Mukaansa tempaava kuvaus globalisaatiosta

Pirkko Peltonen Rognonin kirja Italia vuonna nolla - Tarinoita Euroopan rannalta sopi aivan saumattomaksi jatkoksi Italian kaupunkeja käsitelleelle luentosarjalle. Kirjan kolme osaa Raha, Osattomat ja Valta kertovat haastateltujen ihmisten äänillä siitä mille Italia näyttää nykyisten asukkaittensa silmissä.

'Raha' keskittyy kertomaan rikkaan pohjoisen Veneton alueen ja Venetsian ympäristön kehityksestä. Siitä kuinka alue on muuttunut perheyrittäjyyden laajentuessa globaaliksi bisnekseksi, jossa kolmansista maista tullut halpatyövoima hoitaa hanttihommat, jotka venetolaisille eivät alhaisen palkkatason vuoksi kelpaa.

'Osattomat' puolestaan kuvaa Apulian maakunnan maantieteellistä asemaa ja maakunnan pääkaupunkiin Bariin tulvivaa katkeamatonta laittomien siirtolaisten virtaa. Albaniasta on Apulian rannoille vain kuudenkymmenen kilometrin matka, joten ihmiskuljetuksia rantautuu Barin seuduille mitä erilaisimmilla aluksilla. Ihmiskauppa rehottaa, laittomat siirtolaiset tulevat ryöstetyksi ensin kovahintaisen merimatkan järjestäjien taholta ja sitten hyväksikäyttäjiensa toimesta - ja lopuksi maasta karkotetuiksi.

'Valta' keskittyy Roomaan ja sieltä käsin junailtavan valtionhallinnon kuvaamiseen. Kirja avaa mielenkiintoisella tavalla Italian nykyhallinnon järjestäytymistä kaikkine ongelmineen, toisiinsa kietoutuneine omistussuhteineen ja puoluepoliittisine manipulointeineen. Luvussa on myös kerrottu koululaitoksesta, sen uudistuksista ja siitä, mitä mieltä opiskelijat ovat uudistuksen kolmen I:n (Impresa, Inglese, Internet)koulusta. Kirja on julkaistu vuonna 2005, joten nyt monet kerrotuista hankkeista pitäisi jo olla toteutuneita.
Minussa kirja herätti kiinnostuksen seurata miten kerrotuille asioille on Italiassa kuluneiden kuuden vuoden aikana käynyt, ainakin Berlusconin hallintokoneisto jyrää siellä edelleen.

Toivottavasti Peltonen Rognoni vielä palaa aiheeseen vielä uuden kirjan myötä. Joka tapauksessa päätin etsiä käsiini hänen edeltävän teoksensa Ihmeellinen Italia, niin mielenkiintoisella tavalla hän maasta, sen historiasta ja asukkaitten värikkäistä vaiheista kirjoittaa, istuen kenties Orvietossa sijaitsevan ruusutarhansa aurinkoisella terassilla.

Firenze oli muuten esillä eilen Jaakko ja maailmanvalloittajat -ohjelman jaksossa, joka on nähtävissä Areenassa 26 helmikuuta saakka. Linkki ohjelmajaksoon:

Viimeinen italianilta, Toscana ja Firenze

Neljäs ja viimeinen Bel paese -luento on takana. Viimeisenä kävimme läpi Toscanan nähtävyyksiä. Loimme pikaiset katsaukset Pisan, Siennan ja Elban maisemiin, mutta eniten katselimme firenzeläisiä nähtävyyksiä, arkkitehtuuria sekä taiteilijoiden töitä ja mahtisukujen vaiheita.

Omat muistoni Firenzestä, ja Toscanasta yleensä, rajoittuvat uskomattomaan rankkasateitten ketjuun, joka leijui yllämme missä ikinä keksimmekään pysähtyä. Reissusta parhaimmin on mieleen jäänyt kiipeäminen Pisan kaltevaan torniin ja Ihmeiden aukion valkean hohtavat rakennukset, kastekappeli ja tuomiokirkko. Siennasta muistan lähinnä jyrkät ylämäet, jotka johtivat suurelle keskusaukiolle, joka oli väkeä pullollaan. Aukion markkinahumusta ostimme pakon sanelemina sateenvarjot, jotta saatoimme lähteä niskaan ryöppyävässä sateessa kävelemään takaisin autolle, joka oli jätetty parkkiin jonnekin mäen juurelle.

