Junassa on lämmin

Niin on haavoittuvainen tämä nykyinen maailmamme. Sähkövaurio pääradalla jumittaa kaiken junaliikenteen koko eteläisessä Suomessa. Olen nyt matkannut normaalisti puolen tunnin työmatkaa pian pari tuntia. Syynä on ratarikko Malmilla. 

Tutkailin juuri mahdollisuuksia päästä bussilla määränpäähän, mutta yhdellä siirtymällä en pääsisi, pitäisi vaihtaa välillä ja aikaa kuluisi liki tunti. Parasta siis istua lämpimässä ja edetä pysäkki kerrallaan. 

Mikäs kiire valmiissa maailmassa. 

Kirjasta kirjaan - ihana Carl Larsson

Kävi kuten uumoilin, yksi kirja johti toiseen, tai tässä tapauksessa kahteen.

Ville Vallgrenin ABC kirja johti minut tutustumaan lähemmin ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin teoksiin ja elämään.

Pariisin ajoistaan ihanasti tarinoiva Ville V. kertoo kirjassaan rempseistä taiteilijailloista Montmartella, "tois puol jokkee", eli Seinen vasemmalla rannalla, River Gauche'n puolella kaupunkia. 

Siellä Vallgrenin seurassa kokoontuivat mm. Albert Edelfelt, August Strindberg, Karl Fazer, Gunnar Berndtson sekä Carl, eli tuttavallisesti, Calle Larsson.

 

Pariisista Ville lähti vaimonsa Antoinetten kanssa vierailemaan eteläisen Ranskan pikkukylään Greziin Callen luo. Siellä Larsson oli kohdannut Karin Bergöön, tulevan vaimonsa, ja ylisti kovin seudun kauneutta ja inspiroivaa ilmapiiriä ja houkutteli tulemaan pois koleasta Pariisista. 

Näin minäkin lämmön kaipuussani olen tarttunut houkutukseen ja tutustunut lähemmin Larssonin taiteeseen ja elämän vaiheisiin Grezissä ja Ruotsin Sundbornissa.

Lähinnä Ruotsin aikoihin keskittyvä kirja Muistoja, kuvia sisältää runsaasti sitaatteja Larssonin useista kuvateoksista, joissa hän kertoo ja kuvittaa perheensä elämää lämpimällä tavalla. Minulle hänen ahkera kertoilunsa, kuvakirjojen julkaisu ja kotoisa tyyli vertautuu nykyajan blogeihin ja erilaisiin kuvapalveluihin. Näitä hän olisi saattanut aikanaan käyttää kekseliäästi, ennakkoluuloton ja taitava viestijä kun oli. 

Larssonin nimen ja käden jäljen tunnistin entuudestaan iloisten ja värikkäitten postikorttien, Topeliuksen Välskärin kertomusten ja joidenkin satukirjojen kuvituksista. Nuo kuvat - ja kirjat - palautuivatkin mieleeni kirjoista kuvia selatessa.

Leppoisasti sujuvat päivät paukkupakkasista plussakelin tuomiin loskaisiin tunnelmiin, mm. monista matkoista ja matkalaisista kertoviin kirjoihin hautautuneena. 

Vuosi vaihtuu pysähtyneissä tunnelmissa

Vuosi vaihtuu, ja toivottavasti parempaa on tulossa. Tavallisesti tässä vaiheessa on suunnitelmissa reissu lämpimään, mutta nyt ei tiedossa ole mitään, eikä tee mieli mitään edes suuremmin haaveilla.

Tämän kummallisen vuoden päätteeksi osui luettavakseni Ville-Juhani Sutisen Sivupolkuja. Kirja nousi esiin Sutisen toisesta kirjasta Kadotettu sukupolvi, jonka luin aikaisemmin.

Kummallisen pysähtyneen ajan viihteeksi kirja on mainio. Nyt, kun minnekään ei pääse, on viihdyttävää lukea maailman metropoleista ja tuntemattomista pikkukaupungeista. 

Kirjassa seurataan kuuluisien kirjailijoiden jalanjälkiä heidän syntymäkaupungeissaan tai paikoissa, jotka ovat siivittäneet heitä kirjoitustyössä. Sivuilla voi päästä kurkistamaan Dostojevskin Pietariin, Strindbergin Tukholmaan, Bruno Schulzin Drohobytsiin Länsi-Ukrainassa ja Tsehovin Taganrogiin, joka sijaitsee Asovanmeren rannalla Venäjällä. 

