyllä kohtalaisen navakka ja kylmä. Etenkin Katajanokalla puhalteli katujen tuulitunneleissa aika tavalla.

Päädyin ratkaisuun, että yövyimme saman tien Katajanokan vanhassa vankilassa, josta on muokattu viihtyisä hotelli. Hotellilta oli matkaa kasinolle kävellen vain muutamia satoja metrejä, joten valinta oli nappisuoritus.

Viihtyisää ja rauhallista sellien kätköissä oli, ja eksoottinen tunnelma. Vanhat porttikalterit käytävillä ja metalliset portaikot loivat fiilistä. Samaten aamiaisella tarjolla olevat astiat; peltiset lautaset ja mukit. En kuitenkaan ruvennut niillä pöytää paukuttamaan elokuvamaiseen tapaan.

Sibelius Ateneumissa



Lauantaina olimme tarpeeksi skarpissa kunnossa, jotta saatoimme toteuttaa suunitelman käydä katsastamassa Ateneumin koottu Sibeliuksen 150 v juhlanäyttely.

Kyllä on laaja-alainen mies ollut tuo meidän kansallissäveltäjämme. Tauluja oli esillä Sibeliusten yksityiskokoelmista sekä taiteilijaystäviltä. Monessa tietysti kuvattiin säveltäjän vuosien saatossa yhä synkemmäksi käynyttä olomuotoa, mutta oli mukana toki myös kauniita Tuusulan maisemia ja mielenkiintoisa maalauksia, jotka linkittyivät herran matkoihin maailmalla.

Kyllä ihailla täytyy näitä oman aikansa kosmopoliitteja. Matkoja on tämä herra tehnyt sen aikaisilla menopeleillä pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Aina ei oikein tule ajatelleeksikaan, kuinka kansainvälisiä monet näistä kotoisista kuuluisuuksistamme oikein ovatkaan.

Herttaista oli myös tutustua Järnefeltien ja Sibeliusten ystävyyteen. Nähdä maalauksia Jannen ja Eeron yhteiselta matkalta Kolin jylhiin maisemiin sekä tutustua Tuusulanjärven taiteilijayhteisön tiiviiseen kanssakäymiseen. Näyttelyssä oli maalauksia myös Pekka Haloselta.

Vielä olisin mielenkiinnolla voinut jäädä kuuntelemaan Ainon ja Jannen välistä kirjeenvaihtoa, jota oli kuultavissa myymälän aulassa, mutta juhlarasitus otti veronsa ja kotisohvalle alkoi tehdä jo mieli.

Ihmeellinen kirja - Bruno Shultz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia

Sattuipa taas aivan vahingossa käsiini todella vaikuttava kirja. Bruno Shultz oli puolanjuutalainen kirjailija, jonka kohtaloksi koitui toisen maailmansodan vaino. 

Kuten monen aikalaisensa, myös Shultzin teksti luo aivan oman maailman. Se on kieleltään ja kuvauksiltaan kaunista ja unenomaista kerrontaa sotavuosiin verraten aivan toisenlaisesta todellisuudesta. 

Kanelipuodit kertoo kaiketi Brunon omaan perheeseen ja lapsuuteen vertautuvaa tarinaa pienen koulupojan elämästä. Kirja pursuu kerronnallista kauneutta kukkatarhoista, puutarhoista, tähtitavaasta kaupungin yllä, ja maalailee ihania maisemia lukijan mieleen. Toki kerronnassa kuvataan myös kurjuutta, torakoita, likaa ja puutetta. 
Ankeita oloja ja isän hiljalleen etenevää mielisairautta kuvaavat tekstit ovat surrealistisia ja outoja, mutta eivät ahdistavia tai rumia. 

"Valtava auringonkukka, joka oli nostettu mahtavan vartensa varaan ja sairastunut elefanttitautiin, odotti keltaisessa surupuvussa elämänsä viimeisiä, surullisa päiviä hirviömäisen lihavuutensa taakan alle taipuneena. Yksinkertaiset esikaupunkikellot ja vaatimattomat musliinikukkaset seisoivat neuvottomina tärkätyissä, ruusunpunaisissa ja valkoisissa mekoissaan ymmärtämättä ollenkaan auringonkukan suurta tragediaa."

