Parhaillaan lueskelen kahta aivan toisistaan poikkeavaa teosta. Junakirjana nautiskelen Keittion hehkusta, joka on Bill Bufordin kirjoittama, sormet rakkuloille polttava kuvaus hänen innokkaasta taipaleestaan kohti linjakokin ammatin saloja kuuluisan "Molto Marion" loistokkaassa ravintolassa.
Buford kuvaa todella paljon ja yksityiskohtaisesti eri ruoka-aineitten käsittelyä, aina oikeaoppisen pastan valmistuksesta erilaisten ruhon osien leikkaamiseen. Juttu on kuitenkin mahtavasti höystettyä ja pursuilevasti ravintolan keittiöelämää ja kokkien ja apupoikien hierarkiaa kuvaavaa tarinointia, että siitä ei voi olla pitämättä.
Kotikirjanani Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus. Tämä kirja vie mennessään Afrikkaan ja Nigerian kurjiin oloihin. Päähenkilö on varakkaan, tehtailija/sanomalehtimogulin tytär, jolla ei ole pulaa ruuasta tai perustarpeista. Turvaa hänellä ei kuitenkaan oli nimeksikään, sillä perheen isä on myös jyrkän katolisen uskon lähetyskoulussa omaksunut raivopää, joka vaatii täyttä nuhteettomuutta ja kuria keskenkasvuisilta lapsiltaan, sekä vaimoltaan.
Lasten itsenäistymistarinan lomaan polveilee välähdyksiä maan epävakaasta poliittisesta tilanteesta, sanan vapauden rajottamisesta sekä erilaisten uskontokuntein välillä vallitsevista skismoista.
Vaikka Adichien aiheet ovat vaikeita, hänen toivorikas, värikäs ja lämmin tapansa kirjoittaa vetää puoleensa. Kirjoista välittyy afrikkalainen elämänmeno, kuiva kuumuus ja harmaddanin tuoma sateen tuoksu paikkapaikoin niin vahvasti, että voi kuvitella itse istuvansa hibiskuspensaan lehvistössä.
Tervetuloa! Sivuilla suloisesti sekaisin: Puutarhurointia. Juustoa ja viiniä. Karavaanailua. Matkoja. Kirjoja. Runoja. Arjen ajatuksia.