Nykyisellä Googleaikakaudella elämystä voi syventää tutustumalla kaupunkien karttaan ja kuviin. Mainioita reissuja, joita onneksi on vielä edessä. 

Pääsen pian Berliiniin Alfred Döblinin mukana, ja täytyy todeta, että häntä en kirjailijana tunne lainkaan. Taas taitaa käydä niin, että yksi kirja johtaa toiseen. 

Jos käy niin, että matkat edelleenkin ovat haaveita vaan, niin kirjoissa on lohtua ja korviketta. 

Parempaa uutta vuotta kaikille! 

Vaka vanha Väinämöinen linnan muusana

No olipa kyllä näkemisen väärti linnan sali. Ei sitä katuja kävellessään nykyihminen osaa kuvitella, millaisia hienouksia vanhat rakennukset sisällään piilottelevat.

Kun Lokal Helsinki ilmoitti pop up joulukaupan olevan auki tavan kuolevaisille Kansallissalissa, osoitteessa Aleksanterinkatu 44, kävi innostukseni ylimmillä kierroksilla. 

Kaverin sain mukaan houkutelluksi, ja koska etäisyydet ja korona otettiin myymälässä huolellisesti ja tarkasti huomioon kävijämääriä säädellen, uskalsimme mennä. 

Ihana paikka, ja mainiot, käsin tehdyt lähituotteet ja keramiikat toki myös. Tuli ostoksiakin tehtyä, mutta enempi aikaa meni kauniin tilan ihasteluun. 

Väinämöisenlinna on niin keskeinen rakennus Helsingissä, että sitä on sivunnut ja kiertänyt lenkkeillään jo vuosikymmenien ajan. Oli aikakin jo kurkistaa sisälle! 

Tuo 1901 valmistunut rakennus on jyhkeä, kansallisromantiikan järkäle. Sen suunnittelivat Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, nimekäs kokoonpano, joiden käden jälki näkyy myös kansallismuseossa. 

Pojolavakuutukselle valmistunut konttuuri on ilo silmälle. Talo kokonaisuudessaan on peruskorjattu liiketiloiksi 2018 ja Kansallissali on saanut pitää "lähes alkuperäisen" asunsa. 

 

Rinnakkaiselämiä Keskiyön kirjastossa

No olipa mielenkiintoisesti sepitetty tarina! Matt Haigin Keskiyön kirjaston luki ahmimalla. 

Kirjan päähenkilö, masennukseen ja tyhjyyteen ajautunut Nora vaeltaa kertomuksessa erilaisten mahdollisten elämänpolkujensa ja valintojensa viidakossa. 

Uusi matka saa aina alkunsa kirjastosta ja myös päätyy takaisin sinne. Viisas kirjastonhoitaja, rouva Elm auttaa Noraa valitsemaan seuraavan hypoteettisen, kirjan muodossa ilmenevän, elämänkulun ja kannustaa löytämään sellaisen elämän, jota voi jäädä onnellisena jatkamaan. Mielenkiintoisia Noran polut ovatkin! 

Tarina sai miettimään omia mahdollisia elämän polkuja. 

Mitä jos olisinkin päässyt Sodankylän matkailuopistoon ja valmistunut sieltä. Missä olisin nyt? Olisinko jäänyt pohjoisiin maisemiin? Pyörittäisinkö nyt arktista majataloa, olisinko oppinut jo hiihtämään ja nauttimaan talvesta? 

Entä jos olisinkin opiskeluissani päässyt ja päätynyt optikoksi. Miten olisi polkuni kehittynyt? Missä olisin nyt?

Tai jos olisinkin jatkanut laulamista ja onnistunut saamaan siitä leipäpuun, olisinko operettidiiva, kuten joskus pikkutyttönä haaveilin. 

Mieleen avautuu monta mahdollista sepitelmää siitä mitä voisi olla,  mutta aivan kuten kirjassa, on lopputulema kuitenkin se, että kaikkea ei voi hallita. Ei voi tietää olisiko onnellisempi vaikka olisikin kuuluisa tai rikas. Ei voi tietää miten toisenlainen polku mutkittelisi. 