Koulupojan mieltä kiinnostaa ympäröivä elämä. Kotiapulaisen Adelen touhuilu keittiössä, isän kangaskauppa värikkäine asiakkaineen. Äidin tapa pitää kauppa järjestyksessä ja  sisarusparvi vaatetettuna sekä omalaatuinen perhe-elämä kuosissa sekavan arjen keskellä. Puutetta ei ole, teatterissakin käydään aina silloin tällöin, samoin konserteissa ja piirustusta harrastamassa ylevän koulurakennuksen juhlavissa tiloissa. 

Kummallisia kuvioita kirjaan luovat kuvaukset isästä, milloin hän on ihmismäinen hahmo, joka vaipuu pikkuhiljaa yhä enemmän omiin harhaisiin mietteisiinsä. Toisinaan taas muuttuu torakaksi tai linnuksi joka hyppii verhotangoissa ja pälyilee sieltä muuta perhettä. 

Kirjaa lukiessa tulee olo, kuin tarkastelisi abstraktia maalausta ja yrittäisi saada sen sisällöstä tolkkua. Omalle tulkinnalle jää paljon tilaa. Tosi ja tarina kietoutuvat sokkeloiksi joista ei aina ole ulospääsyä. Kielikuvat ovat aivan ihania, värikkätä ja mietteitä herättäviä. 

Tietyllä tavalla kirjasta tulevat minulle mieleen C.S Lewisin Narnia tai Tolkienin Hobitit. Samanlaista todellisuuspakoa ja kauneuden kaipuuta löytyy tästäkin tekstistä, vaikka tapahtumapaikat ovat tämän maailman kaupunkeja, kortteleita ja kouluja. 

Kanelipuodit ja antikvariaatit sekä salakaupat ja kapakat esiintyvät sivuilla sekamelskana ja mystisinä paikkoina, joihin ei aina edes voi palata, jotka hajaantuvat, liukenevat ja kätkeytyvät etsijältään. 

Tässä linkissä kirjan kääntäjän, Tapani Kärkkäisen, sivut joilla on lisätietoa Bruno Shultzista
http://www.saunalahti.fi/tapank/schulz.html

Unelmia vailla täyttymyksiä - pyörähdys matka- ja karavaanimessuilla

Tulipa lähdettyä messuille, haaveiden mekkaan itseä härnäämään. Kyllähän minä jo ennalta tiesin, että en osaa messuilta matkaa ostaa, saatika sitten asuntoautoa.

Kumpikin messu kuitenkin kierrettiin ihan ajan kanssa. Matkamessuilla tosin suurin mielenkiintomme jäi kotimaisten kohteiden vangiksi. Kävimme saaristoständillä päivittämässä rengasreitin kartastot ja kohteet sekä kotimaisten viinitilojen anniskelualueella maistelemassa marjaviinejä. Sieltä löysimme aivan uuden tuttavuuden, Rengastien varren Tammiluodon viinitilan, jolla oli osastollaan mansikka- ja herukkakuohua. Makoisia olivat molemmat! Liekö siis sinne reittimme johtaa tulevana suvena.

Hermannin viinitilan annista fiilistelimme tällä kertaa Mezikkaa ja Hingua, ihania, pullotettuja kesän aromeita! Mukava oli jutustella Viinitornin kuulumisista itse isäntäväen kanssa. Siinä tuli taas kerrana päiviteltyä tätä kotimaista politiikkaa, joka ei salli marjaviinitilojen liköörimyyntiä, kuin ainoastaan laseittain. Viinejä sentään saa tiloilta myydä ihan pulloittain.
Ei se pienen ihmisen päähän mahdu, mikä uhka näistä kotimaisista viineistä ja likööreistä muka monopolille koituisi, jos niiden myynti vapaaksi julistettaisiin. Suurkuluttajat eivät näihin tartu, eikä kauppaliikkeen, tuon yhden ja ainoan, pussi siitä mitenkään kevenisi. Päin vastoin, tulisi maaseudulle elinkeinoa lisää ja menekkiä monenlaista - myydäänhän siellä Viinitornissakin monopolin tukemia tuotteita, onhan se baari ihan kaikin oikeuksin.