Firenze jää jo lähes täysin auton ikkunoista avautuneitten, vettä tulvivien muistojen varaan. Ehdimme häthätää pysähtyä Arno-joen rantatöyräällä sijaitsevalle markkinapaikalle kuvaamaan kuuluisaa Ponte Vecchiota ja Duomon kupolia, kun taivas repesi. Jonkin verran ajelimme sateisen kaupungin sokkeloisilla kujilla, josta ajelusta saapui seuraavana talvena muistuttamaan sakkolappu. Lappunen kertoi, että olimme seikkailleet autoilta kielletyllä, historiallisesti merkittävällä katuosuudella, jossa saivat kurvailla vain residentit.

Mukava oli siis vertailla omia näkemisiä opettajan materiaaleissa vilahteleviin maisemiin ja todeta taas kerran, että paljon on jäänyt vielä varastoonkin. Vielä voisi tehtä useita reissuja kaikkiin noihin kaupunkeihin ja silti oppia aina jotain uutta ja ennen kokematonta.

Vastapainoksi kaikelle italiaväritteiselle kävimme viikonloppuna pääkaupunkireissulla, ihan asiaksemme vain nauttimassa hyvää ruokaa espanjalaishenkisessä ravintola Nuevossa. Menu oli hyvä, viinit samaten ja ravintolan miljöö oli mukava espanjalaisine musiikkeineen. Ensin tuntui vähän hassulta kun meillä oli tehtynä oikein pöytävaraus, eikä porukkaa näyttänyt kovin paljoa olevan. Pian paikka alkoi kuitenkin täyttyä ja lähtiessä pöytäämme ohjattiin jo samantien uusi pariskunta, suosittu ravintola kaikesta päätellen.

Kirjarintamalla Italia-aihe jatkuu vielä. Löysin luettavakseni mielenkiintoisen Pirkko Peltonen Rognonin kirjan Italia vuonna nolla.

Bel Paese: Venetsia

Kolmannen Italian illan aiheena oli Venetsia ja Veneton maakunta. Oli ihanaa palata omiin lomamuistoihin esityksen edetessä. Koska olen käynyt Venetsiassa vain kerran, oli suurin osa illan annista minulle uutta. Paljon yksityiskohtia ja asioita joita en ollut huomannut tai osannut etsiä, vaikka olinkin kävellyt juuri samassa paikassa. Siinäkin kaupungissa riittäisi katseltavaa vuosikausiksi.

Venetsian pääsaaren lisäksi katsottiin kuvia ja videoita myös Muranon lasipajoilta sekä Buranon pitsikujilta. Niille meidän matkamme ei vielä ole johtanut.
Ystäväni oli näitä käyntikohteita jo kovin kehunnut ja tämän esityksen myötä halu päästä noille saarille vain vahvistui. Jos joutuisin valitsemaan vain toisen, niin ilman muuta menisin Buranolle, tuolle pitsien saarelle, jonka talot loistavat kirkkaan värisinä pilkkuina vesien rannoilla. Tarinan mukaan naiset maalasivat talot omalla tunnusvärillä, jotta kalastajamiehet osaisivat sumussa oikean talon luo. Vielä tänä päivänäkin talon väri on säilytettävä alkuperäisenä.

Luennon sisältöön kuului koko Veneton alueen esittely, joten tuttuja maisemia näkyi myös Padovan ja Veronan kuvissa. Vilahtelipa joissain näkymissä myös tuo iki-ihana suosikkini, Peschiera del Garda ja muutama väläys Riviera del Brenta -joen varren mahtavista Villoista, noista "kesämökeistä" joissa Venetsian ruhtinaat viettivät kuumia kesiä hovijoukkojensa kanssa paossa kaupungin helteistä .

On haikeaa ajatella, että enää on jäljellä vain yksi italianilta. Kurssiesitteen lupaus nojatuolimatkoista on toteutunut.

Italianillat; viinikoulu ja Napoli

Viikko vipinää täynnä. Maanantaina pistäydyin Korjaamolla, Viinilehden järjestämässä viinikoulussa. Esittelyvuorossa olivat Italian ja Espanjan viinialueet.

Maisteltaviksi saimme kolme italialaista ja kolme espanjalaista punaviiniä. Opin paljon uutta kummankin maan viinialueista ja -lainsäädännöstä, laatumerkinnöistä ja niiden historiasta. Paljon tietoa tuli myös eri rypälelajikkeista, viinin kypsyttämisestä ja tietysti niistä tanniineista.