Vaikka elämä voisi olla tyystin erilainen, ehkä onnellisempikin, tai tasapainoisempi, on aina silti asioita joita ei voi kontrolloida ja asioita, jotka eivät menisi oman mielen mukaan. 

Paras on siis elää tätä olemassa olevaa ja koettaa olla läsnä jokaisessa hetkessä. 

Topeliuksen ja Waltarin Karjalohjaa katselemassa

Lähiseutulomasten sarja sai jatkoa, kun pistäydyimme syyspäivien viettoon Karjalohjalle. 

Yöpaikaksi osui Lohjan kylpylän rantatalo ja sen järvelle antava maisemahuone. Rauhallinen ja siisti suihkulla ja hyvillä, napakoilla sängyllä varustettu tuo olikin. Ikkunoiden edustalla terassi ja näkymä lupauksen mukainen, Lohjanjärven marraskuinen ranta. 

Onni osui kohdallemme sikäli, että saimme ulkoilla poutasäässä. Kävelimme ihanan Puujärven rantahiekkaa ja sen tuntumasta lähtevän kuntoradan kumpuilevat reitistöt. Löysimme myös suloisen mummonmökkikylän punaisine taloineen. 

Kirkasvetisen Puujärven rannalla on myös kirjailija Mika Waltari viettänyt joitakin lapsuutensa kesiä Perheentupa-nimisessä paikassa, yhdessä serkkujensa kanssa, kymmenpäisessä katraassa, jossa, kertoman mukaan, on Mika ollut se mietteliäs ja omilleen vetäytyvämpi luonne. 

Kylpylän tuntumasta lähtevä Alatie johdatti puolestaan Pappilan mäelle, mistä löytyi värikäs maalaisidylli, joka nyt myöhäissyksyllä uinui jo talvilevolla. 

Nykyisissä peltomaisemissa sijaitsee myös tuo Kukkaisniemi-niminen kaunis talo, jossa Topeliuksen kerrotaan viimeistelleen Maamme-kirjan. Topeliuksen aikaan Lohjanjärven rannat loiskivat toki paljon korkeammalla ja nykyisen Alatien voi hyvin kuvitellakin rantatieksi. Pellot muodostuivat jonkin verran myöhemmin, kun järven pintaa laskettiin voimakkaasti 1800-luvun lopussa viljelymaan lisäämiseksi.

Karjalohja on ottanut etenkin Topeliuksen täysillä omakseen ja sen vaakunassakin on Koivu ja tähti, Topeliuksen sadun innoittamana. Kylpylän rannassa puolestaan on kesäravintola nimeltä Adalminan helmi. Mukavaa nimistön käyttöä, joka sai ainakin minut kiinnostumaan alueen historiasta ja tarinoista. 

Tähän loppuun vielä tärkeä ajatus Maamme-kirjan lehdiltä:

”Muistakaamme, että yhteiskunta on se suuri, hyvää tarkoittava järjestelmä, joka yhdistää meidät kaikki, suojelee meitä kaikkia sekä sitoo ja tekee vapaiksi meidät kaikki. Halvimmallakin, köyhimmälläkin on osansa, vastuunsa ja etunsa tässä kaikkien yhteisessä yhteisössä.” Zacris Topelius.

 

Syyspuuhia puutarhassa

Leutoa on, mutta viime syksyn ja 

olemattoman talven jälkeisen sipulikukkien kukinnan jälkeen uskaltauduin silti jo istutuspuuhiin.

Nyt olen taas kerran jemmannut maahan kymmenittäin tulppaaneita, krookuksia ja pikkuruisia kevätkukkasia; talven tähtiä ja posliinihyasintteja.

Harmikseni huomasin, että osa viime viikonlopun työstä oli jo mennyt parempiin suihin ja niinpä tähän sipulierään tuli ravistelua tuhdit marinadit savupaprika- ja chilipurkkia pyöräytellen. 

Odottavan aika on pitkä. Puoli vuotta vierähtää, ennen kuin paljastuu onko marinointi hyödyttänyt  ja jos on, niin uudet pippuroinnit saa tehdä rusakoiden varalta. Pippurin lisäksi aion keväällä koettaa myös koirankarvakarkotinta. Sen vinkin sain instagram-ystävän postauksesta. Omaa koiraa ei ole, mutta karvatilaus on jo tehty.