Ilon ja onnen tarinat
Kuinka ollakaan ennen huoletonta kesälomalle lähtöä valitsemani lomakirja, Amy Tanin Ilon ja onnen tarinat, osui oman elämäni ajankohtaan suorastaan hyytävästi. En ollut ennakolta tutustunut tarkemmin kirjan juoneen, joten tartuin kepeästi sen ensimmäiseen lukuun.
Kirja oli seurannut mukanani koko matkan Ahvenanmaan saarilta Viron kierrokselle, mutta sen lukemiseen ei ollut reissulla aikaa eikä tarvettakaan. Matkalla riitti nähtävää ja sää oli suotuisa, joten sateisia lukupäiviä ei ollut lainkaan.
Niinpä lomien mentyä, äidin hautajaisten jälkeen, tartuin kirjaan hypätäkseni hetkeksi pois omista haikeista tunteistani. Ja mitä löysin.
Löysin tarinan tyttärestä, jonka äiti on yllättäen kuollut jättäen jälkeensä monta avonaista asiaa ja loppuun saattamatonta keskustelua. Löysin tyttären, joka tuskailee oman problemaattisen elämänsä kanssa, tuntee syyllisyyttä siitä, että keskustelut äidin kanssa jäivät muun elämän jalkoihin. Tyttären, joka luuli, että aikaa on loputtomiin, että asioita ehditään pohtia sitten joskus, sopivampana aikana.
Tarina on kaikessa surumielisyydessään lohdullinen. Kuten Tanin kirjoissa yleensä, tässäkin kerronta on polveilevaa, kieli rikasta ja kerronta voimakasta.
Kertomus kuljettaa tyttären tutustumaan äitinsä nouruuteen ja salattuihin taustoihin. Se kertoo sukulaisten ja tuttavien, muiden Kiinasta Amerikkaan muuttaneitten, kohtalotovereiden ja ystäväpiiriin (the Joy Luck Club) kuuluvien äitien ja tyttärien, lapsuuskavereiden, tarinan.
Amy Tan osaa kirjoittaa auki kipeät ja järkyttävät asiat pehmeästi ja armahtavasti. Kirjasta jäi elämänmakuinen, kaipaava, mutta pumpulin pehmeyteen kietova tunne. Se auttoi ymmärtämään elämän ihmimillisyyden, paljasti äidin ja tyttären välisen rakkauden, sen ääneen lausumattomat ja sisälle sieluun porautuvat tahot.
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.