Mikä siinä sitten, etteikö muillakin viinipaikkakunnilla viriäisi samankaltaista yrittäjyyttä ja kauppa kävisi niin suurilla kuin pienilläkin tuotemerkeillä - ja tämmöiset meikäläiset teemamatkailijat kiertelisivät suloista Suomea kotimaan matkailua piristäen ja elinkeinoa tukien.

Karavaanari, tuo kaikkien kaveri

Silmät ymmyrkäisinä kiertelimme asuntoautojen kolonnat ja katsastimme niin ulko- kuin sisäpinnatkin. Sattuipa tarkastelun kohteeksi jokunen vaunukin.

Kyllä löytyi nykyautoista sentään joitakin miellyttäviä pohjaratkaisuja, vaikka meillä tuntuukin olevan hyvin omintakeiset kriteerit auton valintaan.
Liian monessa merkissä sisätilat ovat ylen ahtaat, lokeroiset ja synkät, eivätkä ne saaneet meiltä niin pisteen pistettä kiiltävistä puupinnoista, täysin varustelluista keittiöistä ja nahkapenkeistä huolimatta. Mutta olipa joitakin hobbyja ja weinsbergejä - ehkä muutama knaussikin, joissa oli avarammat tilat. Sellaiset, että kun autoon astuu sisälle, voi nähdä avarasti ympärilleen, on valoisaa ja tilavaa sekä riittävästi ikkunoita - siis muitakin kuin tuulilasi.

Me peräänkuulutamme avaraa näkymää ulos. Nykyisessä Römpötissämme on vanhan ajan malliin suuret ikkunat ja avoin, yhtenäinen tila hytistä perätuhdolle saakka. Siinä kun pöydän ääressä istuskelee iltaa, näkee kaikista suunnista esteettä ulos ja on kuin avarassa olohuoneessa ikään. Vehreys ja auringon paiste punkee sisään ja huumaava linnunlaulu ja aaltojen loiske kuuluu korvissa...
Sanomattakin on selvää, että pysäköintipaikka on meillä usein järven tai meren rannalla, puskanäkymiä varten kun ei kummoisia akkunoita tarvita.

Mukavasti tuli juttua myös muiden auton katselijoiden kanssa. Siinä vertailtiin mielipiteitä moottoreista ja auton pituuksista - ja korkeudesta (jolla on merkittävä vaikutus lauttamaksuihin) ja etenkin hinnasta. Kalliita ovat, niin kovin kalliita.
Pikkuruiseen Tabbert-"munavaunuun" ihastuin. Se on suloinen, eikä tarvitsisi lainkaan katsastaa. Mies ei siinä mahtunut suorana seisomaan, mutta kyllä mahtuisi pöydän ääressä juustoa ja viiniä siemailemaan mukavasti - tosin leirintäalueella. Asuntovaunun kanssa en lähtisi luonnonhelmaan tai kaupunkien 24 h parkkipaikoille yöpymään minäkään.

Tammikuun päivittäiset ilmastonmuutokset

Aamuhämärä puisto työmatkan varrella

Tammikuu on ihan pelkkää hengissä pysyttelyä! Pitkää kylmää pimeää. Tänä vuonna säät ovat tuoneet päiviin omaa vaihteluaan. Eipä juuri kahta samanlaista ole ollut. Vuoroin on paukkunut reilun viidentoista asteen pakkanen ja heti seuraavana päivänä parin asteen plussat - ja yöllä pientä pakkasta, niin, että aamuisin on sitten jalankatkaisukeli.