Hämmästyksekseni huomasin, että olin silmämääräisessä arviossa osunut oikeaan ja tunnistanut viinien alkuperämaan. Tuoksusta tunnistin myös espanjalaisen Tempranillo-rypäleen.

Italialaisten viinien joukosta nousi suosikikseni Ripasso-menetelmällä valmistettu Tommasi Ripasso Valpolicella 2008. Espanjalaisista mieluisinta oli uusi tuttavuus Baron de Ley Reserva 2005, Riojasta.

Bel Paese osa II - Napoli

Tiistaina Opiston luennolla tutustuimme Napoliin. Kuten olin toivonut, antoi ennalta tuntemattoman kaupungin materiaali enemmän kuin tutun kohteen käsittely.

Luentosisältö oli myös erilainen. Katsoimme paljon videoita Napolista, Pompeijista, Caprista ja ympäröivästä Campanian alueesta. Aivan mahtavalta vaikutti myös tuo unelmien Amalfi, jonne toivon vielä joskus pääseväni. Samaa vakuuttivat myös ne luentolaiset jotka olivat paikan jo kokeneet.

Monet kurssilaisista ovat matkailleet Italiassa. Useimmat ovat käyneet Roomassa ja Venetsiassa, mutta jotkut myös Sisiliassa, Caprilla ja Sorrentossa. Silloin tällöin joku esittelyssä oleva kohde saa hauskat matkamuistot pintaan ja on kiva kuunnella värikkäitä kertomuksia italialaisesta elämänmenosta, liikennesattumuksista tai kielikommelluksista.

Aurinko paistaa lumikasaan

Perjantaina oli keväisen tuntuinen päivä. Aurinko paistoi ja linnunliverrystä kuului työmatkapuistikosta. Pitkästä aikaa leudonpuoleinen ja tuuleton keli houkutteli pitkille kävelyretkille.

Tänäänkin paistaa aurinko. Voimakas tuuli soittelee kattopeltejä ja pöllyttää lunta korkeista kinoksista niin, että aika-ajoin ilma on sakeanaan vaikkei taivaalta tule hiutalettakaan. Ikkunoista avutuvat lohduttomat maisemat. Katolta pudotetut lumikuormat ylettävät ikkunoiden alareunaan saakka ja valkoista on silmän kantamattomiin. Jos ei muistaisi viime kevään ihmeellisen nopeaa lämpenemistä ja lumikinosten haihtumista ennätysajassa taivaan tuuliin, olisi todella lohduton olo.

Toivon todella samantapaista kevään tuloa kuin edellisvuonna saimme kokea. Silloinkin maalailtiin uhkakuvia suurtulvista ja seisovista sulavesistä, mutta hupsis vain, ja lumi oli kadonnut. Jo nyt pihalla on sama lumimäärä kuin viime talvena, vaikka suurin osa lumisateista ajoittui silloin vasta helmikuulle, joten ennätyshanget ehtivät hyvinkin toteutua.

Talven suhteen olen kuitenkin jo 'voiton puolella'. Neljän aikoihin on valoisaa ja työmatkat taittuvat mennen tullen pirteämmissä tunnelmissa. Junat ovat viime viikolla takkuilleet tutuksi tulleeseen tapaan, tällä kertaa syynä taas tuo ohjainlaitevika. Onneksi aurinko on tuonut odotussessioihin lämpöä ja piristystä. Kun laitan silmät kiinni, voin haaveissa jo nähdä keväiset kukkaniityt ja rantatöyräät. Paistaa se aurinko vielä näihinkin kinoksiin.

Bel Paese - osa I Rooma

Tiistaina oli ensimmäinen Italia-luento. Ensimmäinen kaupunki neljän kaupungin luentosarjassa oli Rooma, tietysti. Luennon sisältö oli asiallinen ja opettajan omiin lomakuviin perustuva. Sellaisena ihan kiva, mutta vähän oli fiilis, niin kuin olisi kaverin lomakuvia käynyt katselemassa. Odotin ehkä liikaa syventävää tietoa taiteesta ja arkkitehtuurista, roomalaisten elämäntavoista ja muuta sisäpiiritietoa, jota kaupunkia ja kulttuuria hyvin tuntevan olisi voinut ajatella kertovan. No jokainen luento on luennoitsijansa näköinen. Kaikki vaan eivät ole villisti aiheeseensa eläytyviä tarinan kertojia.