Junat, niinpä, ei saisi valittaa, kun peruutuksia on sentään ollut vain muutamia MUTtakun ne ovat osuneet niihin paukkupakkasaamuihin. Kyllä tässä eräänäkin aamuna manasin, että vr on Virhein valinta! Vaan tulipa tyttömäinen olo, kun sulattelin umpikalikaksi jäätyneitä varpaita työpaikalla niin että itku silmistä sirisi.

Vaikka flunssakierre vaivaa kouluissa ja päiväkodeissa, joulun jälkeistä pientä lämpöilyä lukuun ottamatta olen terveenä pysynyt. Liekö sittein noiden karaisevien aamujen ansiota. Mies kakoo kurkkuaan ja köhisee vierellä ja työpaikalla on jatkuvasti joku räkätaudissa, mutta minut basiliskit ovat vielä kiertäneet. Onneksi.

Pelkkää marmatusta ei elämä sentään ole. Aurinko on näyttäytynyt monena päivänä ja iltapäivä on jo hieman valoisampi. Voiton puolella ollaan ja matka käy valoa päin.
Posti pukkaa tulemaan keväisiä puutarhalehtien mainoksia ja tarjousvihkoset on koristeltu tulppaanikimppujen kuvilla. Kyllä tämä tästä!

Uusi vuosi tuli "Luxaten" Helsingin illassa

Ovo, Lux Helsinki

Kylläpä kerrankin osattiin oikein aavistaa kelit, kun hyökkäsimme Lux Helsinki -tapahtumaan heti ensimmäisenä päivänä. Sääennustetta tiiraillen päädyimme siihen tulokseen, että sunnuntai olisi lauhin ja kuivin päivä valokatselmukselle, sillä alkuviikoksi ennustettiin kipakkaa pakkasta ja Loppiaisen jälkeen sadetta.

Näin olikin. Sunnuntaina pakkasta oli nelisen astetta ja jopa tuuli oli suhteellisen maltillinen, helsinkiläiseksi...
Yhden strategisen virheen kuitenkin teimme. Ikinä ei olisi pitänyt ensimmäiseksi mennä Senaatintorille seisoskelemaan ja katselemaan tulishowta, vaikka se hieno olikin.

Tulistelun kesto oli noin puolisen tuntia, siihen lisättynä kymmenisen minuutin odottelut, joten ehtipä kylmä kangistaa. Näin ollen hetimiten tulishown jälkeen alkanut Tuomiokirkon valaistusspektaakkeli "Nikolain kirkko" ei jaksanut aivan innostaa, vaan piti päästä jo liikkumaan ja lämmittämään jäseniä.

Tämän vuoden parhaaksi teokseksi minun silmissäni nousi Hakasalmen huvilan takapihan Ovo. Se oli ihastuttava, otin siitä Jollallani ihka ensimmäisen videonkin, mutta eipä tuota mistään löydy, ilmeisesti olen sen pakkassormineni sössinyt taivaan tuuliin. Harmi, varmasti olisi ollut mestarillinen otos...

Annantalo

 

Viime vuodesta poiketen - tai ainakaan en tämmöistä kohdetta muista - oli nyt mahdollisuus myös osallistua taiteen tekemiseen. Annantalossa, johon tunkesimme uteliaisuudesta sisälle, lyötiin heti esitteet kouraan ja kysyttiin että mihin taidepajaan sitä aiotaan osallistua.
- No eihän me mihinkään, katsomaan vaan tultiin. Ja niin sitä, hupsis vaan, oltiin tekemässä osallistuvaa ikkunataidetta geelipalleroiden ja piirtoheittimen avulla. Hieno kokemus.

Lantern Park, geisha-karkkilyhty (kuvat menivät pipareiksi)

                                         
Hyvin sopivat lyhdyt Porthanian suljetulle pihalle, vaikka kyllä ne viime vuonna Töölönlahden rannassakin olivat viehättävät. 

Kaunis Ravintola Kappeli jouluisessa asussaan

Espan puistossa sai ihailla Kappelin tunnelmallista valaistusta sekä lavalle pystytettyä Egg-teosta. Faberge-taituroitu kangasmuna oli kaunis kultaisessa hehkussaan.

Egg, Espan puistossa