Ei ilta hukkaan mennyt. Nyt tiedän missä olen käynyt! Roomaa kierrellessämme kartan luku jäi monesti sikseen ja vaikka kiipesimme sen seitsemästä kukkulasta parille ja autoilimme kaupunkiliikenteessä ja ympäristössä, niin nyt vasta osaan hahmottaa mitkä paikat meidän lomakuvissamme on. Gianicolossa sijaitsevan Garibaldin patsaankin tunnistan nyt isännän ottamasta kuvasta - itse en sen luokse koskaan löytänyt, vaan eksyin lasten kanssa saman kukkulan laella olevaan puistikkoon, josta oli kyllä loistavat näköalat.

Lukunurkassa olen edennyt Yöjuna Lissaboniin -kirjan loppuun. Jäin kaipaamaan Munduksen ja Amadeun tarinaa ja kirjan auki jäänyt loppu saa mielikuvituksen piirtelemään kirjalle erilaisia jatko-osia.

Tammikuun kirjavalintojeni ohessa lukaisin myös mainion Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät teoksen, joka sattui silmiini jonkun kirjablogin sivulta. Sain kirjan vain pikalainaan, sillä varauksia uudella niteellä oli jo useita. Tarina oli erikoinen. Pidin siitä, varsinkin alkuosasta, todella paljon. Erikoista oli myös tutustua kirjan kahteen erilaiseen lopetukseen. Minulle sattunut kirja oli blanc-versio, joten kaivoin netistä rouge-version loppukappaleet ja pidin kyllä enemmän 'omasta', ensin lukemastani loppuratkaisusta.

Junadekkarina luen tällä hetkellä Robert van Gulikin tuomari Deen Kiinalaisia kultamurhia. Gulik hallitsee kerrontansa kohteet, Kiinan historian, oikeuslaitoksen, taruston ja etiketin. Kummallista kyllä, hänen juonikkaita kirjojaan lukiessa tulee aina rauhallinen olo, niin kuin seikkailisi vehreissä metsissä ja suurten jokien äärellä.

Kulttuuririentoja kaupunginteatterissa

Olipa harmin paikka, että unohdin kameran kotiin eiliseltä Helsingin reissulta. Mielelläni olisin ikuistanut valkeat, kinoksien keskellä lepäävät Kaisaniemen ja Hakaniemen maisemat tänne blogisivuille. Ehdin nimittäin kävellä Töölönlahden rannalla ja linjoilla jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kun tällä kertaa aikatauluun jättämääni "VR-varaa" ei tarvinnutkaan.

Kävimme suvun naisporukalla katsomassa ratkiriemukaan Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Mukavan rempseä tarina, jonka ehdottomasti parasta antia olivat Asko Sarkolan ja Esko Roineen mahtavat roolisuoritukset Martha- ja Abi-täteinä. Näytelmästä tarttui letkeä tunnelma vielä Paasitornin Teatterimenulle saakka ja porukalla heitimme huulta seljaviinistä ja Panaman kanavasta. Mahtavaa, että serkkutytössä riittää virtaa järjestää tällaisia kulttuuritientoja!

YouTube-linkki: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Olen aivan viimesivuilla Pascal Mercierin kirjassa Yöjuna Lissaboniin. En millään hennoisi luopua tarinasta ja pitkitän lukemista ja säästän sivuja tekemällä sivuloikkia kirjassa esiintyneisiin paikkoihin. Niinpä olen tarinan myötä ihastunut paitsi Lissabonin vanhoihin katuihin ja kahviloihin, erityisesti myös Coimbraan, Portugalin vanhaan pääkaupunkiin, jossa sijaitsee mm. Euroopan ensimmäisiin lukeutuva yliopisto ja juhlavan näköinen kirjasto Biblioteca Joanina.

Coimbran "löydettyäni" hullaannuin sen rauhallisiin puistoihin Jardim Botanico de Coimbraan sekä etenkin Jardim da Sereiaan. Kaupungista on useampia nettisivuja, kuvia ja videoita, joiden avulla nähtävyyksiin ja puistojen linnunlauluisiin, kesäisiin käytäviin pääsee tutustumaan. Videoiden myötä kuuntelin pitkästä aikaa myös portugalilaista kitaraa, etenkin Carlos Paredesin soitantaa löytyy usean videon verran.

YouTube-linkit: Jardim da Sereia
Coimbra e o Mondego (Carlos Paredes)